Translate

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lähetäänks ulos käveleen?



Ja sama kreikaksi. 
Näin kysyi mieheni edellisiltana ja sai minut melkein putoamaan keittiön tuolilta. Istuskelin laskemassa, mitenkä rahat riittävät vuokraan, kun Kreikka ei ollut suostunut antamaan vielä selvitystä lapsilisien maksun loppumisesta, joten sekin päätös oli jäissä. 

Siinäpähän laskin, ei se siitä kummemmaksi muuttunut.
Olin juuri tullut tyhjentävään loppupäätelmään, kun kuulin tämän veret seisauttavan ehdotuksen kajahtavan olohuoneen puolelta, missä suomalaisen poliitikon monotoninen selonteko maan talouspoliittisista ratkaisuista oli hypnotisoinut ruokakuntamme toisen aikuisen turruttavaan transsitilaan. Hän ei ymmärtänyt kuulemastaan sanaakaan.

Mitä ilmeisemmin hänelle oli tullut pakottava tarve repäistä itsensä takaisin elävien kirjoihin. 

Useimmissa perheissä – varsinkin suomalaisissa – moinen kysymys on arkipäiväinen, vaan ei meidän. Mieheni on aina ollut suhteellisen epäurheilullinen, jos ei nuoruusajan jalkapalloilua ja aktiivista penkkiurheilua oteta lukuun. Mielellään hän toki viimeisinä Kreikan vuosina kulki töihin kävellen maalaisjärkensä vakuutettua hänelle, että tässä iässä pitäisi liikkua edes jonkin verran, jotta pysyisi tolpillaan. 
Mielellään hän niin ikään liikkui ystäviään katsomassa pitkin kaupunkia ja ylläpitämässä sosiaalisia suhteita; päivitti samalla kaupungin uutissaldon ilmaisjakelulehtien puutteessa. 

Yritin useamman kerran kehitellä meille kahdelle yhteistä harrastusta kävelylenkkien muodossa. Molemmat olisimme tarvinneet säännöllistä kuntoa kohottavaa liikuntaa, ja paras (lue:ainoa) vaihtoehto olisi ollut maksuton vaihtoehto.
Ei, ei tärpännyt. Ei kuulostanut houkuttelevalta herran mielestä. Eikä sitäpaitsi oikein sopinut aikatauluun. Eikä ja eikä...

Suomeen tultuamme hän poltti viimeisen tupakkansa lentokentällä; oli tullut elämänmuutoksen aika joka tapauksessa, niin miksei sitten tarjonnut tuhkiakin pesästä! 
Kolmenkymmenenkuuden vuoden kiihkeiden sauhuttelujen jälkeen seinästoppi on aikamoinen saavutus, mutta ilmeisestikään hänen riippuvuutensa ei ollut fyysistä, koska hän ei ole kärsinyt konkreettisista vieroitusoireista. 

Tätä taustaa vasten ymmärtänette hämmästykseni kävelyehdotuksesta. 
-Vihdoinkin! Ei se kälkätys ja kalkatus mitään saanut aikaan, muutoshalun piti tulla sisältä, omasta itsestä, omasta tahdosta. Silloin, kun oli aika. 

-Minä olen aina valmis! hihkaisin ja syöksyin vaatehuoneeseen vaatteiden vaihtoon kaataen melkein tuolini, ennen kuin mies vaihtaisin mieltään. 
Niin me sitten lausuimme pari painavaa sanaa lapsille kunnolla olemisesta, heilautimme kättämme ja loksautimme oven kiinni. 
Mennä kahisimme ulkoiluvaatteissamme kuin kuka tahansa suomalainen pariskunta järvenrannan kävelypolkua pitkin. Satoi tihkuttikin, mutta vedimme huput päähämme, löysimme kävelyrytmin helposti. 

Eilen alkuillasta järjestelin kuppeja pois keittiön pöydältä iltakahvin jäljiltä, kun kuulin toistamiseen lauseen: 
-Pame gia perpatima? Lähdetäänkö kävelylle? 

Tähän kohtaan kuuluu suu auki oleva hymiö ja hiljainen, ääneen lausumattoman toivon kipinä...




lauantai 23. elokuuta 2014

... olen suomalainen ♪ ♫



Vitsit, että sitä ihminen solahtaa sukkelasti mukaan kuvioihin. Ainakin joihinkin. 

Tietokoneemme sijaitsee olohuoneessa, jotta se olisi tasapuolisesti kaikkien käytössä. Samassa huoneessa on tietysti televisio, ja tänä iltana Facebookia selaillessani Joel Hallikainen antoi taustamusiikkia, näkyi olevan kitarakin miehellä kädessä

Minulle tuli niin suomalainen olo. 

Viime viikolla selailuni kohteena olivat sanomalehden ruokatarjoukset. 
- Katos, tuolla onkin jauhelihaa, sika-nautaa, halvalla! Ja siellä on tuota hyvää pehmeän makuista ruisleipääkin tarjouksessa. Sinne siis tekemään päivän ostokset!

Parkkeerasin auton (vielä käytössäni ei ole polkupyörää) mahdollisimman lähelle suuren ruokahallin sisäänkäyntiä välttäen huolellisesti sekä lapsiperheille että liikuntarajoitteisille tarkoitettuja paikkoja. Niin tekevät kaikki muutkin suomalaiset, elleivät sitten ole oikeutettuja niitä käyttämään. 
Tein ostokseni. Mukaani tarttuivat kuin itsestään DaCapo- ja Susu -suklaapatukat, joten se siitä tarjousjahdin mielekkyydestä. Olin ottanut mukaan ison kauppakassin – muovipussi maksoi halvimmillaan 14 senttiä –, ladoin ostokseni siihen, ja lähdin tallustelemaan ulko-ovea kohti. 

Silmäni osuivat Veikkaus ja Lotto -mainoksiin käytävän varrella olevan kioskin edustalla. 
- 4 miljoonaa euroa jaossa tällä viikolla! 

Hetken mielijohteesta nappasin lottokupongin ja pysähdyin ostoksineni lukemaan, montakos numeroa taas pitikään laittaa ruutuun ja paljonkos maksaisivat.
Supisuomalaisuuden tunne alkoi hiipiä suoniini kuin varkain ruksatessani numeroita ruutuihin. Kreikassa en ollut lotonnut kertaakaan.

Tänä lauantai-iltana odotin lottoarvontaa: kynä ja paperi olivat kädessäni valmiina, jännitin uutislähetyksen loppumista ja oranssinväristen numeropallojen ilmaantumista ruutuun. 
Tulokseni olivat kaksi vaivaista oikeaa arvausta, mutta eipä ollut kukaan toinenkaan arvannut kaikkia seitsemää oikein, joten ensi viikolla voittotulos olisi vielä suurempi... Pitääpäs kokeilla taas, jos vaikka.

Oloni on nyt hyvin suomalainen; päälläni on raitainen yöpaita, ja natustelen piimälimppua ennen nukkumaanmenoani. Tulen näkemään unta Välimeren kuumista tuulista ja oliivipuiden varjoista.
Aamulla pitää taas miettiä, mikä maa mikä valuutta, mutta sitten vilkaisen parvekkeelle, jonka lasisuojaa pitkin valuvat noroina syyssateiden luomat purot sekoittaen taustalla näkyvien korkeiden mäntyjen ääriviivat aaltomaisen eläviksi. 

Sitten oloni on taas hyvin, hyvin suomalainen.













keskiviikko 13. elokuuta 2014

On suuri sun rantasi autius




- Missä kaikki ihmiset ovat?

Niin kauan kuin muistan, joka ikinen kerta tullessani käymään Suomessa ja Raumalla, se oli se ensimmäinen ajatus, kun istuin auton kyydissä ja katselin ympärilleni. 

Ihan kuin olisi joku erityinen päivä, jolloin kaikki kaupat ovat kiinni tai seudun asukkailla oli muuten vaan joku erityinen syy olla kotona juuri silloin.
Vei aikansa tottua siihen, että tällaiseltä täällä ihan oikeasti näyttää: ihmisiä on vähän liikkeellä yleensäkin. Heitä ei pahemmin liiku ulkosalla edes kaupungin keskustassa, edes keskellä päivää. 

Autolla on helppo ajaa, kun useimmiten saa koko tien käyttöönsä itselleen pitkältä matkalta. Risteyksen kohdallakin ajaminen on yksinkertaista, koska jokainen noudattaa tarkkaan liikennesääntöjä; etuajo-oikeudesta ei tarvitse taistella auton nokkaa liian eteen työntämällä. 
En ole koskaan ymmärtänyt, miten Suomessa on mahdollista yleensä ajaa kolari, kun samaan aikaan samaa tietä ei käytä kuin korkeintaan muutama auto ja nekin ajavat korkeintaan säädettyä nopeutta (lue: erittäin hiljaa). Tiet ovat lisäksi leveitä ja hyväkuntoisia. 
Ovatkohan kaikki kolaroijat niitä humalapäissään tyhjällä tiellä lyhtypylvääseen törmääviä?

Muuttopäivämme sattui osumaan Rauman Pitsiviikon alkuun, joten ihmiskato ei näyttänyt niin täydelliseltä kuin muulloin. Loppuviikosta oli jo ihan maailmallinen meininki kotikaupunkini mukulakivikaduilla! Pitsiviikon mentyä ohi levittelimme käsiämme jalkakäytävillä: ne eivät osuneet keneenkään vieraaseen kulkijaan. 





Perheen miehet – siis neljä viidesosaa yksiköstämme – halusivat mennä potkimaan palloa. Suuntasimme kohti urheilukenttää, jossa oli hyvin hoidettu tasainen täysimittainen nurmikenttä ja monta tyhjää maalia. Yhden luona potkiskeli pari pikkupoikaa, mutta hekin lähtivät jättäen koko valtavan kentän meidän käyttöömme! 

- Jos Kreikassa olisi tällainen kenttä, se olisi täpötäynnä eri tasoisia, häthätää muodostettuja harrastelijajoukkueita käyttämässä tilaa hyödykseen, mies ihmetteli.






Kotimme asuinalueen välittömässä läheisyydessä on järvi. Lähdin vanhimman poikani kanssa tutustumaan sen ympäri kiertävään kävelypolkuun. Kyseisessä järvessä on uiminen kielletty, koska kaupunki ottaa siitä juomavetensä, joten vedessä polskivia tenavia ei helteelläkään sieltä tapaa. 

Kaikkialla oli aivan hiljaista lähistön valkoposkihanhien, naakkojen, varisten, harakoiden, sorsien ja muiden lintujen kaakotusta lukuunottamatta. Järven pinta oli peilityyni, ympärillä olevat koivikot ja männiköt samoin pysähtyneessä tilassa. Lähdimme astelemaan luontopolkua pitkin kuin Ihmemaahan ja ihastelimme laulujoutsenperhettä, joka oli valinnut järven kodikseen.
Vaikka paikka oli aivan kaupungin keskustan tuntumassa, saavutimme välittömästi nirvanan kaltaisen täydellisen rauhan tilan. Ympärillämme oli pelkkää vihreää ja sinistä, ja jalkojen alla rahahtelivat polun soramurut. 
Tasaisin väliajoin kohtasimme muitakin kävelijöitä, mutta hiljaisuus jatkui silti. 







Ehkä tässä ympäristössä minunkin puheääneni volyymi  laskee taas normaalille tasolle pikkuhiljaa.

Mihin mä nämä roskapussit laitan?



Suomessa: järveä, merta, satoja vuosia vanhoja puutaloja. Omat kotikonnut, tutut ja samalla niin vieraiksi muuttuneet . 

Vanhan kansakouluni vieressä oleva valtava istuinkivi on nyt muuttunut pieneksi, nykyistä takamustani hädin tuskin tukevaksi kivenmurikaksi.
Suuret ostoskeskukset imevät parkkipaikkojensa autoista ihmiset sisäänsä ostamaan sitä ja tätä ja vielä tuotakin, kun nyt sattui mieli tekemään. Omaa lapsuudenaikaista pientä osuuskauppaa ei enää ole olemassa, sitä, josta ostettiin pennin nallekarkkeja.

Muutimme Kreikasta koko perhe tänne Länsi-Suomeen synnyinsijoilleni: kreikkalainen mies, suomalaiskreikkalaiset poikamme ja minä itse, joka saan vaihteeksi toimia tietäväisenä ja aktiivisena byrokratian koukeroiden suoristajana parhaani mukaan. Mieheni on sitä virkaa hoitanut Kreikassa viimeiset 16 vuotta meidän muiden puolesta. Nyt on minun vuoroni.

En suinkaan luovi ja polski kuin kala vedessä – Suomi on muuttunut! Jos 26 vuotta sitten koin itse kulttuurishokkeja toisensa perään vaihtaessani maita, kulttuureita, kieltä ja ilmastoa, nyt on vastassani taas samanmoinen kokemus 20 Kreikassa eletyn vuoden jälkeen.
Virastossa kuin virastossa sana "netti" esiintyy jossain vaiheessa takuuvarmasti. Siellä tämän asian voi myös hoitaa (sulkeissa kuulumaton "nopeammin ja kätevämmin"). Netistä löydät lisää tietoa asiasta. Hakemuksen voi tehdä vaikkapa netissä. Nettitunnuksilla pääset päivittämään tietosi. 
Kauppaneiti vihjaa, miten netistä näen tarjoukset, seuraan bonuskertymiäni ja muutan vaikka maailmaa!

Kerrostalossa sijaitseva vuokra-asuntomme on jo valmis uusi koti. Huonekalut ovat paikoillaan, autossa kuljetetut kirjat rivissä kirjahyllyssä.
Keittiön kaapin takana on monta roskaämpäriä. Opettelin lajittelun salat pääpiirteittäin, lähetin mieheni viemään roskikset. Katselin ikkunasta, kun hän asteli muovipussit kädessään mäntyjen reunustaman pihan toiselle puolelle, meni rohkeasti keskelle vihreitä avaruusalusten näköisiä pönttöjä, pyöri hitaasti ympäri, pysähtyi, kääntyi keittiön ikkunaa päin ja onnistui heilauttamaan roskia kannattavat kätensä sivuilleen kreikkalaiseen tyyliin, olkapäät korvissa. 

Hän muodosti suullaan epätoivoisen ihmettelevät sanat: 
- Pou tha ta valo? Mihin minä nämä laitan?!?


Kumman vihreä näkymä keittiön ikkunasta