Translate

lauantai 25. lokakuuta 2014

Marraskuun harmaa sivellin




Minulle kerrottiin, että paluumuuttajan ensimmäinen vuosi on kuin kuherruskuukauden viettoa: lähes jokainen muutos entiseen näyttäytyy epäilyttävän ihanana, vähintään mielenkiintoisena, oli sitten kysymys lakastuvista syksyn lehdistä tai pakkasasteiden piristämästä tuulesta. 
Harmaan sävyn saaneet maisemat ja lehdettömät puut näyttävät jotenkin niin.., noh, eksoottisen karuilta. Maassa mädäntyvät omenat ja eri sävyissä lakastuvat pihakukat muodostavat maalauksellisia väriyhdistelmiä. 

Tähän mennessä myönnän itselleni käyneen juuri niin: katson aamuhämärissä (kello kahdeksan) ikkunasta innoissani, millaista keliä päivä tuo tullessaan, eikä mikään näkymistä saa suupieliäni vääntymään alaspäin pettymyksestä. 

Sisällä olo sitävastoin on alkanut tuntua hieman umpinaiselta. Lämpöpatterit ovat alkaneet tehdä työtään ja lämmittää huoneilmaa – pyykit kuivuvat sisätiloissa huomattavasti nopeammin kuin ulkona, joten kokoontaitettava pyykkiteline on asettautunut pysyvästi olohuoneen nurkkaan. 

Tänään päätin lähteä kävelylle katsomaan, mitenkä tuttu järvenympäristö oli valmistautunut kylmenevää talvea varten. 
Vielä pari viikkoa sitten luonto häikäisi ruskan väreillään, valokuvista tuli äärimmäisen värikylläisiä, kun ympäristössä oli kirkkaankeltaisia väreileviä haapoja ja pröystäilevän koristeellisia, oranssilta ja tulenpunaiselta leiskuvia vaahteroita. 




Nyt oli useampi aste lämmintä, mutta kova tuuli sai minut vetämään hupun tiukasti päähäni. Astelin kohti järven rantaa, ja aloin kierrokseni tutkaillen puita, pensaita ja kaislikkoa huolellisesti, välillä pysähdellen ja huomioitani tehden niin kuin vain kuherrusvuotta viettävä paluumuuttaja voi.

Koivut olivat lehdettömiä, harmaita tuulessa vipattavia oksia täynnä.
Haavikot olivat muuttuneet harmaiden pylväiden metsiköiksi.
Majesteettisten vaahteroitten leiskuvat lehdet olivat jo kaikki pudonneet maahan peittämään märkää nurmikkoa ja antamaan metsälle joustavan pehmeän alustan, jolla samoilijan oli hyvä tallustella.
Aiemmin vihreät, tomerasti samaan suuntaan osoittavat kaislikkorivistöt olivat pitäneet ryhtinsä, mutta niidenkin väri oli muuttunut harmaan ruskeaksi, kuin olisivat joutuneet alemmaksi arvoasteikossa, mutta ylpeydessään ne eivät suostuneet nuokkumaan. 








Marraskuu oli tehnyt valmistelujaan – tosin kysyttyään ensin luvan lokakuulta, joka oli lempeästi nyökännyt. Se oli tehnyt hopeanharmaan seoksen, johon oli tupsauttanut pari hyppysellistä unihiekkaa mukaan. Siinä sekoitushommissa oli muutama loiskahdus päätynyt järveen – se oli väriltään harmaita laineita täynnä; vain häivähdys sinistä oli enää jäljellä.
Sitten marraskuu oli ottanut suurimman, pehmeimmän siveltimensä, kastanut sen harmaaseen sametinpehmeään liemeen ja pyyhkinyt hellästi koko luonnon yksityiskohtiaan myöten. Kirkkainkin väriläikkä oli näin saanut harmaan sävyn. 
Lokakuu oli vaihtumassa marraskuuhun.







perjantai 10. lokakuuta 2014

Sadetta mä kuuntelen, joka yltyy vaaaan... ♪ ♫



Voi, olen niin äärettömän onnellinen! 

Raumalaiset kanssakulkijani vilkaisevat minua kummeksuen, kun hehkuttelen syksyn säätä, puuskaisia raikkaita tuulia, vihmovia sateita ja kiihtyvällä vauhdilla pimeneviä iltoja.
Pitää vähän puolustella ja selitellä, jotteivät ajattele minun olevan snobi: 

- Voi kun olen niin kyllästynyt siihen ikuiseen aurinkoon ja lämpöön. Kun meillä siellä Kreikassa... 

Kukaan muu kuin sellainen, joka on sulattanut aivonsa, tuntenut tiheät sydämenlyöntinsä päälaessa asti ja hikoillut elämännesteensä 40 asteen kauppareissulla, ei voi täysin ymmärtää oodiani suomalaiselle viileälle ja sateiselle syksylle. 

Nautin täällä sateesta myös toisesta syystä: sadepisaroiden rummuttava ääni ja öisen asfaltin märät valoheijastukset tuovat niin paljon muistoja lapsuudesta, teini-iästä, nuoruudesta ja tärkeistä aikuisuuden hetkistä, että niitä pitää oikein pysähtyä muistelemaan syksyisellä kävelyretkellä.

Olin sujauttanut poikani liian suuret kumisaappaat jalkaani, pukenut ylleni isäni kahisevan mutta lämpimän syystakin, napsaissut naulakosta mukaani uudenuutukaisen, vain itseäni varten ostamani sateenvarjon. Se oli ruutukuvioinen, suuri kooltaan ja aukeni napista painamalla. Täydellistä. 
Myssyä tai hanskoja ei ulkona vielä tarvinnut - sitäpaitsi takissa oli ylipitkät hihat, huppu ja tiivis kaulus. Lähdin nauttimaan syysillasta. 

Oli jo säkkipimeää puoli yhdeksältä, kerrostaloalueen lamput valaisivat kirkkaankeltaisia ja punaisia vaahteroita. Ne säihkyivät syysmärkinä ja tiputtivat sadepisaroita lehdiltään sateen piekseminä - oli pakko pysähtyä ja ihailla. Kukaan ei pysähtelyäni ihmetellyt, koska muita kuin minä ei ollut taaskaan liikkeellä. Yllättäen. 

Muistikuvat alkoivat pulpahdella pinnalle väistämättä. 

Lapsena kävelin kurahousuissa sateessa. Punaisten kumisaappaiden alta oli pingoitettu kuminauha pitämään housuja paikoillaan. Haisi kastemadoilta, ja vesilammikoiden vaaleanruskeat kuviot näyttivät cockerspanielin kiharalta turkilta. Tiesin kotikatuni kaikki koira-asukit rodulta; kuralammikon kuviot olivat näin saaneet tarkan rotumääritelmän.

Mökillä kaivoimme puutarhassa isäni kanssa kastematoja. Päälläni oli sadetakki ja pisarat rummuttivat huppua niin, että oli vaikea kuulla, mitä toinen sanoi. Kun peltipurkissa kävi kuhina, lisäsimme siihen multaa ja menimme rantaan puisen soutupaattimme luo. Sen pohjalla odottivat pilkit. Työnsimme rantakiviin rahisevan paatin irti rannasta. Siirryin airoihin, isäni istui paatin perässä edessäni ja näytti kädellään suuntaa: kun hänen sormensa osoittivat suoraan nenääni, oli suuntani oikea. 
Vihdoin sain merkin (turhia ei juteltu, etteivät kalat kaikkoasi) vetää airot ylös ja paikoilleen. Kiemurtelevat madot seivästettiin koukkuun säälimättä, pilkistä päästettiin siimaa ensin pohjaan asti, sitten sitä vedettiin hieman ylös ja alettiin nyppäillä siimaa säännöllisesti. 
Kuului pienten aaltojen liplatusta veneen puukylkeen ja sadepisaroiden napsahduksia huppuun. Olimme ajopilkillä.

Teininä sateisena päivänä kävelin kouluun kolmen kilometrin matkan. Pyörällä olisi kastunut liikaa - eihän olisi ollut mageeta pitää sadetakkia, saati sitten sadehousuja, ja sitäpaitsi hiukset olisivat menneet ihan kamalaksi! 

Jaloissani lonksuivat keltaiset Hai-saappaat, farkkujen ylileveät lahkeet oli työnnetty takaa varsien sisälle niin, että lahkeet muodostivat edestä päin katsottuna salmiakkiruutuisen kuvion. Välillä reippaasti kävellessä lahkeet nousivat huomaamatta pois varsista, ja ylipitkinä ja rispaantuneina ne olivat imeneet märästä maasta vettä ennen kuin ehdin ne sutata kiireesti takaisin varren sisään. Myöhemmin talvella rispaantuneet lahkeet olisivat raskaat lumi- ja loskapaakuista.
Sateenvarjon kanssa kävely oli siitäkin mukavaa, että sen alle saattoi piiloutua, ei tarvinnut kohdata tuntemattomien katseita vaan voi vilkuilla sen alta silloin, kun itselle sopi. 

Nuoreen aikuisuuteen ja opiskeluvuosiin liittyivät sateiset kaupungin kadut. Asfaltti oli kuin lakritsia, ja siitä heijastuivat valaistujen liikkeiden ja katulamppujen valot. Jaloissa eivät hölskyneet enää Hait, vaan paksupohjaiset ja -korkoiset, pitkävartiset saappaat, jotka kopisivat määrätietoisesti katukivetykseen ja jalkakäytävälle säestäen itsevarmuuden pyrkimyksiäni.
Sateisen kostea ilma antoi oman säväyksensä permanenttikiharaiselle hiuskuontalolle, mutta sateenvarjoa tarvittiin, jotta ripsivärit eivät olisi tuhraantuneet poskille.

Nostan kasvoni ylöspäin. Antaa sateen tulla ja tuoda mukanaan kaikki ihanat muistot elämäni virrasta. Muutama uoma on vielä jäljellä tutkittavaksi.