Translate

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Puhelias suomalainen





"Aurinko paistaa!" oli kerrostalossamme asuva vanhempi naisihminen hihkaissut suu hymyssä ja silmät sikkarallaan miehelleni, jonka naapurusto jo tiesi olevan ulkomailta lähtöisin. Tämä oli jäänyt odottamaan ulkorappusten eteen paluutani roskia viemästä, ja vastaili "joo" hymyn kera hyväntuulisiin kommentteihin. 
Rouva oli juuri tavannut pihapolulla minut, ja olimme vaihtaneet muutaman sekunnin aikana mielipiteitä säästä, linnuista, kukista ja jalkineista. 

Tämän sympaattisen naapurin tapaaminen kirvoitti välillämme keskustelun suomalaisten jäyhyydestä, puhumattomuudesta, kommunikaation köyhyydestä. Mitä kauemmin olimme asuneet Suomessa, sitä selvemmäksi meille oli tullut se, että suomalaisia oli kahdenlaisia: 
Kuorettomia "vanhanajan" ihmisiä ja ohuen kuoren itselleen kasvattaneita "elämän hallinnan" ihmisiä.

Kuorella tässä yhteydessä tarkoitan sitä näkymätöntä suojamuuria, jonka turvassa voi toimia ihmisten ilmoilla, ajatella, suunnitella tulevia askeliaan, keskittyä vain oman olon tuomiin tuntemuksiin. 
Tämä kuori myös laimentaa, vaimentaa ja latistaa ei vain omat suuret tunteenilmaisut vaan myös ulkopuolelta tulevat ärsykkeet, niin etteivät ne pääse kuoren sisäpuolelle kuin suodatettuina. 

Ns. vanhanajan ihmiset, joita ovat varsinkin iäkkäämmät kanssaeläjämme mutta joita on myös silloin tällöin nuorempien joukossa, eivät ole koskaan moista kuorta edes yrittäneet kasvattaa. He astelevat ulkona katsoen vastaantulijaa silmiin – mikä saattaa johtua huonosta näöstä tai sitten pyrkimyksestä tunnistamaan toinen – eivätkä väistele katsetta silloinkaan, kun joutuvat vieraiden ihmisten lähelle jonotus -tai odottelutilanteessa.
He ovat avoimia aloittamaan keskustelun aivan mistä aiheesta tahansa, kunhan itse olet ensin antanut joko eleillä tai sanoilla merkin, että olet yhtä avoin kuin he itsekin. He saattaisivat jäädä juttelemaan pitkäksikin aikaa kaupan kassalle tai jalkakäytävälle, he ovat kuin olisivat odottaneet tilaisuutta sanojenvaihtoon, he elävät ihmissuhteille ja kommunikaatiolle. 
Näitä kuorettomia ihmisiä tuntuu Suomessa olevan noin puolet. Kreikassa sanoisin heitä olevan 98% (valtion virkamiehet kuuluvat siihen 2%:iin). 

Mielenkiintoista on kuitenkin ollut huomata, että ne elämää hallitsemaan pyrkivät, joilla on ympärillään "cooliuden" mattapintainen mutta läpinäkyvä suojakuori, eivät pidä kuorestaan kiinni kynsin hampain. 
Olen tutustunut virkailijoihin, jotka hoitavat työnsä asiallisesti, tehokkaasti ja niukkasanaisesti, joiden kuori on työn takia lähes pakollinen objektiivisen asenteen ylläpitämiseksi. 
Olen tavannut niitä puhumattomia, yhteen pisteeseen tuijottavia, jonottamaan tuomittuja perheenäitejä markettien kassoilla. 
Lähes jokainen heistä alkaa avautua, pehmentyä ja lämmetä lempeän, vaivihkaisen ja hienovaraisen lähestymisen jälkeen. Lähestymisellä en tarkoita fyysistä askeleen ottamista lähemmäs – sehän saisi kuorellisen ihmisen ottamaan askeleen taaksepäin – vaan tokaisemalla ääneen kommentin jostain, mistä vaan asiasta, joka meitä kahta yhdistää. Tähän kun liitän sopivasti ystävällisen ilmeen, mikä ei tarkoita korvasta korvaan -irvistystä vaan pikemminkin silmillä hymyilyä, niin kuorellisen lihakset rentoutuvat, silmiin syttyy tuiketta, hymynkarekin ilmaantuu kuin olisi odottanut tilaisuutta pilkistääkseen. 

Suojakuoren ei tarvitsekaan yhtäkkiä rapistua palasina lattialle ystävällisen muukalaisen tapaamisen jälkeen, mutta mielenkiintoista on ollut huomata, miten pienen koputtelun tai raaputtelun tuloksena tuo kuori on valmis rakoilemaan ja ohentumaan.
Kuoret saattavat olla eri paksuisia ja eri materiaalista tehtyjä itse kullakin kuoriaisella, mutta paksut tai läpäisemättömät ovat yllätyksekseni äärimmäisen harvinaisia – myös suomalaisilla. 






maanantai 13. huhtikuuta 2015

Mnää ja mnuu juuren gaiken gansa nähtävän




Saapui se kiusallinen ilta sitten lopulta. Ilta, jota olin odottanut ja pelännyt samalla: olisi jännä nähdä itsensä ihan siellä oikeasti puhumassa telkkarissa suomalaisille tuttujen julkimoiden keskellä; olisi pelottavaa saada kuulla omasta suusta hyppäävät mahdolliset sammakot, änkkäävät kakistelut ja epäloogisuudet; olisi hirveätä todeta oma ulkonäkö kaikessa raadollisuudessaan, vaikka sitä niin pyrittiin valmistelemaan parhaimmilleen julkista esiintymistä varten. 
Kun arjessa suurin ulkonäön kohotus on kulmaväri ja hiusten harjaus, peilin edessä kuluu päivittäin aikaa korkeintaan kolme minuuttia. Kokovartalopeiliä kaihdan kuin ruttoa: olenhan sisäisten arvojen julistaja, ulkonäöllä kikkailu on halpamaista ulkokultaisuutta! 

Katselin itseäni tv-ruudusta. Shokki oli melkoinen. Näin kymmenen millin etäisyydeltä puuteroidun ihon korostamat tsiljoonat rypyt, näin surulliset alaspäin johtavat suupielten juonteet, näin koko ruudun täyttämän kokoni ja helttamaiset leukaperät! 
Enhän minä ole tuollainen! Se oikea minä on jossain tuon vetelän piimäkasan alla.

Katselin ohjelman valikoiden vielä toiseen kertaan nauhoitukselta. Sanat alkoivat muodostua lauseiksi ja lauseilla alkoi olla merkitys. Alkujärkytyksen jälkeen pääsin ohjelman sanoman ytimeen, aloin kuunnella muitakin osallistujia ja ymmärsin puheenvuorojen ja ajatusten koskettavan ihmisyyden tärkeintä olemusta:
Mistä minä olen kotoisin, mitä haluan elämältä, mikä ja kuka minä olen, mikä on tärkeintä, miltä tuntuu olla taas juurillaan?


Ohjelman jälkeen sähköpostini, puhelimeni ja some-viestimeni tulvivat innostuneita kommentteja. Olin ollut niin oma itseni, mutkaton, rehellinen ja luonteva.
Olin puhunut sitä kotikaupunkini murretta, joka puheessani kuuluu luontaisimmin - siitä jo vieraantuneet olivat ihastuksissaan.
Kreikansuomalaisten mielestä olin saanut ilmaistua entisen kotimaani taloudellisen tilanteen ja tavallisten ihmisten kurjuuden ilmapiirin selkeästi: "Kyllä on kumma, jos ei tuon jälkeen suomalaisille tullut selväksi, mikä tilanne täällä on!"

Mieleeni tulvi vanhoja muistoja opasajan alkutaipaleelta. Olin äärimmäisen hermostunut joutuessani katseiden ja huomion kohteeksi tervetuliaistilaisuuksissa seisoessani keskellä esiintymislavaa mikrofoni kädessä. 
Aivan ensimmäisessä "info-tilaisuudessa" vuonna 1987 minun tuli osuudessani kertoa turistisaaren kulkuvälineistä - sekä julkisista että vuokrattavista.
Olin niin lamaantunut, että tarjoilin ääni väristen kolmellesadalle lomakorvaparille rypäleen sekalaisia sanoja pyörillä kulkevista vempeleistä ja jaloinkin mentävistä etäisyyksistä tyyliin: "Busseja on!","Autojakin täällä voi vuokrata" ja "Kävelten pääsee." 
Sen nimenomaisen lomaviikon jälkeen firma sai palautetta esiintymisen ammattilaiselta, joka oli tullut kuuntelemaan oppaiden jakamaa tietoiskua. Lomaa viettänyt Jukka-Pekka Palo oli kirjoittanut: "Lenita Lehto opaskouluun!"

Vieläkin esiintymiseni voisi olla täsmällisempää, lauseet kokonaisempia ja ääntämiseni huolellisempaa. 
Enää minulle ei kuitenkaan ole hiukkaakaan väliä, missä ja keiden seurassa olen tai montako ihmistä minua kuuntelee.

Pyrin aina ilmaisemaan sanottavani rehellisesti, ilman kikkailuja, sillä tavalla kuin se "luannikkaimmin" ulos suusta tulee - aina täydestä sydämestä.


Tosin seuraavaa esiintymiskertaa  varten laihdutan 30 kiloa ja laitan teipit korvan taakse!


Inhimillinen Tekijä - Paluu juurille http://areena.yle.fi/tv/2454460


Tohlopinrannan murteenvääntäjät: Ursula Länsman Lapin Angelista, Ismo Apell Kiurujärveltä ja Lenita Lehto Raumalta.