Translate

torstai 18. joulukuuta 2014

Älylliset puhelimet saapuivat taloon





Tätäkö se nyssitte on?

Eilen kaikki kolme poikaamme saivat jokainen ensimmäisen kännykkänsä (10-, 12- ja 16-vuotiaat) eikä ihan mitä vaan kännyköitä vaan oikein älylliset sellaiset, joita itse en osaisi edes käyttää (joo joo, naurakaa vaan!).
Veljekset pääsivät samaan aikaan koulusta, joten kävin heidät hakemassa autolla ja menimme suoraan liikkeeseen – tätä oltiin suunniteltu ja odotettu pitkään! Tunnelma autossa oli kihisevän jännittynyt; tuore puutöistä saatu haava, nälästä kurnivat vatsat ja urheilutunnin väsymys haihtuivat kuin savu ilmaan sitä tehokkaammin mitä lähemmäs elektroniikkahapatusten mekkaa päästiin. 
Merkkivalinnat – äidillä oli painava taloudellisuuteen perustuva sanansa sanottavana – oli tehty jo kuukausia sitten, joten nyt oli sen viimeisen silauksen vuoro: laitteiden lunastaminen ja sopimusten tekeminen. Sekään tosin ei käynyt tuosta vain, koska en ole kiiruiltani ehtinyt elää vielä Suomen maassa kahta vuotta... hittolainen, että pitäisi tästäkin nootti lähettää jonnekin. 
  
Vihdoin saapui se hetki, jolloin pojat pääsivät aparaatteinensa kotiin asti: laukut, kengät, päällysvaatteet tekivät jonoa lattialla sinne, minne he olivat päättäneet keskittää isoveljen johtaman hätäkokouksen puhelinten eloon herättämistä varten.
Lähdin pakoon maitokauppaan odottamaan asioiden selkiintymistä.

Se ilta oli erilainen. 
Kukaan ei huudellut ruuan perään; kipin kapin tulivat ruokapöytään ja kipin kapin lähtivät taas puhelimiaan tutkimaan jokainen. Talossa vallitsi ihastuneiden hihkaisujen värittämä ihmeellinen rauha. Itse näppäilin miniläppäriä, mies istui isomman koneen taakse katsomaan kreikkalaista urheiluohjelmaa; pojat olivat ehtineet laittaa perheenjäsenten puhelinnumerot talteen, ottaa jokaisesta hirveät sekatukkakuvat (myös äidistä) ja kävivät nyt videopuhelua huoneesta toiseen toistensa kanssa, välillä jopa samassa huoneessa.
Lopulta he tulivat jokainen olohuoneeseen sukeltamaan pelien maailmaan: makasivat sängyllä, sohvalla, lattialla; rötköttivät nojatuoleissa lomittain, vierekkäin, selällään, mahallaan; pelasivat hiljaisuuden vallitessa ajoittain pelejä vertaillen.

Me vilkaisimme koneittemme yli toisiamme mieheni kanssa ja kävimme huolestuneen mutinakeskustelun siitä, josko tulemme tulevaisuudessa viettämään näin kaikki vapaa-aikamme vai oliko tämä nyt vain alkuinnostusta. 

Aamulla pojat lähtivät kouluun, mutta saivat määräyksen jättää puhelimet kotiin. Asiaa helpotti se, että ne saattoi nyt laittaa lataukseen koulutuntien ajaksi, jolloin niitten kimppuun päästäisiin taas heti kotiin tultua.
Poikien kotimatka sujuu tänään takuuvarmasti ennätysajassa.




lauantai 13. joulukuuta 2014

Jouluidentiteetti hakusessa



Tip tap ja töppeti töp! 

Joulu on taas ovella, mutta sehän on tiedetty jo kuukausia sitten. Lokakuusta asti olemme tehneet suunnitelmia pikkujouluista, niihin "loihdittavista" herkuista ja ostettavista lahjoista, mikäli lehtiin on uskominen.
Marraskuun alusta joulun hiipivä hyökyaalto on suurentunut, vahvistunut ja ujuttanut kuohujaan kaikkiin arkipäivän päätöksiin ja sytyttänyt värikkäitä ja värittömiä lamppuja koteihin, kaduille ja kauppoihin. Joulupukin pallonenäiset kasvot kurkkivat jokaisen ilmaisen ja maksullisen jakelun etusivulta, takasivulta ja siltä väliltä. 
Joulun hyöky on kirkkaanpunainen ja sillä on takuuvarmasti valkoiset vaahtopäät pipona. Joulu saattaa hukuttaa sinut, ellet ole varautunut pelastusvälineillä. 

Jouluun ei tarvitse suhtautua näin dramaattisesti, mutta tältä minusta on tuntunut tänä syystalvena. 

Olin jo ehtinyt kasvaa ulos, totuttautua pois joulun viettämisen rutiinista suomalaiseen tyyliin Kreikassa viettämieni vuosien aikana. Siellähän vuoden tärkein juhla on pääsiäinen, ja vaikka kreikkalaistenkin kauppojen näyteikkunat pukeutuvat valovälkkeiseen jouluasuun jo marraskuun puolella, ihmeköynnösten ja kukkivien ruusujen välistä parvekkeelle valotikkaita pitkin kipuava puna-asuinen joulupukki on ehdottoman koominen.

Kreikan suvustamme suurin osa söi jouluaattona vielä niukkaa kasvisruokaa paastonajan mukaisesti, ja vasta joulupäivänä he kokoontuivat yhteen grillaillen porsaan- ja lampaankyljyksiä ja syöden ja juoden vapaan seurustelun merkeissä. Erityisiä jouluruokia ei perinteeseen kuitenkaan kuulunut, enkä itsekään nähnyt vaivaa opetella tekemään itse suomalaisia jouluruokia - en niistä koskaan ole edes erityisemmin pitänyt; olen niitä arvostanut vain perinteen takia.

Kunnon mausteinen - ja terästetty - glögi oli kylmässä Kreikan talvessa paikallaan. Se oli ainoa, joka lämmitti kunnolla hyytävässä kosteudessa, joka tunki yksinkertaisten ikkunoiden raoista ja parvekkeen liukuovien alta kaikkialle kotiimme. Varsinkin viimeisinä vuosina kerrostalomme patterit olivat lämpimät ensin kaksi tuntia aamulla ja kaksi illalla, seuraavana vuonna ei enää sitäkään, joten ruumiinlämmön tasasi takan edessä istuminen - ja glögi. On siinä oma viehätyksensä, kun kohmeisin käsin, kaksi villapuseroa päällekkäin, seisoo kyhäämässä kokoon tuota ihmejuomaa, kaataa sen suureen tummaan keramiikkamukiin ja alkaa siemailla sitä takan äärellä, oliivipuuhalkojen loimutessa varpaiden ulottuvilla. 

Tein viime viikolla glögiä täällä uudessa kodissamme. Sen lämpötila on peräti 22 astetta, joten haahuilemme lyhythihaisissa paidoissa ja nukumme ikkunat auki, jotta pystymme elämään arkeamme hikoilematta. 
Tein glögiä, tein toisenkin kerran parin päivän kuluttua varmistuakseni siitä, ettei sille todellakaan ole tarvetta näissä lämpötiloissa. Se ei saanut aikaan muuta kuin sen, että minun piti mennä viilentymään parvekkeelle, vetämään henkeä. 
Seuraavaksi aion nauttia glögiä ulkotiloissa. Olen tilannut lumisateen nautinnon ajaksi.





Koska olen siis tottunut viettämään joulua ei-perinteisesti jo 20 vuoden ajan, minua eivät hetkauta stressit sen seitsemän sortin valmistuksesta eivätkä lahjojen valinnan vaikeudesta. Itse emme lahjoja koskaan lapsille ostaneet nimenomaan jouluksi – hankimme mahdollisuuksien mukaan tarpeellista tavaraa kun oli tarvis.
Äitini Suomesta lähettämän paketin avaaminen oli jouluaattoaamun kohokohta, joten täälläkin pyrimme jättämään sen toivotuimman tavaran hankinnan jouluksi. Poikani eivät kuitenkaan ole tottuneet ylenpalttiseen tavarapaljouteen edes jouluna, joten he odottavat sen yhden, toivotuimman lahjan saamista.Tänä jouluna se on oma älypuhelin jokaiselle - kenelläkään heistä ei ole vielä ollut edes tavallista kännykkää, joten tämä siirtää heidät valovuosia eteenpäin entiseen verrattuna. 

Saattaisin viettää oman jouluni aivan hyvin matalalla profiililla ilman kuusta, ilman tonttuja ja valoja. Tunnen kuitenkin olevani velkaa lapsilleni joulumuistot, joista he voivat keskustella ja joita muistella sitten, kun ovat aikuisia miehiä omine perheineen. 
Haluan viedä heidät viettämään yhteistä jouluiltaa äitini luo perinteiseen joulupöytään, jotta heillä on joskus kerrottavaan omille lapsilleen "talvi-iltojen tarinoita" siitä, miltä tuntui muuttaa Euroopan eteläosasta pohjoisen perukoille ja miten suomalaista joulua vietettiin.

Heillekin saattaa joskus avautua Sylvian joululaulun henki.










lauantai 8. marraskuuta 2014

Hei! Siellä sataa LUNTA!




Voi että sitä on odotettu! 

Kotona Kreikan Agriniossa lunta nähtiin tasan kerran, mutta siitä on aikaa niin monta vuotta, että pienin pojista ei sitä edes muista enää.

Agrinion kaupunki sijaitsee maan lämpimimmillä seuduilla, mutta tällä tuhatluvulla yhtenä hyytävän kylmänä talvipäivänä sade tipahteli veden sijasta lumihiutaleina. Se tosin suli lähes sillä samalla siunaaman hetkellä, kun oli maahan asti päässyt, mutta kodissamme kaikuivat silloin lasten riemuhuudot kuin paloaseman hälytyssireenit! LUNTA!
Pienin taapersi vaippoinensa parvekkeelle muitten vanavedessä tietämättä yhtään, mistä moinen häly johtui, mutta osasi laittaa kielensä pitkälle ulos suusta isoveljiensä esimerkkiä seuraten, kun nämä olivat juosseet ulos katsomaan valkoista ihmettä ja pyydystämään tähtikuvioisia hiutaleita kielellään. 

Kolmisen vuotta sitten tulimme joulua viettämään Suomeen ensimmäisen kerran, tosin vain viikoksi. Vaikka lunta oli sadellut kiitettävästi joulukuun alussa, jouluviikolla sitä oli näkösällä enää vain rippeitä siellä täällä, kuten usein käy. Lumisateen ihmettä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja yhtenä päivänä sitä satoikin kituliaisina annoksina, mutta kuitenkin sen verran, että pojat syöksyivät ulos raapimaan valkoista pehmeyttä kaiteilta ja kivien päältä niin, että saivat aikaan jonkinkaltaisen lumipallon. Toivat sen äitini kauhuksi sisälle valokuvan ottoa varten. 



Kuvattavaksi tuotu lumipallo jouluna 2011



Sittemmin vanhin poikani kävi kahdesti luokkaretkellä toisella puolella Kreikkaa, jossa oli maassa ollut märkää nuoskalunta, mutta joka näytti kuitenkin tosi eksoottisen jännittävältä valokuvissa. Pikkuveljet katselivat niitä kateellisena.

Nyt Suomeen tultuamme ilmassa on sanattomana haaveena leijunut toive talven tulosta ja suomalaisen lumisateen ja lumen näkemisestä ja kokemisesta.

Päivät kylmenivät asteittain. Vietin taksvärkkipäivää ysiluokkalaiseni kanssa mummonmökissä, jonka puutarhaan äitini oli keksinyt pojalle työtä. Iltapäivällä lähtöä tehdessämme alkoi taivaalta leijailla juuri ja juuri havaittavaa puuterinkevyttä huituvaa. 
– Lunta! Ulkona sataa lunta! huusi poika, eikä malttanut tulla kuistilta sisälle.
Lähdimme ajamaan halki maaseudun takaisin kaupunkiin, ja hiutaleet tuntuivat tulevan suoraan kohti auton etuikkunaa. Poikani tuijotti herkeämättä harmaita peltoja, jotka hänen mukaansa näyttivät nyt ihan eri näköisiltä, kun "satoi lunta". 
– No ei tuo nyt oikein lumisadetta vielä ole, tollasta vaaleaa huituvaa, mutisin puoliääneen hymynkare suupielessä. 
– Äiti, kyllä nyt sataa lunta, poika vakuutti.

Höytyvät vahvistuivat illan mittaan ihan oikeiksi tähtikuvioisiksi lumihiutaleiksi, ja kaikki kolme poikaa poukkoilivat ikkunasta toiseen tekemässä tilannearviota maiseman valkoisuuden asteesta, nenät lytistettyinä ikkunaan.
Heidän riemukseen sade jatkui, ilta pimeni ja valkoiset hiutaleet tihentyivät katulamppujen alla näkyväksi verhoksi. 

Nuorin pojista alkoi iltayhdeksältä pukea talvivaatteita päälleen ja ilmoitti menevänsä "vähän pihalle". Syy oli selvä: lunta oli jo sentti maassa, sitä oli kaikkialla, ja se oli vastustamaton! 
Sieltä ulkoa hän näytti suurta lumipalloa minulle, joka olin tullut keittiön ikkunaan yleisöksi. Hän nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle kuin voitonmerkin. 

Seuraavana päivänä suosittelin koulumatkan tekemistä kävellen, mutta keskimmäinen, se rämäpäisin, oli vakuuttunut, että pärjäisi pyörällä – oli niin tylsää kävellä, matka edistyi liian hitaasti jalkaisin ja sitäpaitsi aurausauto näkyi siivoavan teitä.
Kotiin palattuaan hän kertoi kaatuneensa pyörällä kerran menomatkalla ja toisen kerran tulomatkalla. Sanoi menevänsä kävellen seuraavana päivänä...

Koulun jälkeen ohjelma oli selvä: kouluvaatteilla ulos pihalle lumisotaan. Vaatteet olivat märät joka tapauksessa ja aikaa oli sopivasti ennen ruoan valmistumista. 

Siinä keittiössä hääräillessäni vilkaisin välillä pihalle: kreikkapoikani näyttivät nyt hyvin suomalaisilta. 












lauantai 25. lokakuuta 2014

Marraskuun harmaa sivellin




Minulle kerrottiin, että paluumuuttajan ensimmäinen vuosi on kuin kuherruskuukauden viettoa: lähes jokainen muutos entiseen näyttäytyy epäilyttävän ihanana, vähintään mielenkiintoisena, oli sitten kysymys lakastuvista syksyn lehdistä tai pakkasasteiden piristämästä tuulesta. 
Harmaan sävyn saaneet maisemat ja lehdettömät puut näyttävät jotenkin niin.., noh, eksoottisen karuilta. Maassa mädäntyvät omenat ja eri sävyissä lakastuvat pihakukat muodostavat maalauksellisia väriyhdistelmiä. 

Tähän mennessä myönnän itselleni käyneen juuri niin: katson aamuhämärissä (kello kahdeksan) ikkunasta innoissani, millaista keliä päivä tuo tullessaan, eikä mikään näkymistä saa suupieliäni vääntymään alaspäin pettymyksestä. 

Sisällä olo sitävastoin on alkanut tuntua hieman umpinaiselta. Lämpöpatterit ovat alkaneet tehdä työtään ja lämmittää huoneilmaa – pyykit kuivuvat sisätiloissa huomattavasti nopeammin kuin ulkona, joten kokoontaitettava pyykkiteline on asettautunut pysyvästi olohuoneen nurkkaan. 

Tänään päätin lähteä kävelylle katsomaan, mitenkä tuttu järvenympäristö oli valmistautunut kylmenevää talvea varten. 
Vielä pari viikkoa sitten luonto häikäisi ruskan väreillään, valokuvista tuli äärimmäisen värikylläisiä, kun ympäristössä oli kirkkaankeltaisia väreileviä haapoja ja pröystäilevän koristeellisia, oranssilta ja tulenpunaiselta leiskuvia vaahteroita. 




Nyt oli useampi aste lämmintä, mutta kova tuuli sai minut vetämään hupun tiukasti päähäni. Astelin kohti järven rantaa, ja aloin kierrokseni tutkaillen puita, pensaita ja kaislikkoa huolellisesti, välillä pysähdellen ja huomioitani tehden niin kuin vain kuherrusvuotta viettävä paluumuuttaja voi.

Koivut olivat lehdettömiä, harmaita tuulessa vipattavia oksia täynnä.
Haavikot olivat muuttuneet harmaiden pylväiden metsiköiksi.
Majesteettisten vaahteroitten leiskuvat lehdet olivat jo kaikki pudonneet maahan peittämään märkää nurmikkoa ja antamaan metsälle joustavan pehmeän alustan, jolla samoilijan oli hyvä tallustella.
Aiemmin vihreät, tomerasti samaan suuntaan osoittavat kaislikkorivistöt olivat pitäneet ryhtinsä, mutta niidenkin väri oli muuttunut harmaan ruskeaksi, kuin olisivat joutuneet alemmaksi arvoasteikossa, mutta ylpeydessään ne eivät suostuneet nuokkumaan. 








Marraskuu oli tehnyt valmistelujaan – tosin kysyttyään ensin luvan lokakuulta, joka oli lempeästi nyökännyt. Se oli tehnyt hopeanharmaan seoksen, johon oli tupsauttanut pari hyppysellistä unihiekkaa mukaan. Siinä sekoitushommissa oli muutama loiskahdus päätynyt järveen – se oli väriltään harmaita laineita täynnä; vain häivähdys sinistä oli enää jäljellä.
Sitten marraskuu oli ottanut suurimman, pehmeimmän siveltimensä, kastanut sen harmaaseen sametinpehmeään liemeen ja pyyhkinyt hellästi koko luonnon yksityiskohtiaan myöten. Kirkkainkin väriläikkä oli näin saanut harmaan sävyn. 
Lokakuu oli vaihtumassa marraskuuhun.







perjantai 10. lokakuuta 2014

Sadetta mä kuuntelen, joka yltyy vaaaan... ♪ ♫



Voi, olen niin äärettömän onnellinen! 

Raumalaiset kanssakulkijani vilkaisevat minua kummeksuen, kun hehkuttelen syksyn säätä, puuskaisia raikkaita tuulia, vihmovia sateita ja kiihtyvällä vauhdilla pimeneviä iltoja.
Pitää vähän puolustella ja selitellä, jotteivät ajattele minun olevan snobi: 

- Voi kun olen niin kyllästynyt siihen ikuiseen aurinkoon ja lämpöön. Kun meillä siellä Kreikassa... 

Kukaan muu kuin sellainen, joka on sulattanut aivonsa, tuntenut tiheät sydämenlyöntinsä päälaessa asti ja hikoillut elämännesteensä 40 asteen kauppareissulla, ei voi täysin ymmärtää oodiani suomalaiselle viileälle ja sateiselle syksylle. 

Nautin täällä sateesta myös toisesta syystä: sadepisaroiden rummuttava ääni ja öisen asfaltin märät valoheijastukset tuovat niin paljon muistoja lapsuudesta, teini-iästä, nuoruudesta ja tärkeistä aikuisuuden hetkistä, että niitä pitää oikein pysähtyä muistelemaan syksyisellä kävelyretkellä.

Olin sujauttanut poikani liian suuret kumisaappaat jalkaani, pukenut ylleni isäni kahisevan mutta lämpimän syystakin, napsaissut naulakosta mukaani uudenuutukaisen, vain itseäni varten ostamani sateenvarjon. Se oli ruutukuvioinen, suuri kooltaan ja aukeni napista painamalla. Täydellistä. 
Myssyä tai hanskoja ei ulkona vielä tarvinnut - sitäpaitsi takissa oli ylipitkät hihat, huppu ja tiivis kaulus. Lähdin nauttimaan syysillasta. 

Oli jo säkkipimeää puoli yhdeksältä, kerrostaloalueen lamput valaisivat kirkkaankeltaisia ja punaisia vaahteroita. Ne säihkyivät syysmärkinä ja tiputtivat sadepisaroita lehdiltään sateen piekseminä - oli pakko pysähtyä ja ihailla. Kukaan ei pysähtelyäni ihmetellyt, koska muita kuin minä ei ollut taaskaan liikkeellä. Yllättäen. 

Muistikuvat alkoivat pulpahdella pinnalle väistämättä. 

Lapsena kävelin kurahousuissa sateessa. Punaisten kumisaappaiden alta oli pingoitettu kuminauha pitämään housuja paikoillaan. Haisi kastemadoilta, ja vesilammikoiden vaaleanruskeat kuviot näyttivät cockerspanielin kiharalta turkilta. Tiesin kotikatuni kaikki koira-asukit rodulta; kuralammikon kuviot olivat näin saaneet tarkan rotumääritelmän.

Mökillä kaivoimme puutarhassa isäni kanssa kastematoja. Päälläni oli sadetakki ja pisarat rummuttivat huppua niin, että oli vaikea kuulla, mitä toinen sanoi. Kun peltipurkissa kävi kuhina, lisäsimme siihen multaa ja menimme rantaan puisen soutupaattimme luo. Sen pohjalla odottivat pilkit. Työnsimme rantakiviin rahisevan paatin irti rannasta. Siirryin airoihin, isäni istui paatin perässä edessäni ja näytti kädellään suuntaa: kun hänen sormensa osoittivat suoraan nenääni, oli suuntani oikea. 
Vihdoin sain merkin (turhia ei juteltu, etteivät kalat kaikkoasi) vetää airot ylös ja paikoilleen. Kiemurtelevat madot seivästettiin koukkuun säälimättä, pilkistä päästettiin siimaa ensin pohjaan asti, sitten sitä vedettiin hieman ylös ja alettiin nyppäillä siimaa säännöllisesti. 
Kuului pienten aaltojen liplatusta veneen puukylkeen ja sadepisaroiden napsahduksia huppuun. Olimme ajopilkillä.

Teininä sateisena päivänä kävelin kouluun kolmen kilometrin matkan. Pyörällä olisi kastunut liikaa - eihän olisi ollut mageeta pitää sadetakkia, saati sitten sadehousuja, ja sitäpaitsi hiukset olisivat menneet ihan kamalaksi! 

Jaloissani lonksuivat keltaiset Hai-saappaat, farkkujen ylileveät lahkeet oli työnnetty takaa varsien sisälle niin, että lahkeet muodostivat edestä päin katsottuna salmiakkiruutuisen kuvion. Välillä reippaasti kävellessä lahkeet nousivat huomaamatta pois varsista, ja ylipitkinä ja rispaantuneina ne olivat imeneet märästä maasta vettä ennen kuin ehdin ne sutata kiireesti takaisin varren sisään. Myöhemmin talvella rispaantuneet lahkeet olisivat raskaat lumi- ja loskapaakuista.
Sateenvarjon kanssa kävely oli siitäkin mukavaa, että sen alle saattoi piiloutua, ei tarvinnut kohdata tuntemattomien katseita vaan voi vilkuilla sen alta silloin, kun itselle sopi. 

Nuoreen aikuisuuteen ja opiskeluvuosiin liittyivät sateiset kaupungin kadut. Asfaltti oli kuin lakritsia, ja siitä heijastuivat valaistujen liikkeiden ja katulamppujen valot. Jaloissa eivät hölskyneet enää Hait, vaan paksupohjaiset ja -korkoiset, pitkävartiset saappaat, jotka kopisivat määrätietoisesti katukivetykseen ja jalkakäytävälle säestäen itsevarmuuden pyrkimyksiäni.
Sateisen kostea ilma antoi oman säväyksensä permanenttikiharaiselle hiuskuontalolle, mutta sateenvarjoa tarvittiin, jotta ripsivärit eivät olisi tuhraantuneet poskille.

Nostan kasvoni ylöspäin. Antaa sateen tulla ja tuoda mukanaan kaikki ihanat muistot elämäni virrasta. Muutama uoma on vielä jäljellä tutkittavaksi.





torstai 18. syyskuuta 2014

Koulumaailman ympäröimät




Kaikkein selkeimmin perheemme arkea rytmittää lastemme koulunkäynti: jokaisella kolmella pojalla on nyt oma lukujärjestys (työjärjestykseksi sitä nykyään sanotaan). Jokaisen illan ohjelmaan kuuluu kertaus siitä, milloin äiti herättää kunkin koululaisen seuraavana aamuna. 

He ovat nopeasti omaksuneet toimivimman järjestyksen niinä aamuina, jolloin kaikille osuvat aamutoimet samoihin aikoihin. Kuka istuu hiljaisena aamiaisensa edessä ja odottaa "kunnolla" heräämistään, kuka viettää peilin edessä asetellen hiuksiaan suortuva kerrallaan järjestykseen; yksi hotkaisee muronsa minuutissa, toinen natustelee murun kerrallaan.
Lopulta he kuitenkin huikkaavat "hei"nsä peräkkäin lähtiessään parinkymmenen minuutin koulumatkalle jalkaisin. Mummin vanha pyörä on jo osoittautunut epäluotettavaksi syljettyään ketjujaan vinksin vonksin keskellä koulumatkaa, joten se on hylätty telineeseen. 

Koulupäivän päättyessä heillä on taas monenmoisia ihmetyksen aiheita kerrottavanaan: he luettelevat joka päivä, mitä ruokaa koulun ruokalassa oli, millaista salaattia ja miltä maistui; he ovat innoissaan siitä, mitä kaikkea liikuntatunneilla heidän annetaan pelata ja mitä kaikkea heille opetetaan – nuorin sai tänään jopa polkupyörälläajon opetusta! Keskimmäinen opetteli heittämään frisbeetä.

Uimahallissa oli lasten käytettävissä vesiliukumäki ja hyppytorni. Uskomatonta.
Uimaopettajia oli useita ympäri hallia tarkkailemassa lasten uimataitoa ja mahdollista ohjauksen tarvetta. Huojentavaa.
Pojat saivat hallilta lainaksi lyhytlahkeiset uimahousut, koska heillä oli vain uimashortsit mukanaan Kreikasta. Ilahduttavaa. 

Vanhin poika kertoi hykerrellen, miten opettaja oli taltuttanut kaksi häiritsevän puheliasta oppilasta lupaamalla, että jos nämä käyttäytyisivät kunnolla lopputunnin ajan, hän seisoisi päällään tunnin lopuksi. 
Pojat pidättäytyivät tirskumisesta ja toistensa kiusaamisesta odotuksen vallassa, ja opettaja piti kuin pitikin lupauksensa: haki laukustaan mukana olleen kankaisen pehmusteen, asetti sille huolellisesti päälakensa ja nousi seinää vasten ylösalaisin! 
Kyllä tämä Suomi on ihmeellinen maa.

Itse aloitin englannin kielen tuntien antamisen aikuisille, jotka eivät osaa englantia lainkaan tai ovat aloittaneet useita kertoja tunneilla käymisen alusta
Aivan eturivissä istui tyynen rauhallisena entinen matematiikan opettajani oppikoulun ensimmäisiltä luokilta. Olin kauhistunut! Miten tämä nyt näin kävi, miten minä voin opettaa opettajaani?
Aikajana teki pyörryttävän zoomin neljäkymmentä vuotta taaksepäin: muistin kyseisen opettajan jokaisen liikkeen, hänen äänenkäyttönsä meitä toruessaan, hänen naurunsa. 

Olen ollut säilöttynä naftaliiniin, mitä tulee koulumaailmaan, eikä minulla ollut harmainta aavistusta käytössäni olevan piirtoheittimen toiminnasta. Hädissäni vilkaisin entistä opettajaani: -Kuinkas tämä, mistä tämä laitetaan päälle? Mahtaisikohan opettaja...?
Hän nousi pienehköstä pulpetista koko ylvääseen hoikkaan pituuteensa, hymyili minulle lempeästi: - Jaahas, katsotaanpas. Minullakin näistä on jo aikaa...
Siinä me pähkäilimme sähköisen vempeleen salaisuutta, opettaja ja oppilas, oppilas ja opettaja, ja saimme sen hurahtamaan valoiseksi.

Mieheni pyöräilee niin ikään kouluunsa kaksi kertaa viikossa opettelemaan suomen kielen alkeita. Ensi kerran vuosikymmeniin hän keräsi tarvikkeita laukkuunsa jännittyneenä kuin koulupoika, heitti laukun olalleen ja lähti polkien matkaan. 
Sieltä tultuaan hänellä oli paljon kerrottavaa muista oppilaista: 
-Mun vieressä istui yks englantilainen, mun edessä turkkilainen ja sitten siellä oli ihmisiä Iranista, Kuubasta, Vietnamista, Yhdysvalloista, Puolasta.... kaikkiaan meitä oli kakskymmentä! 
Hän oli ylpeänä esitellyt kurssilla käytettävää kirjaansa, joka hänellä jo oli – muista oppilaista poiketen –, koska oli "lainannut sen kirjastosta". Olin käynyt sen hakemassa hänelle sieltä heti opiston ohjelman selvittyä. 
-Ei ne kaikki edes tienneet, missä kirjasto oli. Minä kerroin niille. Ei ne kyllä osanneet kaikki edes englantia. 

Koulujen ja oppimisen maailmassa jokaisella on mahdollisuus kokea itsetuntoa kohottavia riemun hetkiä, ja Suomessa jos jossain avaimet siihen maailmaan ovat vain käsivarren mitan päässä.
Lentolupakirjan suorittamiseen tarvittava kurssi alkaisi muutaman viikon kuluttua. Hyväksyisivätköhän ne minut oppilaaksi?
  

lauantai 6. syyskuuta 2014

Uusi vanha kotikaupunkini






Vanhassa kotikaupungissani on tapahtunut se, mikä vireissä kaupungeissa on tapana tapahtua vuosien saatossa: tutut kaupat ja toimistot ovat hävinneet tai muuttaneet paikkaansa, uusia liikkeitä on ilmaantunut katujen varsille. Puistoja on laajennettu, siistitty ja selkeytetty, ja niille on tuotu hienoja, kutsuvan näköisiä penkkejä.

Rauman sairaalan edustalla on edelleen sama lampi suihkulähteineen kuin ennenkin. Siellä syötin pikkutyttönä sorsia, ja olin varuillani suurten valkoisten joutsenten lähestyessä pullanmurujani; olin kuullut aikuisten kertovan niiden ajoittain ärhäkästä käytöksestä. 
Nyt lampi on puhdistettu, puistoaluetta sen ympärillä laajennettu. Puut sen ympäristössä ovat kasvaneet valtaviksi ja näyttäviksi koristeiksi. Onpa kaunista! 




Olin lähtenyt kaupungille kävellen määränpäänäni optikkoliike, josta olin tilannut elämäni ensimmäiset moniteholinssit – teinityttö on kasvanut aikuiseksi. 
Astelin pitkin Vanhan Rauman mukulakivikatuja kuin turisti. Katselin värikkäiden puutalojen kauneutta kuin ensimmäistä kertaa. Enää ne eivät olleet jokapäiväisiä näkymiä koulumatkan varrella, itsestään selviä katukuvia ja arjen harmauden kulisseja, vaan näin niiden pastellisävyiset harmoniset kuviot niin kuin vain estetiikasta nauttiva aikuinen ihminen voi.

Kävelin katuja ristiin rastiin lumoutuneena, silmät apposen auki ja kamera kädessä. Kun nuorena talsin kädet taskussa mahdollisimman tomerasti ja suoraviivaisesti kohti koulua, kauppaa tai pankkia hädin tuskin sivuilleni vilkuillen, nyt kehtasin jo pysähtyä paikalleni ihastelemaan koukeroista portinpieltä tai taloissa asuvien somistettuja, pitseillä kyllästettyjä ikkunoita. En välittänyt enää siitä, jos joku näytti ihmettelevän pysähtelyäni tai samoilevaa kävelytyyliäni: sain minä omaani katsella!

Kun nuorempana, hädin tuskin täysikäisenä, olin kuljeksinut kaupungin keskustassa, tärkeintä oli huomata keitä muita siellä oli liikkeellä. Olivatko hiukset hyvin, miltä näytin ja mitä olin tekevinäni, jospa vaikka viimeisin ihastukseni sattuisi pörähtämään mopollaan/pyörällään/autollaan ohi. Tuttuja luokkakavereita näkyi siellä täällä, puolituttuja sitäkin enemmän.

Nyt en tunnistanut yhtään ainutta näkemääni kulkijaa, en nuorta enkä vanhaa. Kaupunkiani asuttivat ja sen toimintaa pyörittivät minulle oudot ihmiset. Se oli jotenkin vapauttava tunne; istuin rehvakkaasti keskellä kaupunkia olevalle penkille, katselin ohikulkijoita ja istutuksia rennolla mielellä, ilman ajatusta siitä, kuka minut siinä näki lorvimassa keskellä päivää ja mitä lie ajatellut. 

Oloni oli kuin Rauma Flikal, raumalaisen taiteilijan Kerttu Horilan tekemällä patsaalla: istuin sillä penkillä, koska halusin olla siinä, ilman sen kummempia suunnitelmia, aikuinen ihminen, huumorin ja uteliaisuuden pilke silmässä tarkastelemassa omaa elinympäristöäni. 

Olin kotona.















Rauma Flikk

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lähetäänks ulos käveleen?



Ja sama kreikaksi. 
Näin kysyi mieheni edellisiltana ja sai minut melkein putoamaan keittiön tuolilta. Istuskelin laskemassa, mitenkä rahat riittävät vuokraan, kun Kreikka ei ollut suostunut antamaan vielä selvitystä lapsilisien maksun loppumisesta, joten sekin päätös oli jäissä. 

Siinäpähän laskin, ei se siitä kummemmaksi muuttunut.
Olin juuri tullut tyhjentävään loppupäätelmään, kun kuulin tämän veret seisauttavan ehdotuksen kajahtavan olohuoneen puolelta, missä suomalaisen poliitikon monotoninen selonteko maan talouspoliittisista ratkaisuista oli hypnotisoinut ruokakuntamme toisen aikuisen turruttavaan transsitilaan. Hän ei ymmärtänyt kuulemastaan sanaakaan.

Mitä ilmeisemmin hänelle oli tullut pakottava tarve repäistä itsensä takaisin elävien kirjoihin. 

Useimmissa perheissä – varsinkin suomalaisissa – moinen kysymys on arkipäiväinen, vaan ei meidän. Mieheni on aina ollut suhteellisen epäurheilullinen, jos ei nuoruusajan jalkapalloilua ja aktiivista penkkiurheilua oteta lukuun. Mielellään hän toki viimeisinä Kreikan vuosina kulki töihin kävellen maalaisjärkensä vakuutettua hänelle, että tässä iässä pitäisi liikkua edes jonkin verran, jotta pysyisi tolpillaan. 
Mielellään hän niin ikään liikkui ystäviään katsomassa pitkin kaupunkia ja ylläpitämässä sosiaalisia suhteita; päivitti samalla kaupungin uutissaldon ilmaisjakelulehtien puutteessa. 

Yritin useamman kerran kehitellä meille kahdelle yhteistä harrastusta kävelylenkkien muodossa. Molemmat olisimme tarvinneet säännöllistä kuntoa kohottavaa liikuntaa, ja paras (lue:ainoa) vaihtoehto olisi ollut maksuton vaihtoehto.
Ei, ei tärpännyt. Ei kuulostanut houkuttelevalta herran mielestä. Eikä sitäpaitsi oikein sopinut aikatauluun. Eikä ja eikä...

Suomeen tultuamme hän poltti viimeisen tupakkansa lentokentällä; oli tullut elämänmuutoksen aika joka tapauksessa, niin miksei sitten tarjonnut tuhkiakin pesästä! 
Kolmenkymmenenkuuden vuoden kiihkeiden sauhuttelujen jälkeen seinästoppi on aikamoinen saavutus, mutta ilmeisestikään hänen riippuvuutensa ei ollut fyysistä, koska hän ei ole kärsinyt konkreettisista vieroitusoireista. 

Tätä taustaa vasten ymmärtänette hämmästykseni kävelyehdotuksesta. 
-Vihdoinkin! Ei se kälkätys ja kalkatus mitään saanut aikaan, muutoshalun piti tulla sisältä, omasta itsestä, omasta tahdosta. Silloin, kun oli aika. 

-Minä olen aina valmis! hihkaisin ja syöksyin vaatehuoneeseen vaatteiden vaihtoon kaataen melkein tuolini, ennen kuin mies vaihtaisin mieltään. 
Niin me sitten lausuimme pari painavaa sanaa lapsille kunnolla olemisesta, heilautimme kättämme ja loksautimme oven kiinni. 
Mennä kahisimme ulkoiluvaatteissamme kuin kuka tahansa suomalainen pariskunta järvenrannan kävelypolkua pitkin. Satoi tihkuttikin, mutta vedimme huput päähämme, löysimme kävelyrytmin helposti. 

Eilen alkuillasta järjestelin kuppeja pois keittiön pöydältä iltakahvin jäljiltä, kun kuulin toistamiseen lauseen: 
-Pame gia perpatima? Lähdetäänkö kävelylle? 

Tähän kohtaan kuuluu suu auki oleva hymiö ja hiljainen, ääneen lausumattoman toivon kipinä...




lauantai 23. elokuuta 2014

... olen suomalainen ♪ ♫



Vitsit, että sitä ihminen solahtaa sukkelasti mukaan kuvioihin. Ainakin joihinkin. 

Tietokoneemme sijaitsee olohuoneessa, jotta se olisi tasapuolisesti kaikkien käytössä. Samassa huoneessa on tietysti televisio, ja tänä iltana Facebookia selaillessani Joel Hallikainen antoi taustamusiikkia, näkyi olevan kitarakin miehellä kädessä

Minulle tuli niin suomalainen olo. 

Viime viikolla selailuni kohteena olivat sanomalehden ruokatarjoukset. 
- Katos, tuolla onkin jauhelihaa, sika-nautaa, halvalla! Ja siellä on tuota hyvää pehmeän makuista ruisleipääkin tarjouksessa. Sinne siis tekemään päivän ostokset!

Parkkeerasin auton (vielä käytössäni ei ole polkupyörää) mahdollisimman lähelle suuren ruokahallin sisäänkäyntiä välttäen huolellisesti sekä lapsiperheille että liikuntarajoitteisille tarkoitettuja paikkoja. Niin tekevät kaikki muutkin suomalaiset, elleivät sitten ole oikeutettuja niitä käyttämään. 
Tein ostokseni. Mukaani tarttuivat kuin itsestään DaCapo- ja Susu -suklaapatukat, joten se siitä tarjousjahdin mielekkyydestä. Olin ottanut mukaan ison kauppakassin – muovipussi maksoi halvimmillaan 14 senttiä –, ladoin ostokseni siihen, ja lähdin tallustelemaan ulko-ovea kohti. 

Silmäni osuivat Veikkaus ja Lotto -mainoksiin käytävän varrella olevan kioskin edustalla. 
- 4 miljoonaa euroa jaossa tällä viikolla! 

Hetken mielijohteesta nappasin lottokupongin ja pysähdyin ostoksineni lukemaan, montakos numeroa taas pitikään laittaa ruutuun ja paljonkos maksaisivat.
Supisuomalaisuuden tunne alkoi hiipiä suoniini kuin varkain ruksatessani numeroita ruutuihin. Kreikassa en ollut lotonnut kertaakaan.

Tänä lauantai-iltana odotin lottoarvontaa: kynä ja paperi olivat kädessäni valmiina, jännitin uutislähetyksen loppumista ja oranssinväristen numeropallojen ilmaantumista ruutuun. 
Tulokseni olivat kaksi vaivaista oikeaa arvausta, mutta eipä ollut kukaan toinenkaan arvannut kaikkia seitsemää oikein, joten ensi viikolla voittotulos olisi vielä suurempi... Pitääpäs kokeilla taas, jos vaikka.

Oloni on nyt hyvin suomalainen; päälläni on raitainen yöpaita, ja natustelen piimälimppua ennen nukkumaanmenoani. Tulen näkemään unta Välimeren kuumista tuulista ja oliivipuiden varjoista.
Aamulla pitää taas miettiä, mikä maa mikä valuutta, mutta sitten vilkaisen parvekkeelle, jonka lasisuojaa pitkin valuvat noroina syyssateiden luomat purot sekoittaen taustalla näkyvien korkeiden mäntyjen ääriviivat aaltomaisen eläviksi. 

Sitten oloni on taas hyvin, hyvin suomalainen.













keskiviikko 13. elokuuta 2014

On suuri sun rantasi autius




- Missä kaikki ihmiset ovat?

Niin kauan kuin muistan, joka ikinen kerta tullessani käymään Suomessa ja Raumalla, se oli se ensimmäinen ajatus, kun istuin auton kyydissä ja katselin ympärilleni. 

Ihan kuin olisi joku erityinen päivä, jolloin kaikki kaupat ovat kiinni tai seudun asukkailla oli muuten vaan joku erityinen syy olla kotona juuri silloin.
Vei aikansa tottua siihen, että tällaiseltä täällä ihan oikeasti näyttää: ihmisiä on vähän liikkeellä yleensäkin. Heitä ei pahemmin liiku ulkosalla edes kaupungin keskustassa, edes keskellä päivää. 

Autolla on helppo ajaa, kun useimmiten saa koko tien käyttöönsä itselleen pitkältä matkalta. Risteyksen kohdallakin ajaminen on yksinkertaista, koska jokainen noudattaa tarkkaan liikennesääntöjä; etuajo-oikeudesta ei tarvitse taistella auton nokkaa liian eteen työntämällä. 
En ole koskaan ymmärtänyt, miten Suomessa on mahdollista yleensä ajaa kolari, kun samaan aikaan samaa tietä ei käytä kuin korkeintaan muutama auto ja nekin ajavat korkeintaan säädettyä nopeutta (lue: erittäin hiljaa). Tiet ovat lisäksi leveitä ja hyväkuntoisia. 
Ovatkohan kaikki kolaroijat niitä humalapäissään tyhjällä tiellä lyhtypylvääseen törmääviä?

Muuttopäivämme sattui osumaan Rauman Pitsiviikon alkuun, joten ihmiskato ei näyttänyt niin täydelliseltä kuin muulloin. Loppuviikosta oli jo ihan maailmallinen meininki kotikaupunkini mukulakivikaduilla! Pitsiviikon mentyä ohi levittelimme käsiämme jalkakäytävillä: ne eivät osuneet keneenkään vieraaseen kulkijaan. 





Perheen miehet – siis neljä viidesosaa yksiköstämme – halusivat mennä potkimaan palloa. Suuntasimme kohti urheilukenttää, jossa oli hyvin hoidettu tasainen täysimittainen nurmikenttä ja monta tyhjää maalia. Yhden luona potkiskeli pari pikkupoikaa, mutta hekin lähtivät jättäen koko valtavan kentän meidän käyttöömme! 

- Jos Kreikassa olisi tällainen kenttä, se olisi täpötäynnä eri tasoisia, häthätää muodostettuja harrastelijajoukkueita käyttämässä tilaa hyödykseen, mies ihmetteli.






Kotimme asuinalueen välittömässä läheisyydessä on järvi. Lähdin vanhimman poikani kanssa tutustumaan sen ympäri kiertävään kävelypolkuun. Kyseisessä järvessä on uiminen kielletty, koska kaupunki ottaa siitä juomavetensä, joten vedessä polskivia tenavia ei helteelläkään sieltä tapaa. 

Kaikkialla oli aivan hiljaista lähistön valkoposkihanhien, naakkojen, varisten, harakoiden, sorsien ja muiden lintujen kaakotusta lukuunottamatta. Järven pinta oli peilityyni, ympärillä olevat koivikot ja männiköt samoin pysähtyneessä tilassa. Lähdimme astelemaan luontopolkua pitkin kuin Ihmemaahan ja ihastelimme laulujoutsenperhettä, joka oli valinnut järven kodikseen.
Vaikka paikka oli aivan kaupungin keskustan tuntumassa, saavutimme välittömästi nirvanan kaltaisen täydellisen rauhan tilan. Ympärillämme oli pelkkää vihreää ja sinistä, ja jalkojen alla rahahtelivat polun soramurut. 
Tasaisin väliajoin kohtasimme muitakin kävelijöitä, mutta hiljaisuus jatkui silti. 







Ehkä tässä ympäristössä minunkin puheääneni volyymi  laskee taas normaalille tasolle pikkuhiljaa.

Mihin mä nämä roskapussit laitan?



Suomessa: järveä, merta, satoja vuosia vanhoja puutaloja. Omat kotikonnut, tutut ja samalla niin vieraiksi muuttuneet . 

Vanhan kansakouluni vieressä oleva valtava istuinkivi on nyt muuttunut pieneksi, nykyistä takamustani hädin tuskin tukevaksi kivenmurikaksi.
Suuret ostoskeskukset imevät parkkipaikkojensa autoista ihmiset sisäänsä ostamaan sitä ja tätä ja vielä tuotakin, kun nyt sattui mieli tekemään. Omaa lapsuudenaikaista pientä osuuskauppaa ei enää ole olemassa, sitä, josta ostettiin pennin nallekarkkeja.

Muutimme Kreikasta koko perhe tänne Länsi-Suomeen synnyinsijoilleni: kreikkalainen mies, suomalaiskreikkalaiset poikamme ja minä itse, joka saan vaihteeksi toimia tietäväisenä ja aktiivisena byrokratian koukeroiden suoristajana parhaani mukaan. Mieheni on sitä virkaa hoitanut Kreikassa viimeiset 16 vuotta meidän muiden puolesta. Nyt on minun vuoroni.

En suinkaan luovi ja polski kuin kala vedessä – Suomi on muuttunut! Jos 26 vuotta sitten koin itse kulttuurishokkeja toisensa perään vaihtaessani maita, kulttuureita, kieltä ja ilmastoa, nyt on vastassani taas samanmoinen kokemus 20 Kreikassa eletyn vuoden jälkeen.
Virastossa kuin virastossa sana "netti" esiintyy jossain vaiheessa takuuvarmasti. Siellä tämän asian voi myös hoitaa (sulkeissa kuulumaton "nopeammin ja kätevämmin"). Netistä löydät lisää tietoa asiasta. Hakemuksen voi tehdä vaikkapa netissä. Nettitunnuksilla pääset päivittämään tietosi. 
Kauppaneiti vihjaa, miten netistä näen tarjoukset, seuraan bonuskertymiäni ja muutan vaikka maailmaa!

Kerrostalossa sijaitseva vuokra-asuntomme on jo valmis uusi koti. Huonekalut ovat paikoillaan, autossa kuljetetut kirjat rivissä kirjahyllyssä.
Keittiön kaapin takana on monta roskaämpäriä. Opettelin lajittelun salat pääpiirteittäin, lähetin mieheni viemään roskikset. Katselin ikkunasta, kun hän asteli muovipussit kädessään mäntyjen reunustaman pihan toiselle puolelle, meni rohkeasti keskelle vihreitä avaruusalusten näköisiä pönttöjä, pyöri hitaasti ympäri, pysähtyi, kääntyi keittiön ikkunaa päin ja onnistui heilauttamaan roskia kannattavat kätensä sivuilleen kreikkalaiseen tyyliin, olkapäät korvissa. 

Hän muodosti suullaan epätoivoisen ihmettelevät sanat: 
- Pou tha ta valo? Mihin minä nämä laitan?!?


Kumman vihreä näkymä keittiön ikkunasta