Translate

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kuulitko, kun käki kukkui?




Joskus tuntuu, että olen niin kertakaikkisen saamaton oman hyvinvointini suhteen, että vielä jonain päivänä saan maksaa siitä. 

Lähes päivittäin lupaan itselleni, että no nyt kun ilmat sen sallivat, lähden ulos ja alan kunnon hikiset kävelylenkit ensin joka toinen päivä ja sitten päivittäin. Joka kerta on mukamas jotain tärkeämpää tekemistä; jotain kesken jäänyttä, joka pitäisi tehdä valmiiksi. 

Tänään helluntaina kokeilin soittaa äidilleni, josko voisin mennä vierailulle pitkästä aikaa. Äidillä oli muuta menoa sovittuna. Lähdin kauppareissulle pojan kanssa, joka tarvitsi uudet kuulokkeet huomista luokkaretkeä varten. Palasimme vartin kuluttua kotiin; eiväthän helluntaina kaupat auki olleet.

Istuskelin keittiön suuren ikkunan vieressä, josta avautui kirkkaan vihreä maisema kuin huhuillen puoleensa. Mies vihjaili, jotta voisi kyllä hyvin valmistaa porsaankyljykset ja perunat tänään. 

Tokaisin itsetuntijan äänellä, kuin kolmannesta henkilöstä puhuen:
- Ei tässä nyt enää keksi mitään tekosyitä, kyllä tuonne ulos on parasta lähteä hiipparoimaan. Otan kameran mukaan varmuuden vuoksi. 

Vaihdoin vaatteet, puin anorakin, nappasin kameran ja astuin pihamaalle. Tiesin sen siunaamalla hetkellä, että ratkaisu oli ollut oikea. Enhän minä koskaan ulos lähtöäni katunut, kunhan vain sain sen ensimmäisen liikkeen siihen suuntaan tehtyä.

Suunnitelmissani oli kävellä reippaasti. Mielessäni sinkoilivat kalorien kulutukset ja aineenvaihdunnat vilkastumiset ja päätin ottaa täyden hyödyn keväisestä ilmasta.

Pääsin naapuritalon kulmalle saakka, josta avautui kirkkaansininen järvi valkoisten koivunrunkojen takana. Jaloissani kukersivat syvän vaaleanpunaiset, lähes fuksian väriset vuorenkilvet, jotka naksahtivat mielessäni paikalleen täydellistä maisemakuvaa varten.




Siitä sen "hikilenkin" rytmi löytyi, alusta asti.


Käveskelin askel kerrallaan eteenpäin, näin koko ajan joko ruohojen tasolla tai eteeni tarjoutuvassa maisemassa sellaista värikästä, yltiömäisen kaunista ihailtavaa, jota ei voinut ohittaa ottamatta valokuvaa.

Oli rentukoita kymmenittäin ellei sadoittain, oli puhtaanvalkoisia koivunrunkoja koristautuneina lehtisalaatinvihreillä uuden uutukaisilla lehdillä, jotka kurottivat oksinensa kirkkaansinistä järvivettä kohti.
Aurinko välkähteli sokaisevasti pienen tuulenvireen synnyttämistä laineista. Kirkkaan keltaiset voikukat levisivät vihreällä nurmikolla molemmin puolin kävelypolkua. 






Kaikkien aistien saadessa ravintoa kohisemalla olin varma siitä, että oltiin lähempänä kesää kuin kevättä! Luonto oli alkanut täyttää harmaita aukkojaan huimaa vauhtia: enää ei näkynyt likaisenruskeita länttipaikkoja, ei kuivunutta heinikköä, ei pystyyn jääneitä talventörröttäjiä. Luonto oli saanut vaatteet päällensä. 

Jokainen kävelypolulla tapaamani henkilö kulki pystyssä päin, hymynkare huulilla, kuin valmiina aloittamaan keskustelun pienimmästäkin yllykkeestä. 

Kaiken tämän keskellä tapahtui se piste ii:n päälle: käki kukkui!
- Kukkuu...kukkuu...kukkuu!
Se kukkui kerran, toisen, kolmannenkin. Toinen samanmoinen vastasi järven toiselta puolelta. 

Pysähdyin kuuntelemaan ja vilkaisin jonkin matkaa takanani reippain askelin kulkevaa naista ja hihkaisin:
- Käki kukkui, kuulitko?
Hän vastasi oitis leveällä hymyllä, ja aloitimme innoissamme keskustelun kevään nopeasta etenemisestä ja kesän jälleen kerran niin yllättävästä saapumisesta.

Näin käen lentävän lähikoivuun - käkeä en ennen olekaan nähnyt luonnossa -, jossa se kukutteli taas olemassaolonsa julki.

Läheltä käveli nuorimies - asiallisen, urheilullisen, tehokkaan näköinen lenkkeilijä - ja hänkin vilkaisi puun latvaan tokaissen, että eipä juuri ollut käkeä ennen tällä järvellä kuullut.
Edelleen matkaa jatkaessani käen kukunnan otti puheeksi seuraava, sauvoilla suhisteleva vanhempi naishenkilö, jolta sain tietää, miten hän mökillänsä yleensä sen kesän ensimmäisen käen kuulee, mutta nyt käki oli tullut tänne. 

Käki oli meidän yhteinen tuttavamme, meidät kaikki yhdistävä kesän tuoja. Se näytti aukaisevan jokaisen syvimmät muistilokerot mökkikesistä, lapsuuden ulkoleikeistä, järven ja meren kimalluksesta; se poisti viimeisimmätkin esteet leppoisalle jutustelulle vieraan vastaantulijan kanssa.

Turha oli enää pyristellä vastaan ja väittää, että kevättä tämä vielä on. 
Lainatakseni vanhan kesämökkimme vinksahtanutta käkeä kellon luukussa: 
-Kukukuk...kuuu! Kuk!

Nyt on kesä! 







maanantai 4. toukokuuta 2015

Tää o iha helppoo!



Nuorimies näyttää minulle paperia, jossa on punaisia, keltaisia ja oranssinvärisiä pikkuneliöitä, neliöiden sisällä kirjaimia, siellä täällä numeroita. 

Hän näyttää sen minulle kahdeksannen kerran. Joka kerta hän selittää kärsivällisesti, miten siitä voi valita itselleen tunteja, miten tunnit ja kurssit jakautuvat eri vuosille, eri kuukausille; mitä voi ottaa nyt ja mitä sitten vasta myöhemmin.

Ei ei ja ei! Minä en saa järkeeni. Kun siinä ei lue edes viikonpäiviä eikä tunteja, vain numeroita, joiden merkitys ei minulle aukea.

Nuorimies aukaisee samanmoisen sivun koko tulevalle vuodelle tietokoneen näytölle ja selittää taukoamatta, miten hänelle on tehty ohjelma, mitä kohtaa hän on muuttanut ja mihin haluaa vielä ehtiä. 


Yritän tuijottaa paperia, katsella ruutua, kuunnella; en liiku lainkaan, en puhu mitään. Toivon, että kun tarpeeksi kauan jaksan niin tehdä, nämä kuviot, värit ja merkinnät avautuisivat minulle yhtäkkiä, itsestään ja täysin selkeästi. 

Pettymyksekseni sitä ei tapahdu. Alan nähdä myös nuorenmiehen katseessa surullista epätoivoa, antautumista väistämättömän edessä. Hänen puheensa rytmi hidastuu, häipyy pikkuhiljaa väsymyksestä yksittäisiin "Katso nyt!" -tokaisuihin.

Lopulta hänen täytyy luovuttaa: "Miten sä et voi ymmärtää tätä lukiotarjotinta? Kun tää o iha helppoa kaikki, kun keskityt vaan." 


Minä, joskus olevinani niin fiksu ja filmaattinen, akateeminen filosofoija, linnunratojen tuolle puolen kurkistelija, en voi käsittää, miten joku pystyy tuntiohjelmansa rakentamaan tuolle uudelle lukiosysteemille! Miten siinä voi nähdä eri vaihtoehdot, miten siitä voi kyetä poimimaan oikeat ruudut?

"Hei! Nyt tuo ruutu muuttui harmaaksi!" minä innostun. Pieni toivonkipinä välähtää nuoren miehen silmissä ja hän myöntää: "Niin, kato kun se kurssi tuli juuri täyteen." Hän innostuu hetkeksi kertomaan siitä, miten ruudut elävät, mutta sitten muistan, että vesi kiehuu hellalla. Saan tekosyyn poistua.

"Minä ainakin haluan sitten nähdä lukujärjestyksen, mihin on merkitty päivät, kellonajat ja ruokatunnit", mutisen itsekseni ja rutistelen teepussista viimeiset aromit kuumaan veteen.