Translate

perjantai 2. marraskuuta 2018

Sytoista säteisiin



Koska herra Sukkerperkki (Facebookin perustaja ja toimitusjohtaja Mark Zucherberg, toim.huom.) huomauttaa minulle vähän väliä, että sivuni lukijat eivät ole kuulleet minusta piiitkäään aikaaan ja että minun tulisi ehdottomasti (!) kirjoittaa julkaisu sivulleni tiedonjanoisia ja huolestuneita lukijoitani varten, päätin kirjoittaa taas kuulumiseni kaikelle kansalle luettavaksi.

Elämäni keskittyy edelleen rintasyöpäni häätämiseen keskittyviin toimiin ja niiden sivuvaikutuksista toipumiseen.
Tulen muistamaan tietyt päivämäärät tältä vuodelta koko loppuelämäni:
diagnoosin sain 10. huhtikuuta, leikkaukseen menin 9. toukokuuta, sytostaattihoidot aloitin 25. kesäkuuta...

Tällä hetkellä kerään voimia viimeisistä sytostaattiannoksista toipumiseen. Sain niitä standardimäärän, kuusi kertaa melkein kolmen viikon välein juhannuksesta alkaen. Sanon melkein, koska hoitokerta viivästyi kahdesti: ensin auenneen leikkaushaavan ja myöhemmin verisuonia syövyttävistä aineista kipeytyneen käden takia.
Hoitokertojen viivästyminen ei ole mitenkään harvinaista. Potilaan valkosolujen neutrofiiliarvot saattavat pudota lähes nollaan, leikatun puolen käteen puhkeaa herkästi ruusu, kun imusolmukkeet on poistettu eikä paikalla ole ketään taistelemassa infektioita vastaan, sytostaatit aiheuttavat laskimotukoksen. Ja niin edelleen.

En ole epäonnisin syöpäpotilas. Minulla ei ole muita perussairauksia. En ole kärsinyt suurimpia mahdollisia kipuja tai pahimpia komplikaatioita, en ole pudonnut masennuksen syövereihin, en ole joutunut kestämään yksin ilman läheisteni tukea – päinvastoin! Voin sanoa olevani onnekas.

Tiedättekö sen väsymyksen tunteen, kun olette tehneet tuntikausia/päiviä/viikkoja vaativaa työtä, joko fyysistä tai henkistä tai vaikkapa molempia? Kun lihakset tykyttävät kipeinä ja voimattomina, kun pallean kohdalla tuntuu olevan musta kihisevä lyijyn painoinen syvän väsymyksen möntti, joka laajenee kaikkiin elimiin aina aivoihin asti saaden ne suhisemaan kuin asemaltaan vinksahtanut radio?
Sellainen oli oloni ensimmäisenä viikkona sytostaatin jälkeen.

Toisen viikon puolella lähdin aina optimistisen rehvakkaasti muka parempikuntoisena ostoksille 
tavarataloon. Autolla huristelin. Hain kärryt tuekseni, otin ostoslistan esille ja astuin sisään hehtaarihalliin.
Vihannesten kohdalla pysähdyin huohottamaan. Askel hidastui. Nojasin kärryihin entistä raskaammin. Maitotuotteiden kohdalla piti pinnistellä muistaakseni, mitä maitoa meidän perheessämme taas juotiinkaan. Joka pysähdyksellä hengitys kävi raskaammaksi ja askeleet jatkuivat lyhyempinä kuin ennen pysähdystä. Polveni alkoivat vapista.
Kuka nämä supermarketit on käskenyt tehdä näin valtavan suuriksi?!

Kolmas viikko alkoi tuntua jo melkein ihmismäiseltä, ja sitten olikin aika ojentaa kätensä seuraavaa annosta varten. 

Viikko sitten tiistaina 23. lokakuuta sain viimeisen solumyrkkyliemeni. Yksi niistä oli ollut valheellisen vadelmanpunaista kolmella viimeisellä kerralla.
Eilen kävin sädehoitojen suunnittelukuvauksessa. Opettelin vetämään keuhkot täyteen ilmaa ja pidättämään henkeä 15 sekuntia. Sain tietää, että kun keuhkot ovat täynnä, sydän siirtyy hieman alemmas ja näin ollen hieman kauemmas sitä kohti hyökkäävistä säteistä. Se pystyy silloin suojautumaan edes osittain, kun koko vasemman puolen torsoni yläneljännestä pommitetaan äänettömästi.
Näitä ionisoivia, radioaktiivisia säteitä käyn vastaanottamassa marraskuun puolesta välistä lähtien joka arkipäivä viiden viikon ajan. Suunnittelen ajavani itse 100 kilometrin matkan.
Säteilen omaa yksityistä jouluvaloani juuri parahiksi ennen jouluaattoa. Minut voisi kaljupäisenä sijoittaa vaikkapa kaupunkimme torin joulukuusen latvaan!


Pimpelipom ja leppoisaa stressitöntä hämyhyssyistä marraskuuta!



Ps. Eivät ne säteet oikeasti tee minua radioaktiiviseksi. Älkää uskoko kaikkea mitä sytoaivo sopertaa...

















lauantai 22. syyskuuta 2018

Taistele niin voitat

(Julkaistu kolumnina Länsi-Suomessa 23.9.2018)

Viime kolumnissani taisin kertoa julistaneeni puolvahingossa koko maailmalle sairastavani rintasyöpää.
Paljon on vettä virrannut tuon huhtikuisen diagnoosin alta ja päältä, olen sukeltanut sellaisen pyörteen syövereihin, joka on tuonut minulle valtavasti uutta, itse koettua tietoa.
Puskan takaahan uutinen vakavasta sairaudesta yleensä tulee, ja olen edelleen sitä mieltä, että riippuu paljolti omasta luonteesta ja asenteesta, miten diagnoosin ja sitä seuraavat tapahtumat kohtaa, kestää ja sietää.

Sietämisestä näissä syöpähoidoissa nimittäin on kysymys.

On täysin harhaanjohtavaa puhua taistelusta, häviämisestä, taudin voittamisesta ja selättämisestä hoitopolkua kulkiessa. Silloin heitetään pallo potilaalle, ja oletetaan paranemisen riippuvan hänen tahdonvoimastaan, hänen positiivisuudestaan vaikeidenkin sivuoireiden tai hoitojaksojen aikaisten vastoinkäymisten aikana, hänen kyvystään elää mahdollisimman normaalia elämää, vaikka myös hänen terveitä solujaan tapetaan roppakaupalla hoidon aikana.

Syöpädiagnoosin jälkeen lääkäri suunnittelee leikkaus-, solumyrkky- ja sädehoidot vähintään puoleksi vuodeksi eteenpäin. Potilaan tehtävänä on kestää ja sietää ne parhaan kykynsä mukaan ja yrittää pysyä toiveikkaalla mielellä. Ruumiilla ja mielellä kun on yhteys. Vakavassa sairaudessa tosin ruumis on se päällepäsmäröijä ja mieli yrittää sopeutua sen toimintaan. Aktiivinen taistelu on kaukana tästä prosessista. Häviäjä ei tarkoita, että on ollut huono potilas. Sairauden läpikäymisessä ja siitä selviytymisessä ei ole mitään jalostavaa.

Rintasyöpään sairastuvat vain alkoholistit. Näin oli tokaissut eräs tuttava kohtalotoverilleni, joka oli tyynesti huokaissut: - Pitääpä minunkin sitten jättää ne kaksi vuotuista paukkuani ottamatta.
Rintasyöpään sairastuvat sellaiset, jotka eivät käy seulonnoissa eivätkä pidä itsestään huolta. Itse olin käynyt mammografiassa viime vuoden syyskuussa – puhtain paperein – ja maaliskuussa löysin rinnastani kovettuman. Kasvaimia oli kaksi, nekin kuulemma tarvinneet useampia vuosia kehittyäkseen.
Rintasyöpään sairastuvat vain vanhat naiset, joiden jalkoja jo muutenkin maa vetää puoleensa.
Siihen sairastuvat myös aivan pienten lasten äidit jo alle kolme- tai nelikymppisinä. Pieni lapsi haluaa äidiltään huomiota aivan niin kuin ennenkin, ellei enemmänkin vaistotessaan, ettei äidillä ole kaikki hyvin.

Syöpähoidot tuovat mukanaan muutoksia aivotoimintaan, eivätkä ne välttämättä häviä hoitojen jälkeen: keskittymiskyky heikentyy, muisti ei pelaa entiseen tyyliin, ongelmien hahmottamis- ja ratkaisunopeus hidastuu.

Syövän hoitopolku ei tarkoita puolen vuoden pakettia, jonka jälkeen voi huokaista olevansa terve. Suurin osa rintasyövistä käyttää hormoneja ravinnokseen, jolloin mahdollisten sädehoitojen aikana tai niiden jälkeen seuraa viidestä kymmeneen vuotta antihormonilääkkeiden napsimista. Se tuo useille ne kaikkein hankalimmat ja vaihtelevimmat sivuvaikutukset. Ennen niitä potilas on jo saattanut kokea hiusten lähdön, kynsien irtoamiset, luusto-, nivel- ja lihaskivut, pahoinvoinnin, sädehoidon palovammat.
Vain fyysiset ongelmat mainitakseni.

Syöpä voi levitä hoitojen jälkeen luustoon, aivoihin, sisäelimiin myös silloin, kun se ei näytä alunperin olevansa leviämiseen taipuvainen. Se voi myös pysyä täysin oireettomana ja piilossa hoitojen jälkeen, vaikka ennuste on ollut alunperin huono. Pelko syövän leviämisestä tai uusimisesta on kuitenkin seuralaisena koko loppuelämän.


Jaksaa jaksaa, sietää sietää, kestää kestää.













lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kreikkalainen pääsiäinen

(teksti on julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa 31.maaliskuuta 2018)




    Kevät on Kreikassa jo pitkällä. Yhä kuumemmaksi käyvä aurinko on houkuttanut appelsiini- ja sitruunapuut avaamaan tuoksuvat valkoiset kukkansa, puutarhat ja luonnonniityt ovat yhtä rairuohoa, harmaalehtisten oliivipuiden mattona levittäytyvät nurmet kukoistavat kauttaaltaan keltaisten nuokkukäenkaalien, räikeän punaisten unikkojen ja heleänsinisten sikurien peitossa.

   Tähän lämpimään mutta vielä raikkaaseen ilmapiiriin sopii hyvin vuoden tärkein ja hartaimmin odotettu juhla, pääsiäinen. 
    Kreikan ortodoksit laskevat sen ajankohdan vanhan, juliaanisen ajanlaskun mukaan, joten me ja muut gregoriaanista kalenteria noudattavat juhlimme pääsiäistä yleensä viikkoa, paria, joskus kuukauttakin aikaisemmin kuin kreikkalaiset. Samalle viikolle osuva pääsiäinen on ulkomailla asuville kreikkalaisille varsinainen onnenkantamoinen: mahdollisuus matkustaa kotikonnuille pääsiäisen viettoon kasvaa samanaikaisten lomapäivien myötä.

   Pääsiäistä vietetään pitkään ja hartaasti. Noin 40 päivää aikaisemmin pidetään kunnon kemut paraateineen ja liha-aterioineen, lapset – ja lapsenmieliset aikuiset – pukeutuvat karnevaaliasuihin ja valmistautuvat seuraavien viikkojen niukempaan ruokavalioon ja pääsiäisen odotukseen. Liharuoat ja eläinkunnan tuotteet karsitaan vähitellen aterioilta pois, niin että uskollisimmin perinteitä noudattavat syövät vain keitettyjä vihanneksia välittömästi pääsiäistä edeltävinä päivinä.

    Juhla-aika tiivistyy viimeiseen viikkoon, Suureen Viikkoon, Megali Evdomada.

    Kasvihuoneissa kuukausien aikana viljellyt kukat löytävät tiensä näppäriin sormiin, jotka koristelevat keskiviikon ja torstain aikana suuret kantoalustoilla olevat katokselliset kehikot värikkäiksi taideteoksiksi. Niissä hehkuvat kiemuraiset kuviot ja säntilliset ornamentit ovat seurakuntalaisten ihasteltavina koko perjantain ajan kussakin kirkossa. Kyhäelmä on nimeltään Kristuksen Hauta. Se on kehyksenä Jeesusta esittävälle ikonille, joka vastaanottaa sitä katsomaan tulleelta seurakuntalaiselta suudelman ja kädellä tehdyn ristinmerkin.

Kukka-asetelma Kristuksen Hauta on valmiina pitkäperjantaina.


    Entisessä kotikaupungissani on asukkaita 100 000 ja kirkkoja 16. Perjantai-iltana hauta-asetelmat kannetaan pappien, uskonnollisten symbolien, suitsukkeen ja hartaan tunnelman kyllästäminä saattueena halki kaupungin keskustan. Seurakuntalaiset seuraavat kulkueita, lapset kantavat pieniä lyhtyjään palavine kynttilöineen ja vanhemmat tarkkailevat herpaantumatta lyhtyjen keinahduksia.






    Pääsiäislauantai kuhisee ja kihisee kiireen sävyttämää toimintaa. Pitää pestä ja valmistaa sunnuntaina käyttöön tuleva grillauspaikka varusteineen, viimeistään nyt pitää hankkia lihat, mikä perinteisimmillään tarkoittaa kokonaista karitsaa. Sitä kypsennetään sunnuntaina vartaassa tuntikausia.Viime vuosina hankinta on usein typistynyt pienempään palaseen tai kyljyksiin.
    Vaikka ulkomailla asuvat kreikkalaiset eivät pääsisi käymään kotimaassaan sukuloimassa vuoden aikana, pääsiäisenä jos koskaan he pyrkivät tekemään pitkänkin matkan. Samoin kaupungeissa asuvat matkaavat viimeistään lauantain aikana kotisaarilleen, vuoristokyliin tai maaseudulle lähisukulaistensa luo, oman seurakuntansa kirkkoon pääsiäisen sanomaa vastaanottamaan.

    Lauantai-illan aikana kirkot ja niiden edustat täyttyvät parhaimpiinsa pukeutuneista ihmisistä. Jokaisella on kädessään lampada, kapea, mehiläisvahasta tehty kynttilä.
    Pääsiäisliturgia on kirkoissa on alkanut jo tunti sitten, ja sisätilat ovat täyttyneet. Väkeä kerääntyy yhä runsaammin paikalle. Mitä lähemmäs puoltayötä päästään, sitä kihelmöivämmäksi suitsukkeentuoksuinen tunnelma tiivistyy, kunnes kaikkien kreikkalaisten tuntemat sanat ja sävelkuvio kaikuvat kirkon edustan aukiolle ja kauemmas ympäristöön Christos aaaneestiii...

    Jerusalemista asti Kreikkaan lennätetty ja ympäri maata kuljetettu pyhä tuli on siihen mennessä siirtynyt papeilta lähimpänä seisoville ja siitä eteenpäin, kunnes ihmisten yhtyessä ylösnousemusta ilmoittaviin laulettaviin sanoihin, kynttilämeri lepattaa riemukkaasti kaikkialla. 
Tasan kahdeltatoista yöllä kaikkien kirkkojen kellot alkavat korviahuumavan kilkatuksen, ilotulitteet paukkuvat, sukulaiset ja tuttavat jakavat poskisuudelmia toivottaen hyvää pääsiäistä.
Jos kynttilän liekki säilyy palavana kotiportille asti, sillä voi jättää savunharmaan ristinmerkin oven tai kuistin yläkarmiin perheen ja kodin siunaukseksi.


    Seuraava päivä on täynnä paistuvan lihan tirinää, savun tuoksua, piiraita, naurua, ulkona kaikuvaa musiikkia, lasten uusia lahjavaatteita ja -leluja, vanhusten muisteloita, yhdessäolemisen auvoa ja liikutuksen kyyneliä.





Hyvää pääsiäistä! 

Καλό Πάσχα! 


















sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Niti nati ja nirskun narskun

(Teksti on julkaistu kolumnina Länsi-Suomessa 11.helmikuuta 2018)




   Me suomalaiset olemme valittajakansaa, kuulemma. Valitamme aivan pienistäkin nurinperin olevista asioista saati sitten ns. suuremmista ongelmista kuten naapurien tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, kanssakulkijoidemme ajonopeuksista, lemmikkien kaivamista kuopista, teitten liukkaudesta ja taas keväällä niiden pölyämisistä runsaan hiekotuksen takia.

   On aivan suurenmoinen asia, jos nirinöitten aiheet ovat edellisten kaltaisia. Sehän vain tarkoittaa, että ne asiat, joilla on oikeasti merkitystä elämässä, ovat suhteellisen hyvällä mallilla. Yksi hiljattain lukemani termi ilmiölle on luksusnarina.

   Jos oman kodin lämmitys ei toimi tai siihen ei ole varaa, jos monilapsisen perheen vanhemmat laskevat kolikoita saadakseen ne riittämään energiaa pursuvien teinien ruokkimiseen, jos joku perheenjäsenistä sairastuu vakavammin, ei ole tulitikun napsahduksenkaan vertaa väliä sillä, kauanko pizzatilauksen toimittaminen kestää keskimäärin.
   Lienee syytä kaivaa naftaliinista päivänvaloon käyttökelpoinen fraasi: kaikki on suhteellista.

   Oman perheemme asiat ovat paremmin kuin hyvin, koska molemmilla aikuisilla on työpaikat ja pystymme kustantamaan lapsille välttämättömimmät tarvikkeet koulunkäyntiä ja tietokonemaailmaa varten päivittäisen ruuan ja asumiskulujen lisäksi.
   Niinpä pöyristyin, kun sain lehdistä lukemalla tietää, että näillä tuloilla perheemme elää reilusti köyhyysrajan alapuolella! Ja katin kontit!
   Tosin osa ihmisistä varmaankin purkaa epämääräistä, nimeämätöntä pahaa oloaan jatkuvilla valituksilla asiasta jos toisestakin. Jokin mättää omassa elämässä, ja tuossa pihassa on vieläkin jouluvalot. Omien lasten vaikeudet huolestuttavat, ja leipävalikoimakin oli lähikaupassa eilen puutteellinen.

   Mieleeni muistuu rouva, joka kertoi palanneensa Suomeen useiden Etelä-Koreassa elettyjen vuosien jälkeen. Seisoessaan supermarketin hevi-osastolla ensi kertaa paluunsa jälkeen hän oli ollut itkuun purskahtamaisillaan. Voi tätä ylenpalttista valikoimaa, voi näitä halpoja hintoja! Omenoitakin oli useampia kuin yhtä laatua, eivätkä ne maksaneet kolmea euroa – kappaleelta.
    Maitotuotehyllyköiden horisonttiin päättyvien valikoimien edessä henkeään haukkoneet paluumuuttajat ovat olleet tunnetusti pyörtymisen partaalla, itseni mukaanlukien, tulivat he sitten mistä maasta tahansa.

   Aikuisella ihmisellä pitäisi olla tarpeeksi suhteellisuudentajua osatakseen arvostaa niitä kunnossa olevia asioita, jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikissa maailmankolkissa tai edes Suomessa.
   On ihmisiä, joilla asiat ovat hyvin mutta jotka silti nirskuvat ja narskuvat tyytymättöminä. He haluaisivat niiden olevan vielä paremmin koska tietävät, että joillakin muilla niin on. Kutsun heitä sumeilematta – anteeksi vulgääri ilmaisu – kermaperseiksi.

   Ei voi olla, ei saa olla niin, että vasta kun on asunut taivasalla, osaa arvostaa lämmintä kotia tai vasta kun on nähnyt nälkää, osaa antaa arvon puhtaalle, ravitsevalle ruoalle tai vasta kun on kolkutellut kuoleman mustia portteja, osaa arvostaa elämää, sen kauneutta ja monimuotoisuutta.
   Narskutellaan näitä puhtaan valkoisia pakkashankia mieluummin kuin kireitä leukaperiä.



sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Maailman kamalin ilmasto


(artikkeli on ilmestynyt muokattuna Länsi-Suomessa kolumnina 7.tammikuuta 2018)



– Tästä se synkkyys ja maailman kurjimmat kelit nyt alkoivat! kuulin puolituttuni päivittelevän jo valmiiksi hävinneenä musta viitta hartioillaan. Pienetkin ilon pilkahdukset kuulemma tukahtuivat Suomen märkään sohjoon ja hyytäviin tuuliin, ei ole pahempaa paikkaa maailmassa ihmisluonnolle kuin tämä.
    Hän ihmetteli, miten ihmeessä minäkin sieltä auringonpaisteesta raaskin tulla pois.
    Ilmasto ei ollut syynä Suomesta muuttooni 30 vuotta sitten, mutta muissa maissa eletyt vuosikymmenet auttavat minua taas kerran ottamaan etäisyyttä ja näkemään pohjoisen maamme hyvät puolet.

    Singaporesta takaisin Suomeen muuttanut rouva ylisti sitä tunnetta ja aistien iloa, jonka ikkunan avaaminen Suomessa saa aikaan: sisään tulvii raikkaan puhdas tuulahdus eikä sitä savusta paksua, kostean kitkerää ilmaa, jonka liikenteen saasteet ja Indonesian kulotukset tuovat suurkaupunkiin. Enää ei lasten eikä aikuisten tarvinnut käyttää hengityssuojaimia keuhkojaan suojellakseen.
    Voi sitä onnea! Puhdas ilmastomme on ylellisyyttä, jota osaa arvostaa joskus vain vertailun kautta.
Siinä eivät muutamat Repolan haisut merkitse mitään. Paitsi että ei Raumalla enää haise eikä Repolaakaan enää ole.

    Välimeren maissa on paljon aurinkoisia päiviä, kyllä, mutta on myös rutikuivia Afrikasta asti puhaltavia polttavia tuulia ja tahmeaa kosteutta, jotka yhdessä reilusti yli 30 asteen lämpötiloissa tekevät kauppareissut ja ruuanlaitot silkaksi kärsimykseksi.
    Ne eivät ole parissa viikossa ohimeneviä helleaaltoja, vaan ne jatkuvat usein kuukausitolkulla, puristavat kaiken voiman liialliseen lämpöön pakahtuvasta pohjoisen sydämestä. Afrikan tuulet tuovat vihdoin pilviä mukanaan, mutta ne ovat ruskeanpunaista pölyä täynnä ja värjäävät sataessaan kaikki vaakatasossa olevat pinnat saman värisiksi.

    Kun talot on rakennettu nopeasti ja yksinkertaisesti subtrooppiseen ilmastoon, ne eivät anna tarpeeksi eristystä kosteisiin talvisäihin. En ole eläissäni palellut niin paljon kuin Kreikassa joulu-tammikuussa. Keskuslämmitys antoi lämpöpattereiden kautta helpotusta muutaman tunnin aamuin illoin, mutta kosteus pääsi hiipimään silti sisälle asti, ja yksinkertaisten ikkunoiden raoista tuleva ristiveto sai hartiat narisemaan.
   Enkelikelloni pyöri keittiön pöydällä iloisesti kilkattaen ilman kynttilöitä.

    Suomessa katselemme talvea tuimillakin pakkasilla sisätilan lämmössä niin halutessamme. Ulkoilman pakkasia varten olemme tottuneet jo pienestä pitäen pukeutumaan kerroksittain kuin sipulit.
   Eikä tämä pimeys lopulta kauaa kestä. Pimeimmän vuorokauden jälkeen saattoi taas hihkaista päivien alkavan pidentyä hitaasti mutta varmasti, kunnes valoa tulvii ovista ja ikkunoista yöt läpeensä. Etelässä päivänvalon ja yön pimeyden tuntien määrä ei juurikaan vaihtele. Siniset hetket kestävät siellä lyhyen tuokion, Suomessa ne jatkuvat kesäaikaan tuntitolkulla.

    Säiden vaihtelevuus antaa hyvän aiheen jutella niitä näitä ventovieraittenkin kanssa. Ei tarvitse tyytyä pelkkään "ilmojakin on pidellyt" -tuumailuun, vaan päivän sään analysoiminen antaa aihetta pitkiinkin rupatteluihin, kun ei koskaan tiedä, mitkä olosuhteet meitä odottavat seuraavana päivänä. Sääennustukset ja vuodenaikojen liukuminen yhdestä toiseen ovat yhteisen mielenkiintomme kohteena – aurinkoon suuntautuvien lomamatkojen suunnittelun lisäksi.