Translate

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kuin hiekka sormien lomasta



Runsas vuosi sitten tulin taas kokonaan suomalaiseksi.

Jalkani olivat vielä Kreikassa, mutta käteni kurottivat pelastusta Suomen päästä, Euroopan toiselta reunalta, syntysijoiltani.
Mukanani tulivat muut perheeni jäsenet, joita henkisesti aloin vetää mukanani, pois heidän omilta juuriltaan, hitaasti mutta varmasti.

Heidän sielunsa oli kiinni paksulla jäykällä kuminauhalla Kreikkaan. Olihan jokainen heistä syntynyt siellä, viettänyt siellä lapsuutensa, aloittanut koulunsa, elänyt sikäläisen yhteiskunnan sääntöjen, tunteiden ja tunnelman mukaan, siihen kiinni kasvaneena.

Asettautuminen Suomeen tapahtui pala palalta: sekavat byrokratian koukerot suoristuivat, mies löysi samassa tilanteessa olevia kohtalotovereita maahanmuuttajien kielikoulutuksen luokalta, lapset saivat ystäviä muista valmistavan opetuksen luokan oppilaista.
Heidän henkiset kuminauhansa alkoivat joustaa. Ne myötäilivät, eivät pyrkineet vetämään enää takaisin.

Olin suunnitellut kirjoittavani kirjan paluumuuttajan tuntemuksista, vaikeuksista ja monisäikeisyydestä, mutta mieltäni on alkanut kaivertaa epäilys tuntuman menetyksestä koko aiheeseen. 




Eräs toimittaja kutsui minua sopeutumisen ammattilaiseksi, ja pahoin pelkään, että olen luonteeni mukaisesti sopeutunut, taas kerran, niin nopeasti ja hyvin kuin mahdollista.
Sanon "pelkään", koska olen ymmärtänyt menettäneeni kykyni astua sisälle siihen minään, joka tuli tänne paluumuuttajana vielä oreganon tuoksu hiuksissaan ihmetellen Suomen yltäkylläisen raikasta suurilehtistä luontoa Kreikan piikkisen kalliokasvuston jälkeen, ihmisten hillittyä vaivihkaista käytöstä suuriäänisten jalkakäytäväkeskustelujen sijaan, suomalaisten taloudellista yltäkylläisyyttä ja yhteiskunnan käytännön asioiden hoidon sujuvuutta. 

Olen näihin kaikkiin jo tottunut, olen sulautunut suomalaisuuteen, oppinut maassa maan tapoihin: haikailen omaa taloa ja perheelle koiraa. 


Mies käy edelleen sopeutumiskouluaan, mutta suomen kielen tunnit ovat jo edenneet imperfektilauseisiin. Hän tuumii kirpputorilla, josko viime talven lenkkarit ovat vielä hyvät jäisillä teillä kävelyyn vai pitäisikö ostaa uudet.
Lapset käyvät kouluaan tavallisissa suomalaisissa luokissa, heillä on suomalaisia kavereita entisten ulkomaalaisten lisäksi, heistä asiat ovat jo "sairaan hienoja".
He tietävät jo, mitä odottaa lumelta, kylmyydeltä, talvelta tämän värikäslehtisen pimeän syksyn jälkeen.


Olen edelleen puheliaampi ja välittömämpi kuin keskivertosuomalainen, rohkeampi ja rennompi kuin aikoinaan olin, en vieläkään tiedä paljon mitään siitä, mitä tässä maassa on tapahtunut viime vuosikymmenten aikana, ihmettelen teknologiaa, dokumenttikameroita ja tietokoneita kaikissa luokissa, ammattijärjestöjen valtaa ja voimaa, internetin sujuvaa soveltuvuutta kaikkiin hoidettaviin asioihin, mutta olen menettämässä suuren osan paluumuuttajan identiteetistäni. 


Olen ja tulen 
aina olemaan paluumuuttaja. En pyristele sitä vastaan, en sitä kiellä enkä sitä häpeä.
En kuitenkaan pysty silmiäni sulkemalla kuvittelemaan itseäni siihen tunnelmaan, joka mieltäni myllersi juuri muutettuamme Suomeen. Voisin kertoa siitä tuhannen kerran; voisin kuvailla, miten suuri muutos Suomeen asettuminen koko perheelle oli. Voisin selittää, millaisista olosuhteista lähdimme ja millaisiin tulimme, mutta en kykene sukeltamaan vaivatta enää siihen myllerrykseen, joka pääni sisällä tuoreeltaan vallitsi.


Näin ollen en usko, että pystyn kirjoittamaan aiheesta siten kuin haluaisin.
Sen paluumuuttajan sielu, joka aisti pienenkin yllätyksen ja erilaisuuden entisen ja nykyisyyden välillä, jokaisen eron kreikkalaisen ja suomalaisen käytöksessä, jokaikisen ihmetyksen aiheen uudessa arjessa, on haalistunut, pehmentynyt ja tasaantunut.

Niin melodramaattisen huokailevalta kuin lause "taide syntyy tuskasta" kuulostaakin - ja samalla etovan omahyväiseltä kuvitellessani luovani taidetta -, siinä taitaa olla vinha perä.



Tällä hetkellä tuska on huvennut minusta kuin hiekka, joka valuu sormien lomasta maahan, eikä minulla ole halua ottaa enää uutta kourallista.


Muokkaus tammikuussa 2016:

Tämä aihe ei jätä minua rauhaan. Se taitaa olla siksi iso tapahtuma elämässäni, että minun on se kirjoitettava "pois" itsestäni, taas kerran. Kirja paluumuuttajan sopeutumisesta on taas mukana suunnitelmissa.