Translate

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Erään kauden päätös





Äitini tunsi olevansa vastuussa jokaisen juhannuksenvieton onnistumisesta, vaikka osasikin jo jakaa tehtäviä muille – olimmehan me lapset jo aikuisia ja pystyimme osallistumaan juhannuksen valmisteluihin kunnolla. Minäkin olin nyt kerännyt hihani ensimmäiseen suomalaiseen juhannukseen 15 vuoden jälkeen.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen juhannus ilman isääni, jonka miehisillä harteilla olivat aina olleet lihojen grillaus, kalaruokien savustaminen ja muutamat muut mökkiaskareet tehtävälistan suunnitteluun osallistumisen lisäksi.
Koska isäni katseli juhannusvalmistelujamme 
kuvitelmiemme taivaasta, turvallisen välimatkan päästä, uskaltauduimme äitini kanssa rantamökkiä siivotessa yhteistuumin päättää lappalaiselta poroisännältä lahjaksi saadun valkoisen porontaljan päivät. 

Taljalla oli ikää runsaat viisikymmentä vuotta, ja isäni oli saanut sen rakkaalta ystävältään Juho Rauhalalta, johon hän oli tutustunut viitoittaessaan 50-luvulla Ylläs-Pallas -vaellusreittiä. Arvostettu poroisäntä oli aikoinaan kunnioittanut ystävyyttä niin paljon, että oli vaimonsa Eevin kanssa matkustanut Kittilän korkeudelta todella syvään etelään, Raumalle, ja sitä kautta Uudenkaupungin saaristossa sijaitsevalle rantamökillemme.




Valkoinen talja oli naulattu valtavilla nauloilla rantamökkimme seinään – siellä se oli ollut niin kauan kuin muistin – ja sen yläpuolelle oli ripustettu samaisen poron nukkapintaiset sarvet.


Minä itse 90-luvun tyylissäni Lappi-nurkkauksessa
Isäni ei luonnon ystävänä koskaan kerännyt täytettyjä eläimiä kotimme hyllyille tai seinille, mutta tämä lahja oli poikkeus; se vei hänet humisevien tuulten hiljaisille tuntureille ja kristallinkirkkaiden purojen kuruille. 
Taljan nukkaantuessa ja nuhraantuessa vuosikymmenien saatossa äitini oli monta kertaa ehdottanut sen siirtämistä vaikkapa mökin pihan vierasmökkiin, mutta luovuttanut vastauksen kuuluessa: 
–Kyllähän se tuossa mahtuu olemaan hyvinkin.

Viikkoa ennen juhannusta kannoimme mökin ainoasta huoneesta petivaatteita ja tyynyjä ulos tuulettumaan. Sattuikin olemaan aurinkoinen ja lempeän tuulinen päivä (joka luonnollisesti muuttui sateisemmaksi mitä lähemmäs itse juhannusta päästiin).
Lähestyessäni poronnahkaisten esineiden ja valkoisen taljan nurkkausta näin, miten valkoisia jouhikarvoja oli pudonnut sängyn päälle niin runsaasti, että nahassa oli paljaita laikkuja kuin kapisen koiran turkissa. Vähänkin hipaistessani taljaa karvoja sateli kymmenittäin lisää.
Tutkailin taljaa lähemmin. Tummanruskea pörröinen toukka mittaili jouhijuuristoa ilmeisen kotiutuneena vilkaisten minua tuimasti, kun uskalsin puhaltaa sitä päin.

–Äitiiiii! Eikö tämä nyt voisi jo lähteä täältä tämä porontalja? Ja sarvet samalla? Ja muutkin näistä harottavista, irvistävistä poronkarvamuistoista?
–No minä sitä yritin ehdottaa isällesi monta kertaa, mutten sitten inttänyt, kun tiesin, miten tärkeä se hänelle oli. Mutta tuota noin..ei kai siitä mitään harmia jos nyt... mites nämä sarvet mahtaisivat lähteä?

Hän tarttui toiseen sarveen, minä toiseen ja "tarkistimme", kuinka lujasti ne olivat kiinni ja mitenkä vahvassa kunnossa. Sarvet narskuivat lahoina ja haperina pölypilven peitossa kahtia halki. Varmistimme (siinä vaiheessa) veljeltäni, mökin tulevalta omistajalta, että muistoesineet saavat lähteä aikansa eläneinä. Luvan saatuamme jatkoimme puhdistusta.


Kun valkoinen talja vihdoin irtosi kokonaan seinästä, lennätimme sen juhannuskokkoa varten keräämäämme kasaan odottamaan sille sopivaa matkan päätä.

Juhannusaattona keräännyimme yhteen, vietimme vanhempiemme perinteen mukaisen juhannusaaton, johon kuului kokkotarvikkeiden vieminen aivan niemennokan päähän veden äärelle.
Ilma oli poikkeuksellisen tuuleton, sateetonkin, vaikka keskipäivän sateet olivat kastaneet risut tippuvan märiksi. Veljeni ponnistelut komean tulen sytyttämiseksi onnistuivat lopulta.




Poikani olivat innoissaan: oli keskiyö mutta pimeästä ei tietoakaan. Mieheni auttoi risukasan polttamisessa kuin olisi ikänsä juhannusta täällä viettänyt – haki välillä meressä viilentymässä olleen oluenkin.













Merestä nousi vaaleaa usvaa, joutsenet lipuivat rohkeasti vain muutaman metrin päässä rannalta, sukelsivat välillä hakemaan natusteltavaa.
Vastarannalta kuuluivat juhannusjuhlien bassorytmit, muiden juhlijoiden sytyttämät tulet vilkuttelivat yhteisessä ymmärryksessä meidän liekkiemme tanssille.







Tuli valkoisen porontaljan vuoro.
Se oli sateessa vettynyt, mutta seurasimme silmä tarkkana tulen kurottaessa sitä kohti ja saadessa sen höyryämään ja vihdoin kipinöimään. 
Lopulta se roihahti palamaan kunnolla roiskuttaen taivaalle paksun kipinäryöpyn ja päästäen yön rätisevään hiljaisuuteen pitkän kimeän ulinan.




Yksi kausi oli päättynyt ja toinen alkanut.

Tämä laulu kuuluu tunnelmaan... ♫ Leirinuotiolla