Voi että sitä on odotettu!
Kotona Kreikan Agriniossa lunta nähtiin tasan kerran, mutta siitä on aikaa niin monta vuotta, että pienin pojista ei sitä edes muista enää.
Agrinion kaupunki sijaitsee maan lämpimimmillä seuduilla, mutta tällä tuhatluvulla yhtenä hyytävän kylmänä talvipäivänä sade tipahteli veden sijasta lumihiutaleina. Se tosin suli lähes sillä samalla siunaaman hetkellä, kun oli maahan asti päässyt, mutta kodissamme kaikuivat silloin lasten riemuhuudot kuin paloaseman hälytyssireenit! LUNTA!
Pienin taapersi vaippoinensa parvekkeelle muitten vanavedessä tietämättä yhtään, mistä moinen häly johtui, mutta osasi laittaa kielensä pitkälle ulos suusta isoveljiensä esimerkkiä seuraten, kun nämä olivat juosseet ulos katsomaan valkoista ihmettä ja pyydystämään tähtikuvioisia hiutaleita kielellään.
Kolmisen vuotta sitten tulimme joulua viettämään Suomeen ensimmäisen kerran, tosin vain viikoksi. Vaikka lunta oli sadellut kiitettävästi joulukuun alussa, jouluviikolla sitä oli näkösällä enää vain rippeitä siellä täällä, kuten usein käy. Lumisateen ihmettä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja yhtenä päivänä sitä satoikin kituliaisina annoksina, mutta kuitenkin sen verran, että pojat syöksyivät ulos raapimaan valkoista pehmeyttä kaiteilta ja kivien päältä niin, että saivat aikaan jonkinkaltaisen lumipallon. Toivat sen äitini kauhuksi sisälle valokuvan ottoa varten.
Kuvattavaksi tuotu lumipallo jouluna 2011 |
Sittemmin vanhin poikani kävi kahdesti luokkaretkellä toisella puolella Kreikkaa, jossa oli maassa ollut märkää nuoskalunta, mutta joka näytti kuitenkin tosi eksoottisen jännittävältä valokuvissa. Pikkuveljet katselivat niitä kateellisena.
Nyt Suomeen tultuamme ilmassa on sanattomana haaveena leijunut toive talven tulosta ja suomalaisen lumisateen ja lumen näkemisestä ja kokemisesta.
Päivät kylmenivät asteittain. Vietin taksvärkkipäivää ysiluokkalaiseni kanssa mummonmökissä, jonka puutarhaan äitini oli keksinyt pojalle työtä. Iltapäivällä lähtöä tehdessämme alkoi taivaalta leijailla juuri ja juuri havaittavaa puuterinkevyttä huituvaa.
– Lunta! Ulkona sataa lunta! huusi poika, eikä malttanut tulla kuistilta sisälle.
Lähdimme ajamaan halki maaseudun takaisin kaupunkiin, ja hiutaleet tuntuivat tulevan suoraan kohti auton etuikkunaa. Poikani tuijotti herkeämättä harmaita peltoja, jotka hänen mukaansa näyttivät nyt ihan eri näköisiltä, kun "satoi lunta".
– No ei tuo nyt oikein lumisadetta vielä ole, tollasta vaaleaa huituvaa, mutisin puoliääneen hymynkare suupielessä.
– Äiti, kyllä nyt sataa lunta, poika vakuutti.
Höytyvät vahvistuivat illan mittaan ihan oikeiksi tähtikuvioisiksi lumihiutaleiksi, ja kaikki kolme poikaa poukkoilivat ikkunasta toiseen tekemässä tilannearviota maiseman valkoisuuden asteesta, nenät lytistettyinä ikkunaan.
Heidän riemukseen sade jatkui, ilta pimeni ja valkoiset hiutaleet tihentyivät katulamppujen alla näkyväksi verhoksi.
Nuorin pojista alkoi iltayhdeksältä pukea talvivaatteita päälleen ja ilmoitti menevänsä "vähän pihalle". Syy oli selvä: lunta oli jo sentti maassa, sitä oli kaikkialla, ja se oli vastustamaton!
Sieltä ulkoa hän näytti suurta lumipalloa minulle, joka olin tullut keittiön ikkunaan yleisöksi. Hän nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle kuin voitonmerkin.
Seuraavana päivänä suosittelin koulumatkan tekemistä kävellen, mutta keskimmäinen, se rämäpäisin, oli vakuuttunut, että pärjäisi pyörällä – oli niin tylsää kävellä, matka edistyi liian hitaasti jalkaisin ja sitäpaitsi aurausauto näkyi siivoavan teitä.
Kotiin palattuaan hän kertoi kaatuneensa pyörällä kerran menomatkalla ja toisen kerran tulomatkalla. Sanoi menevänsä kävellen seuraavana päivänä...
Koulun jälkeen ohjelma oli selvä: kouluvaatteilla ulos pihalle lumisotaan. Vaatteet olivat märät joka tapauksessa ja aikaa oli sopivasti ennen ruoan valmistumista.
Siinä keittiössä hääräillessäni vilkaisin välillä pihalle: kreikkapoikani näyttivät nyt hyvin suomalaisilta.