(ilmestynyt sanomalehti Länsi-Suomessa 17.tammikuuta 2021)
Mitäs syötävää me tänä jouluna laitettais? kysyin perheeltä.
Olihan koronajoulu, emme voineetkaan istahtaa äitini valmiiseen
perinteiseen suomalaiseen joulupöytään. Valmiiksi paistetun kinkun
saisimme joululahjaksi. Nams.
Toivomuksena oli suomalaista
jouluruokaa, mutta toki kreikkalaisia joululeivonnaisia myös!
Joulumausteiset melomakárona kuuluivat
ehdottomasti jouluun. Riisipuurosta unohtui manteli, mutta ei
haitannut, kun tulossa oli kreikkalaisen perinteen mukaan vuoden
vaihtumista varten leivottu vasilópita. Siinä olisi sisällä
pesty ja folioitu kolikko mantelin virkaa toimittamassa.
Pääsiäisenä
pöydässä pitää ehdottomasti olla lammasta. Kreikkalainen perinne
vaatisi karitsan valmistamista vartaalla hiilillä tuntikausia. En
uskalla edes ajatella, millaisen reaktion perinteemme ylläpitäminen
saisi aikaan täällä raumalaisessa kerrostaloympäristössä.
Suomalainen naapurusto ei varmasti olisi valmistautunut katselemaan
telineessä pyörivää kokonaista seivästettyä eläintä, joka
katsoo takaisin hehkuvasta pesästään hampaat irvessä ja kieli
ulkona. Kaupastahan se liha tulee normaalisti, siisteihin paketteihin
muovitettuna.
Perinteemme syntyi kompromissista: ostamme
karitsan paahtopaistia ja valmistamme sen muhennokseksi
kreikkalaiseen tyyliin. Kananmunat värjäämme symbolisesti
punaisiksi ja leivonnaiset ovat nimeltään kulurákia.
Tilanteemme on hyvin tyypillinen monikulttuurisissa perheissä:
otamme omien mieltymystemme mukaan parhaat palat molempien
kulttuurien tavoista ja perinteistä, kokeilemme eri yhdistelmiä,
jätämme vähiten kiinnostavat raa’asti pois ja hyvässä lykyssä
luomme perinteitä.
Useasti valinnat johtuvat ihan käytännön
syistä, esimerkiksi ilmastosta. Pääsiäisenä Kreikassa on jo
kevät pitkällä ja lihan paistaminen ja pääsiäisaterian syöminen
ulkona on kätevintä omassa puutarhassa. Suomessa taas noudetaan
pajunkissat pääsiäiskoristeiksi usein paksussa hangessa rämpien.
Nelituntinen lihangrillaussessio saati aterian syöminen ulkona olisi
kidutusta.
Samanlainen kahden kulttuurin kattaus on meillä käytössä pienissä arjen tavoissa, eleissä ja ilmauksissa. Omaksumani vieraan kulttuurin tavat ehtivät imeytyä käytökseeni niin hyvin runsaan 20 vuoden aikana, että huomaan ne erikseen vasta, kun havaitsen kuulijani katsovan minua yhtenä kysymysmerkkinä tietämättä, miten elehtimiseeni tai ääntelyyni tulisi reagoida. Esitettyyn kysymykseen saatan ajatuksissani vastata spontaanisti naksauttamalla kieltäni kitalakeen, nostamalla kulmani korkealle ja nykäisemällä päätäni hieman taaksepäin – jättäen keskustelukumppanini vilkuilemaan minua alta kulmain: ”Niin että mitenkä se nyt meni, juu vai ei?”. Olin juuri sanattomasti viestittänyt hänelle ”ei” kreikkalaiseen tyyliin.
Mieheni taas joskus myöntää asian hokemalla ”joo joo joo” nyökyttäen päätään alaspäin monta kertaa peräkkäin. Hyvin ei-kreikkalaista.
Kreikkalainen toivottaa onnea uusista
hankinnoista. Uudelle kodille toivotetaan ”hyvää juurtumista”,
uusien kenkien ja vaatteiden ostosta onnea ja sinulle terveyttä. Kun
toinen on juuri leikkauttanut hiuksensa, toivotetaan siitä onnea
huikkaamalla me jiá ja antamalla läpsäytyksen kämmenellä
puhtaaksi parturoituun niskaan.
Yksi pojistani käy usein
parturissa säilyttääkseen hiusmallinsa. Kun hän tulee luokseni
sen jälkeen, hän kumartuu hieman eteeni ja tuo niskansa näkösälle
jo valmiiksi. Me jiá, läps!
Varmasti jäätte
innolla odottamaan, milloin otan tavan käyttöön täällä Raumalla
ihan yleisemminkin.