Translate

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Sönksövaris runoilee

 (julkaistu Länsi-Suomessa 13.2.2022)


Milloin oppisin, että vähemmän on enemmän?

Jo lapsena ajatukseni kulkivat nopeammin kuin sanani, mikä aiheutti äänteellistä sekamelskaa.
– Nii mää en ny taas saanu kyl mittä selvä sun puhestas! Isälleni olin ”sönksövaris”.
Vahva Rauman murre ei helpottanut runsasta ulosantia ja ymmärrettävyyttä muilla seuduilla. Myöhemmin matkaoppaan työssäni minun piti todella keskittyä asiaan – viiden tunnin matka Lissaboniin ei saanut muodostua painajaiseksi 50 retkeläiselle.

Mieheni tapaa sanoa, että Lenita se menee Helsinkiin Rovaniemen kautta – tosin hän käyttää kreikkalaisia kaupunkeja tokaisussaan, mutta ajatus on sama.
Kun minulta kysytään jotain, kerron asian taustan, historian ja kehityksen ja sitten vasta, kun toinen on jo poispäin lähdössä, pääsen itse asiaan ja varsinaiseen vastaukseen.

Ovathan ne taustatiedot tarpeellisia, eivätkö olekin? Yksinkertaiseen kysymykseen ei läheskään aina ole yksinkertaista vastausta.

Anne Flinkkilä tuli kerran esihaastattelemaan minua tv-ohjelmaa varten. Olin juuri paluumuuttanut ja muutosten pyörteet huimasivat päätäni. Hän kysyi:
– Miltä sinusta nyt tuntuu ja minkä takia?
Ei arvannut hän, minkä pullon aukaisi! Muutamien lisäkysymysten ja kolmen tunnin jälkeen hän hymyili silmät tuikkien:
– Kyllä tästä materiaalia saa, kun olet tuollainen puhekone.
Varsinaisessa ohjelmassakaan hänen kysymyksensä eivät olleet parilla lauseella vastattavissa. Olin inhimillinen tekijä raumaksi. Supisavolainen Ismo Apell totesi puheestani diplomaattisesti:– Noh, oha tuo erillaaaeesta…
Lapin tyttö Ursula Länsman ei kommentoinut mitenkään.

Kun Radio Ramonan toimittaja niin ikään kysyi pari kolme kysymystä paluumuutostani ja tuoreesta kirjastani, minä yritin mahduttaa viikon dokumenttisarjan asiat antiikin Kreikasta nykypäivän koulujärjestelmään pariinkymmeneen minuuttiin. Sönksövaris oli palannut.


Pulputukseni ei rajoitu pelkästään puheeseeni. Kirjoitustyylini on lukijoitteni mukaan ”hyvin värikästä, kuvailevaa, runsasta, täynnä yksityiskohtia ja mukaansa tempaavaa”. Nöyrästi kiitän ja kumarran.

Uteliaisuuttani olen astumassa mukavuusalueeni ulkopuolelle: olen liittynyt kansalaisopiston ohjatulle kirjoittamisen kurssille, jossa olen antanut vetää itseni kivireellä myös runouden maailmaan.
Runoissa pyrin supistamaan sanani olennaiseen, yksinkertaistamaan, osumaan ytimeen ilman hörhöilyä ja rönsyilyä.
Elämäni ensimmäisten runojeni säkeet olivat kokonaisen rivin mittaisia paperin laidasta laitaan. Opettelen edelleen, että pieni on kaunista, yksinkertaisuus puhdasta, ydin kirkas ja osuva.

En kuitenkaan millään muotoa voi kuvitella luovani haiku- ja tankatyylisiä, äärimmilleen yksinkertaistettuja tuotoksia. Pakahtuisin kaikista niistä sanomatta ja kirjoittamatta jääneistä sanoista, jotka lymyilisivät kieleni kannan alla, jotka kihelmöisivät sormieni päissä ja surisisivat päässäni pääsemättä vapauteen.
Tankarunoa olisi toisaalta hankala lausua sönksöttämällä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

 

JOTTAI MUUT

Ei ol kesä mimnenkä
josei sitä ol tarvin odotta
pitkä ja kylmän talve jälkken
tulevaks

haaveillu sudenkorennoist
                          vaik haraka luisteleva jäisel polul
maistan miälesäs mäkimanskaist
                          vaik kiälen pääl ei muut saa ko lumihiutale
                          eikä se ol edes makkia

Ei ol talvi mimnenkä
josei sitä ol tarvin odotta
kaike se suvisen kärvennykse jälkken
tulevaks

haikaillu raikkaitten tuulten perähä
                            vaik hiki norotta ja kirvele valmiks jo aamuste
kuvitellu miälesäs puhtai vilpossi hankki
                            vaik se ol vaa se yks ainukaine pilvehattara
                            ko siäl valkosenas seilas porottava aurinko viäres

Mullisilmä mere jääl helottamas
Jäänkilmalteine lumiukko vihreitte perunavarsitte helmois
– ja sit mää heräsi.



 Kurkistus epämukavuusalueelle


Luovuuteni on lymynnyt kiven takana pitkään. 

Aina kun olen miettinyt aihetta kirjoituksiin, kokemukseni syövän sairastamisesta, sen hoidoista, komplikaatioista, leikkauksista, kuolemankaipuusta ja kuolemattomuudesta ovat jyränneet kaikki muut ajatuksenrippeet alleen. 

Sääli. Onhan vakava sairastuminen iso asia, mutta ei se saisi peittää kaikkea muuta alleen niin pitkäksi aikaa, että inspiraation kukkaset rupsahtavat nuppuunsa ja putoavat ennen kuin ovat kunnolla päästäneet väriään näkyviin. Varsinkin, kun olen periaatteessa tällä hetkellä terve ja parannettu.
Takapiru, musta kissanpoikanen, naukuu että vuoden kuluttua on viisivuotiskontrolli... eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa.. maaauuuuuu ♫

Liityin syksyllä ohjattuun kirjoittamisen ryhmään. Kohautin olkapäitäni. Kenties saisin paljastettua itsestäni puolia, kaivettua ylös ajatuksia, joita en tietänyt tai muistanut olevan olemassa. 

Tulihan sieltä yllätyksiä! Sain aikaiseksi hyvää proosaa, jota tulen vielä käyttämään painetussa opuksessa, mutta meidät pistettiin (hei vaan Elise!) kirjoittamaan myös runoja!
En ole koskaan osannut lukea niitä tosissani. Joskus nuorena luin tanka-runoja vai mitä ne olivat. Toooosi yksinkertaisia ohikiitäviä pieniä mutta suuria ajatuksia, jotka värisyttivät herkkää teinin sydäntä.
Olisin tuossa iässä perustanut vihreän puolueen vaikka yksinäni – melkein muutuin männyn kaarnaksi hengittäessäni ja sulautuessani puihin kun hiippailin metsäkävelyillä.

Olen kirjoittanut tähän mennessä elämäni ensimmäiset neljä runoa. Teille, jotka runoista jotain tiedätte, tämä on pelkkää rääkkäystä, mutta minulle nämä ovat ensimmäiset askeleet ulos syöpäisestä maailmastani ja samalla uskaliaita hyppyjä tuntemattomaan. 

Suosikkini näistä neljästä on silkka tunnemuisto. 



Kesäaamu


Pläkä pläkä pläkä

kesäaamu ja ruskeat varpaat

hereillä ennen muita


Suussa pysyvästi metsämansikan maku



Häikäisevät timantit pistävinä soihtuina

iskevät silmiin vaaleansinisestä öljystä


Sokaistun, on pakko katsoa

Kolmipiikit tanssivat balettia

ristinmuotoisten rantakeijujen läpikuultavat siivet

välähtävät, hyväilevät



Kuuuuuuiiiik     kuuuuuuuiiiiiik    kuuuuuiiiiiiik     kuuuuiiiik

                        ka                         ka                         ka                    ka


Äänisen aallot alkavat loiskintansa takan reunalta

Puhallan kaiken ylle suuren kuplan ja suljen silmäni.




sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Läps ja muita outoja tapoja

 (ilmestynyt sanomalehti Länsi-Suomessa 17.tammikuuta 2021)


Mitäs syötävää me tänä jouluna laitettais? kysyin perheeltä. Olihan koronajoulu, emme voineetkaan istahtaa äitini valmiiseen perinteiseen suomalaiseen joulupöytään. Valmiiksi paistetun kinkun saisimme joululahjaksi. Nams.
Toivomuksena oli suomalaista jouluruokaa, mutta toki kreikkalaisia joululeivonnaisia myös! Joulumausteiset melomakárona kuuluivat ehdottomasti jouluun. Riisipuurosta unohtui manteli, mutta ei haitannut, kun tulossa oli kreikkalaisen perinteen mukaan vuoden vaihtumista varten leivottu vasilópita. Siinä olisi sisällä pesty ja folioitu kolikko mantelin virkaa toimittamassa.

Pääsiäisenä pöydässä pitää ehdottomasti olla lammasta. Kreikkalainen perinne vaatisi karitsan valmistamista vartaalla hiilillä tuntikausia. En uskalla edes ajatella, millaisen reaktion perinteemme ylläpitäminen saisi aikaan täällä raumalaisessa kerrostaloympäristössä. Suomalainen naapurusto ei varmasti olisi valmistautunut katselemaan telineessä pyörivää kokonaista seivästettyä eläintä, joka katsoo takaisin hehkuvasta pesästään hampaat irvessä ja kieli ulkona. Kaupastahan se liha tulee normaalisti, siisteihin paketteihin muovitettuna.
Perinteemme syntyi kompromissista: ostamme karitsan paahtopaistia ja valmistamme sen muhennokseksi kreikkalaiseen tyyliin. Kananmunat värjäämme symbolisesti punaisiksi ja leivonnaiset ovat nimeltään kulurákia.

Tilanteemme on hyvin tyypillinen monikulttuurisissa perheissä: otamme omien mieltymystemme mukaan parhaat palat molempien kulttuurien tavoista ja perinteistä, kokeilemme eri yhdistelmiä, jätämme vähiten kiinnostavat raa’asti pois ja hyvässä lykyssä luomme perinteitä.
Useasti valinnat johtuvat ihan käytännön syistä, esimerkiksi ilmastosta. Pääsiäisenä Kreikassa on jo kevät pitkällä ja lihan paistaminen ja pääsiäisaterian syöminen ulkona on kätevintä omassa puutarhassa. Suomessa taas noudetaan pajunkissat pääsiäiskoristeiksi usein paksussa hangessa rämpien. Nelituntinen lihangrillaussessio saati aterian syöminen ulkona olisi kidutusta.

Samanlainen kahden kulttuurin kattaus on meillä käytössä pienissä arjen tavoissa, eleissä ja ilmauksissa. Omaksumani vieraan kulttuurin tavat ehtivät imeytyä käytökseeni niin hyvin runsaan 20 vuoden aikana, että huomaan ne erikseen vasta, kun havaitsen kuulijani katsovan minua yhtenä kysymysmerkkinä tietämättä, miten elehtimiseeni tai ääntelyyni tulisi reagoida. Esitettyyn kysymykseen saatan ajatuksissani vastata spontaanisti naksauttamalla kieltäni kitalakeen, nostamalla kulmani korkealle ja nykäisemällä päätäni hieman taaksepäin – jättäen keskustelukumppanini vilkuilemaan minua alta kulmain: ”Niin että mitenkä se nyt meni, juu vai ei?”. Olin juuri sanattomasti viestittänyt hänelle ”ei” kreikkalaiseen tyyliin.  

Mieheni taas joskus myöntää asian hokemalla ”joo joo joo” nyökyttäen päätään alaspäin monta kertaa peräkkäin. Hyvin ei-kreikkalaista. 

Kreikkalainen toivottaa onnea uusista hankinnoista. Uudelle kodille toivotetaan ”hyvää juurtumista”, uusien kenkien ja vaatteiden ostosta onnea ja sinulle terveyttä. Kun toinen on juuri leikkauttanut hiuksensa, toivotetaan siitä onnea huikkaamalla me jiá ja antamalla läpsäytyksen kämmenellä puhtaaksi parturoituun niskaan.
Yksi pojistani käy usein parturissa säilyttääkseen hiusmallinsa. Kun hän tulee luokseni sen jälkeen, hän kumartuu hieman eteeni ja tuo niskansa näkösälle jo valmiiksi. Me jiá, läps!

Varmasti jäätte innolla odottamaan, milloin otan tavan käyttöön täällä Raumalla ihan yleisemminkin. 












torstai 14. toukokuuta 2020

Musta kissa pöydällä

(julkaistu sanomalehdessä Länsi-Suomi 14.5.2020)




Tätä kissaa ei tarvinnut nostaa pöydälle, vaan se hyppäsi sille itse, aivan kutsumatta. En osaisi kuvitella sitä oranssinkirjavana, lihavana lasagneita ahmivana, laiskanletkeänä Karvisena. Se ei ole myöskään ruskeaviiruinen maatiaiskissa, joka hyppelehtii perhosten perässä, aukoo suutaan tuvan ikkunan edessä pikkulintuja katsellessaan ja tekee tutkimusretkiä mansikkapellossa.

Se on vahva, jäntevä ja päättäväisen oloinen. Sen turkki on pikimusta, mutta ei kuin kiiltävää lakritsia vaan samean mattaista. Edes valo ei tunnu kunnolla heijastuvan siitä, vaan päivänsäteet uppoavat sen karkeaan turkkiin kuin mustaan aukkoon. 
Kissan nimi on Kuolema. Se hyppäsi keittiömme pöydälle huhtikuussa 2018. Se tosin valmisteli tuloaan jo aiemmin naukumalla oven takana, kun maaliskuussa olin huomannut rinnassani kovemman alueen ja syövän mahdollisuus hiipi ensimmäisen kerran mieleen.

Syöpädiagnoosistani tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja olen käynyt hoitopolkuni läpi lähes kokonaan – leikkauksen, sytostaatit, sädehoidon –, mutta musta kissa pysyy jatkuvasti mukana päivissä, öissä, aamuissa. Se on ollut joskus rauhallisesti sohvan nurkassa turkkiaan nuolemassa, joskus parvekkeen kaiteella. – Hyppää, hyppää!!! minä huudan. Katsotaan säilytkö hengissä vai et!
Toisella kertaa sitä taas ei silmä edes tavoita, sen läsnäolon vain aistii, tietää sen olevan jossain lähistöllä. Tietoisesti en sitä koskaan etsi.

On kuitenkin myös kertoja, jolloin se istuu keskellä rintaani, terveen ja sen poisleikatun rinnan välissä, ja tuijottaa herkeämättä silmiini, keltaisesti ja tiiviisti. Olen saattanut olla aikeissa unohtaa koko otuksen, mutta jokin pieni yksityiskohta arjessani on saanut sen hyppäämään ketterästi tietoisuuteeni uudelleen.
Se ei tunnu raskaalta eikä tukahduttavalta, mutta sen musta pitkä häntä vispaa puolelta toiselle. Aistin hermostuneisuutta ilmassa ja toivon, ettei tilanne etene, ettei kissa hyppää päin näköä.

Yleensä puhun asioista niiden oikeilla nimillä. En käytä hyväkseni eufemismejä. Hän kuoli, hän ei nukkunut pois tai jättänyt meitä, ei siirtynyt täältä ikuisuuteen tai kolkutellut taivaan portteja. Minua ei kauhistuta kuoleman ajatus sinänsä eikä aihe olisi edes hiiren kokoinen, ellei elämässäni olisi ihanaa perhettä. En tosin tee kuolemaa juuri nyt, mutta syövän sairastaminen riisti minulta unelman kuolla vanhuuteen sitten joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Vaikka olen juuri tällä hetkellä terveeksi julistettu, syöpä ja sen hoidot muistuttavat itsestään päivittäin. Edessäni on vielä suuri leikkaus ja lääkitystä useiksi vuosiksi eteenpäin. Syövän uusiutumisen mahdollisuus joko lähivuosina tai kymmenen vuoden kuluttua istuu olkapäälläni kuin ruokaa odottava musta kissanpentu. Koska se ei ole lihaa ja verta, sitä ei voi häätää lattialle hartioita ravistelemalla.

Kuoleman aihe on väkisinkin läsnä vakavan sairastumisen yhteydessä. Vähimmällä selviää, kun siihen suhtautuu yhtä luonnollisena kuin muihinkin elämän kiertokulun hetkiin. Tunteet ja tuntemukset tosin päihittävät loogisen järkeilyn mennen tullen varsinkin, kun on kyse itsestä tai toisesta rakkaasta ja läheisestä ihmisestä.

Kun musta kissa poistuu pöydältä, on valkoisten hiirten vuoro hyppiä.






torstai 12. joulukuuta 2019

Puolustuspuhe syksylle

(julkaistu osittain Länsi-Suomessa 8.joulukuuta 2019)




Me suomalaiset ja meidän neljä vuodenaikaamme.


Luonto on näyttänyt ne meille järjestyksessä, joskus vähän joustaen

päivämäärissä ja viikoissa. Eipä tuo nyt niin nökönuukaa, ellei 

vappuna pääsekään nauttimaan kevään häikäisevistä 

auringonsäteistä – tulivat tosin jalkaan nuo kevätkengät ja päälle

kevyempi kolttu kevään kunniaksi. Ymmärrystä meillä on

silti aina riittänyt, vaikka lumet ovat sulaneetkin vasta viikon, pari

vapun jälkeen.


Kesän on perinteisesti toivottu alkavan kunnolla viimeistään 

juhannukseen mennessä. Mielissä väreilevät juuri esille

pulpahtaneet vaaleanvihreät koivunlehdet, hehkeät niittykukat, 

monien rehevien kesäkuukausien odottava tunnelma. Kesän edettyä

pidemmälle luonto on yhtä juhlaa: peipon liverrystä, villiruusuja,

syreeneitä, puna-apiloita, metsämansikoita, auringon ruskettaman

ihon tuoksu. 


Syksy tuoksuu sadonkorjuulle, kellarille ja mehuille. Puut 

leiskuvat kilpaa keltaisina ja punaisina. Pilvet ovat muuttuneet 

raskaammiksi ja pulleammiksi, niiden väleistä vilkkuu silloin 

tällöin vielä sininen taivas. Vähitellen viikkojen myötä värit 

häviävät, luonto tarjoaa meille kaikki harmaan eri sävyt kuin

nukahtamaisillaan oleva sateenkaari. On levon aika, hiljentymisen

hetki. 


Käännymme sisätiloihin, sytytämme kynttilät, suunnittelemme

joulunviettoa ja mietimme, milloin saamme pysyvän lumen tuttuun

maisemaamme.

Talviteloille siistityt puutarhat, kukkapenkit ja perennarinteet ovat 

rauhoittuneet. Talvikelit kiusaavat meitä liukailla jäillään, purevilla

tuulillaan ja edestakaisin sahaavilla pakkasasteillaan. Ne antavat 

kuitenkin myös hetkiä, jolloin henkeä haukkoen ihastelemme 

koskemattomien lumihankien kimaltelevia pintoja, 

sokerihuurrettuja puiden oksia ja koristeellisia talventörröttäjiä. 

Kuka meistä ei palaisi lapsuutensa talviin kuullessaan lumen 

narinaa kenkien alla? Kuka ei katselisi lumessa leikkiviä, 

punaposkisia lapsia ilman hymynkaretta suupielissä? Suksien 

suhina, vauhdin hurma, lumitönköt lapaset. Luistimilla sirklaten tai 

jarruttaen aikaansaatu jääsuihku, jääkentän valot, palelevat

varpaat. Ne on kaikki kaiverrettu muistimme talvilokeroihin.


Onko aina niin, että pitää menettää ensin jotain, ennen kuin sitä 

osaa arvostaa? Ainakin on hyväksi, että on mihin verrata.


Elin pitkään ilmastossa, jossa ei ollut neljää vuodenaikaa. Oli 

kesä ja talvi. Jos halusi väen vängällä etsiä, sai kuviteltua myös 

jonkinlaiset siirtymävaiheet, jolloin kuivanpaahtavana polttava 

aurinko alkoi rauhoittua syyssateiden alkaessa piiskata halkeilevaa 

janoista maata. Kesä oli tuolloin kestänyt yli puoli vuotta, 

lämpötila noussut reilusti yli 30:n tiristäen kaikki mehut 

ihmispoloisesta, joka urheasti kävi töissä, kantoi täysinäisissä 

muovipusseissa ruokaostokset kotiin aloittaakseen ruoanlaiton. 

Siivotakin piti, vaikka hiki kirveli silmiä ja sydän hakkasi 

ylikierroksilla kuumuuden takia.

Haikailut ensimmäisistä sateista alkoivat kangastella mielessä 

loppukesästä. Kun lumeton talvi vihdoin tuli, ikkunoiden ja ovien 

raoista äkäisenä puhaltava jäätävän kostea tuuli pisti sytyttämään

takkaan tulen. Lattiat peitettiin matoilla, niitä ladottiin usein 

päällekkäin, limittäin ja lomittain estämään kalsean kivilattian 

kylmyys. Yöpaidan virkaa toimitti villapusero.


Kevät toivotettiin tervetulleeksi. Aurinko alkoi vihdoin 

kuivattaa koteja, puutarhoja ja teitä. Hetken saimme ihastella 

niittykukkia, puiden kukintaa, ja lintujen pesintäpuuhia, mutta jo 

muutaman viikon kuluttua villikukat olivat kärventyneet ja

puutarhan kasvit tarvitsivat taas kastelua. Kesän kuumuus hiipi 

iholle. Hikoilu alkoi.


Neljä vuodenaikaamme on suunnaton rikkaus! Ikuinen kesä olisi

kuin jatkuva juhlinta. Siitäkin pitää palautua, ladata akkuja,

rauhoittua.

Eläköön syksy, sen kaikissa harmaan levollisissa 
sävyissä! Sille on

vissi paikkansa vuoden kulussa.













sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kaikkein paras loma

(Julkaistu Länsi-Suomessa 07.07.2019)






     Tauno viettää aina kesälomansa Suomessa. Mihinkäs sitä

 täältä? Ja minkä takia? Onnistuneelle kesälomalle riittää,

 kun pääsee mökille.

     Rantakaisikko suhisee, västäräkki
 keikuttaa ja tepastelee

 ihan likellä tuossa, napsii ötökän sieltä täältä. Puolipilvinen

 riittää hyvin, kala syö, sadettakin voisi ropista, mutta hyvin

 näinkin pärjätään, kun ei ole leipä pelloissa kiinni.


    – Kyllä toi Lahtisen Pera on kans yks lomalainen! Tuolla se

 hotellin altaalla vaan koko viikon pötköttelee, tilaa välillä

 juomaa allasbaarista, käy syömässä lähimmässä 

 ravintolassa...mitä lomanviettoa se semmonen on? Ei

 mitään muisteltavaa jää hänelle kyllä, mutisee Kaija-Riitta

 lomaseuralaiselleen Espanjan Aurinkorannikolla.

     He ovat
 lähdössä kaupunkiin leninkiostoksille, mutta

museon kautta.


    Rouva Kymäläinen ottaa osaa jokaiselle retkelle, ja iltaisin

hän valitsee sen kaikkein syrjimmässä olevan pienen

ruokapaikan, koska siellä näkyy olevan vain paikallisia. Hän 

voi vihdoinkin käyttää talven aikana opiskelemansa sanat ja

lauseet tekemällä koko ruokatilauksensa paikallisella kielellä.

    Niin jännittävää ja eksoottista! 


    Matkaoppaana juttelin aikoinani lomanviettäjien kanssa

 paljon. He kertoivat minulle hyvinkin tarkasti, miten olivat

 lomaansa viettäneet. Useimpien tarinoista kävi selväksi,

 että mitä enemmän lyhyempikin loma oli vastakohta omalle

 arjelle, sitä virkistävämpi ja onnistuneempi se tuntui olleen. 

    Kuvaamani Peran lomanviettotapa oli oikeutettu ja hänelle

 sopiva, koska hänen työnsä oli yhtä kiireistä juoksemista,

 edustamista ja puhumista. Stressinpoikanen odotti kiireistä

 miestä jokaisen kulman takana hypätäkseen tämän

 niskaan.

    Jonkun toisen arki taas koostuu verkkaisista rutiineista,

 puuduttavan staattisista työtunneista. Silloin lomahaaveisiin

 kuuluvat erilaiset retket, tutun tai vieraan kulttuurin

 kyllästämät paikat ja tunnelmat.

     Rouva Kymäläinen ei jää altaalle koko viikoksi paikalleen

 vaan kaivaa laukustaan lisää rakkolaastareita, jotta jaksaisi

 kivuta sen päivän retkellä korkealla sijaitsevaan luostariin.

 Seuraavana päivänä kun olisi se patikointi kasvitieteelliseen

 puutarhaankin. Hänen lomaltaan riittäisi muisteltavaa

 kuukausiksi eteenpäin. Sadat valokuvat pitäisi muistaa

 järjestellä katselua varten.


    Monet arvostelevat lomamatkalaisia, jotka ulkomailla

 asettuvat suosittuihin turistikohteisiin. Ne ovat lähes

 toistensa kaltaisia maasta riippumatta: ravintoloissa saa

 käteensä ruokalistan myös kotimaan tutulla kielellä, ostokset

 kauppakujilla voi tinkiä suomeksi ja eksotiikaksi riittää

 tavallista värikkäämpi kukkaloisto. – Täällä ne joulutähdetkin

 kukkivat pensaina hotellin pihalla, katsos tuota!

    Minä taas paheksun arvostelijoita. Kreikaksi tilattu

 lihavarras vuoristokylässä tai lentokentältä alkava

 omamatkailu eivät ole yhtään sen arvokkaampia

 lomamuistoja kuin kiireettömät hetket kansainvälisessä

 turistikohteessa oman hotellin parvekkeella värikästä

 lomakansaa seuraten ja meren täyttävää oranssia

 auringonlaskua katsellen.

    Lomaltasi puuttukoon stressi ja suorittaminen:

 aikataulutus, velvotteet, tiukkaan sapluunaan ahdettu

 ohjelma – ellet sitten kaipaa sellaista arjen vastapainoksi.


    Itse keskityn lomallani asettelemaan metsämansikoita

 heinänkorteen ja valokuvailemaan harakankelloja

 vastavaloon. Kaikenlainen matkustaminen Turua kauemmas

 tuo otsaani näppylöitä. Niinpä minun ei tee mieli lähteä edes

 katsomaan toista kotiani Kreikan maalle, koska matka

 tarkoittaisi vähintään 12 tunnin istumista linja-autoissa ja

 lentokoneissa. Pelkkä ajatus moisesta rääkistä saa

 istuinlihakseni maitohapoille ja ristiselkäni jomottamaan.


    Paljon kimaltavia auringonsäteitä ja värikkäitä

 perhosia itse kullekin lomalaiselle!





lauantai 2. maaliskuuta 2019

Empatiaa etsimässä

(julkaistu Länsi-Suomessa 3.3.2019)


Kyky tuntea empatiaa toista elävää olentoa kohtaan on ihmisyyden syvin olemus, sen mitta. Hyvyys on ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus, sanovat biologit.
    Kun empatiakyky tietoisesti nujerretaan
tai siitä opitaan olemaan välittämättä, saadaan aikaiseksi hyviä sotilaita, tehokkaita saappaidensa alle tallaajia, vallanhimoisia tuhoa kylväviä diktaattoreita – tai ihan vaan somekeskusteluissa jyrkät ja ehdottomat mielipiteensä julki tuovia kanssakulkijoita. Heitä, jotka ovat aina oikeassa.

    Heidän mielestään
omien ajatusten uudelleen arvioiminen ja varsinkin toisenlaisen katsantokannan ymmärtäminen on osoitus heikkoudesta. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään, joka ei mielipiteensä takana pysy!
    Vaikka moni muu olisi jo useasti perustellut, miksi on toista mieltä, kertonut esimerkkejä, esitellyt vaihtoehtoja, sanansa mittainen ihminen jyrkentää lausuntojaan entisestään kenties mitätöiden toisten erilaiset
ajatustavat ja kokemukset tyystin.

    Jyrkän, erilaisen, ehkä vastakkaisen mielipiteen ymmärtämiseen tarvitaan paitsi halua ymmärtää myös empatiakykyä. Pitää pystyä ainakin hiukan, ainakin hetkeksi, asettumaan sen toisen asemaan.
    
Klonksuttamaan tuokion hänen saappaissaan, haapparoimaan hänen housuissaan.
    Kaikki eivät tähän pysty tai edes halua yrittää. Joillekin moinen suvaitsevaisuus on uhka jämäkän haara-asennon menettämisestä.

    Vielä ei sentään tarvitse pelätä empatian kuolleen sukupuuttoon.
    Keskustelupalstoilta läikähtää lämmin tuulahdus joka kerta, kun joku kiittää sydämestään tuntematonta ohikulkijaa, joka on ojentanut auttavan kätensä kadulla liukastelleelle, autonsa kanssa jumiin jääneelle tai ottanut jollain muulla tavalla toisen ihmisen huomioon. 
   Tuntematon on reagoinut vaistomaisesti asettumalla
tämän asemaan, tuntemalla empatiaa ja auttamalla, niin kuin hän toivoisi itseään autettavan vastaavassa tilanteessa.
   Ihmisyyttä parhaimmillaan.


   Kypsällä aikuisella on kyky nähdä asioita monelta kantilta. Hän ei koe häpeällisenä tai uhkaavana myöntää, että oma näkökanta ja ehdoton mielipide saattaakin olla tarkastamisen arvoinen.
    - No niinpä, taidat olla oikeassa, enpä ole osannut tuota ottaa huomioon, tuol
la tavalla asiaa ajatella.
    Vaatii tosin hyvää itsetuntoa myöntää, että
sillä omalla vahvalla mielipiteellä, jota lähes kiistämättömänä tosiasiana tuli pidettyä, ei ollutkaan sellaista betonista valettua tukevaa pohjaa kuin itse luuli.
    Jos oma minäkuva ja itsevarmuus ovat kovasti huterat ja höttöiset, ehdottoman joustamattomat mielipiteet antavat illuusion voimasta ja määrätietoisuudesta. Ne rakentavat tukipilareita, saavat sanojan (tai kirjoittajan) kuulostamaan asiansa perin juurin tuntevalta ja lausuntonsa pitkään ja hartaasti mietityltä, todistusaineistolla vahvistetulta totuudelta.
    - Kyllä jämpti on niin! Tämä on totuus, turha on muuta väittää!


    Erikseen ovat sitten ne, jotka
sirottelevat suolaa arkeen ja säpinää tylsyyteen inttämällä jyrkkää mielipidettään ihan vain inttämisen ilosta, vaikka moni muu on jo loogisella analyysillään osoittanut jääräpäisen väitteen vääräksi. Hupi-inttäjällä on aina se viimeinen heitto valmiina:
    – Kyllä jokainen mielipiteensä saa sanoa, Suomi on vapaa maa!
Mitäs sitä sitten enää muuta siihen? Ilmojakin on pidellyt. 




perjantai 2. marraskuuta 2018

Sytoista säteisiin



Koska herra Sukkerperkki (Facebookin perustaja ja toimitusjohtaja Mark Zucherberg, toim.huom.) huomauttaa minulle vähän väliä, että sivuni lukijat eivät ole kuulleet minusta piiitkäään aikaaan ja että minun tulisi ehdottomasti (!) kirjoittaa julkaisu sivulleni tiedonjanoisia ja huolestuneita lukijoitani varten, päätin kirjoittaa taas kuulumiseni kaikelle kansalle luettavaksi.

Elämäni keskittyy edelleen rintasyöpäni häätämiseen keskittyviin toimiin ja niiden sivuvaikutuksista toipumiseen.
Tulen muistamaan tietyt päivämäärät tältä vuodelta koko loppuelämäni:
diagnoosin sain 10. huhtikuuta, leikkaukseen menin 9. toukokuuta, sytostaattihoidot aloitin 25. kesäkuuta...

Tällä hetkellä kerään voimia viimeisistä sytostaattiannoksista toipumiseen. Sain niitä standardimäärän, kuusi kertaa melkein kolmen viikon välein juhannuksesta alkaen. Sanon melkein, koska hoitokerta viivästyi kahdesti: ensin auenneen leikkaushaavan ja myöhemmin verisuonia syövyttävistä aineista kipeytyneen käden takia.
Hoitokertojen viivästyminen ei ole mitenkään harvinaista. Potilaan valkosolujen neutrofiiliarvot saattavat pudota lähes nollaan, leikatun puolen käteen puhkeaa herkästi ruusu, kun imusolmukkeet on poistettu eikä paikalla ole ketään taistelemassa infektioita vastaan, sytostaatit aiheuttavat laskimotukoksen. Ja niin edelleen.

En ole epäonnisin syöpäpotilas. Minulla ei ole muita perussairauksia. En ole kärsinyt suurimpia mahdollisia kipuja tai pahimpia komplikaatioita, en ole pudonnut masennuksen syövereihin, en ole joutunut kestämään yksin ilman läheisteni tukea – päinvastoin! Voin sanoa olevani onnekas.

Tiedättekö sen väsymyksen tunteen, kun olette tehneet tuntikausia/päiviä/viikkoja vaativaa työtä, joko fyysistä tai henkistä tai vaikkapa molempia? Kun lihakset tykyttävät kipeinä ja voimattomina, kun pallean kohdalla tuntuu olevan musta kihisevä lyijyn painoinen syvän väsymyksen möntti, joka laajenee kaikkiin elimiin aina aivoihin asti saaden ne suhisemaan kuin asemaltaan vinksahtanut radio?
Sellainen oli oloni ensimmäisenä viikkona sytostaatin jälkeen.

Toisen viikon puolella lähdin aina optimistisen rehvakkaasti muka parempikuntoisena ostoksille 
tavarataloon. Autolla huristelin. Hain kärryt tuekseni, otin ostoslistan esille ja astuin sisään hehtaarihalliin.
Vihannesten kohdalla pysähdyin huohottamaan. Askel hidastui. Nojasin kärryihin entistä raskaammin. Maitotuotteiden kohdalla piti pinnistellä muistaakseni, mitä maitoa meidän perheessämme taas juotiinkaan. Joka pysähdyksellä hengitys kävi raskaammaksi ja askeleet jatkuivat lyhyempinä kuin ennen pysähdystä. Polveni alkoivat vapista.
Kuka nämä supermarketit on käskenyt tehdä näin valtavan suuriksi?!

Kolmas viikko alkoi tuntua jo melkein ihmismäiseltä, ja sitten olikin aika ojentaa kätensä seuraavaa annosta varten. 

Viikko sitten tiistaina 23. lokakuuta sain viimeisen solumyrkkyliemeni. Yksi niistä oli ollut valheellisen vadelmanpunaista kolmella viimeisellä kerralla.
Eilen kävin sädehoitojen suunnittelukuvauksessa. Opettelin vetämään keuhkot täyteen ilmaa ja pidättämään henkeä 15 sekuntia. Sain tietää, että kun keuhkot ovat täynnä, sydän siirtyy hieman alemmas ja näin ollen hieman kauemmas sitä kohti hyökkäävistä säteistä. Se pystyy silloin suojautumaan edes osittain, kun koko vasemman puolen torsoni yläneljännestä pommitetaan äänettömästi.
Näitä ionisoivia, radioaktiivisia säteitä käyn vastaanottamassa marraskuun puolesta välistä lähtien joka arkipäivä viiden viikon ajan. Suunnittelen ajavani itse 100 kilometrin matkan.
Säteilen omaa yksityistä jouluvaloani juuri parahiksi ennen jouluaattoa. Minut voisi kaljupäisenä sijoittaa vaikkapa kaupunkimme torin joulukuusen latvaan!


Pimpelipom ja leppoisaa stressitöntä hämyhyssyistä marraskuuta!



Ps. Eivät ne säteet oikeasti tee minua radioaktiiviseksi. Älkää uskoko kaikkea mitä sytoaivo sopertaa...

















lauantai 22. syyskuuta 2018

Taistele niin voitat

(Julkaistu kolumnina Länsi-Suomessa 23.9.2018)

Viime kolumnissani taisin kertoa julistaneeni puolvahingossa koko maailmalle sairastavani rintasyöpää.
Paljon on vettä virrannut tuon huhtikuisen diagnoosin alta ja päältä, olen sukeltanut sellaisen pyörteen syövereihin, joka on tuonut minulle valtavasti uutta, itse koettua tietoa.
Puskan takaahan uutinen vakavasta sairaudesta yleensä tulee, ja olen edelleen sitä mieltä, että riippuu paljolti omasta luonteesta ja asenteesta, miten diagnoosin ja sitä seuraavat tapahtumat kohtaa, kestää ja sietää.

Sietämisestä näissä syöpähoidoissa nimittäin on kysymys.

On täysin harhaanjohtavaa puhua taistelusta, häviämisestä, taudin voittamisesta ja selättämisestä hoitopolkua kulkiessa. Silloin heitetään pallo potilaalle, ja oletetaan paranemisen riippuvan hänen tahdonvoimastaan, hänen positiivisuudestaan vaikeidenkin sivuoireiden tai hoitojaksojen aikaisten vastoinkäymisten aikana, hänen kyvystään elää mahdollisimman normaalia elämää, vaikka myös hänen terveitä solujaan tapetaan roppakaupalla hoidon aikana.

Syöpädiagnoosin jälkeen lääkäri suunnittelee leikkaus-, solumyrkky- ja sädehoidot vähintään puoleksi vuodeksi eteenpäin. Potilaan tehtävänä on kestää ja sietää ne parhaan kykynsä mukaan ja yrittää pysyä toiveikkaalla mielellä. Ruumiilla ja mielellä kun on yhteys. Vakavassa sairaudessa tosin ruumis on se päällepäsmäröijä ja mieli yrittää sopeutua sen toimintaan. Aktiivinen taistelu on kaukana tästä prosessista. Häviäjä ei tarkoita, että on ollut huono potilas. Sairauden läpikäymisessä ja siitä selviytymisessä ei ole mitään jalostavaa.

Rintasyöpään sairastuvat vain alkoholistit. Näin oli tokaissut eräs tuttava kohtalotoverilleni, joka oli tyynesti huokaissut: - Pitääpä minunkin sitten jättää ne kaksi vuotuista paukkuani ottamatta.
Rintasyöpään sairastuvat sellaiset, jotka eivät käy seulonnoissa eivätkä pidä itsestään huolta. Itse olin käynyt mammografiassa viime vuoden syyskuussa – puhtain paperein – ja maaliskuussa löysin rinnastani kovettuman. Kasvaimia oli kaksi, nekin kuulemma tarvinneet useampia vuosia kehittyäkseen.
Rintasyöpään sairastuvat vain vanhat naiset, joiden jalkoja jo muutenkin maa vetää puoleensa.
Siihen sairastuvat myös aivan pienten lasten äidit jo alle kolme- tai nelikymppisinä. Pieni lapsi haluaa äidiltään huomiota aivan niin kuin ennenkin, ellei enemmänkin vaistotessaan, ettei äidillä ole kaikki hyvin.

Syöpähoidot tuovat mukanaan muutoksia aivotoimintaan, eivätkä ne välttämättä häviä hoitojen jälkeen: keskittymiskyky heikentyy, muisti ei pelaa entiseen tyyliin, ongelmien hahmottamis- ja ratkaisunopeus hidastuu.

Syövän hoitopolku ei tarkoita puolen vuoden pakettia, jonka jälkeen voi huokaista olevansa terve. Suurin osa rintasyövistä käyttää hormoneja ravinnokseen, jolloin mahdollisten sädehoitojen aikana tai niiden jälkeen seuraa viidestä kymmeneen vuotta antihormonilääkkeiden napsimista. Se tuo useille ne kaikkein hankalimmat ja vaihtelevimmat sivuvaikutukset. Ennen niitä potilas on jo saattanut kokea hiusten lähdön, kynsien irtoamiset, luusto-, nivel- ja lihaskivut, pahoinvoinnin, sädehoidon palovammat.
Vain fyysiset ongelmat mainitakseni.

Syöpä voi levitä hoitojen jälkeen luustoon, aivoihin, sisäelimiin myös silloin, kun se ei näytä alunperin olevansa leviämiseen taipuvainen. Se voi myös pysyä täysin oireettomana ja piilossa hoitojen jälkeen, vaikka ennuste on ollut alunperin huono. Pelko syövän leviämisestä tai uusimisesta on kuitenkin seuralaisena koko loppuelämän.


Jaksaa jaksaa, sietää sietää, kestää kestää.