On se aika vuodesta, kun suomalainen röyhistelee rintaansa ja kehuu sumeilematta kotimaansa ihanuutta:
Metsät, niityt ja pellonpientareet ovat täpötäynnä vihreän eri sävyjä. Järvet ja merenrannat houkuttelevat laskemaan kalojen muodostamia hyppyrenkaita ja siristelemään silmiä sokaisevien auringonheijastusten timanttivälkkeessä.
Samoin mansikkalaadut on nimikoitu. Jos ostaja ei ole varma omasta mieltymyksestään, myyjä kehoittaa häntä maistamaan joka lajia ja päättämään vasta sitten. Ratkaisu on toisaalta helppo, koska ne kaikki maistuvat taivaallisilta!
Koska metsät ovat täynnä mustikoita, niitä riittää myös myytäväksi asti laatikkokaupalla. Kanttarellit ovat nauttineet sateisesta alkukesästä ja pompahtelevat maan pinnalle tasaisin väliajoin, uudestaan ja uudestaan – niitäkin ahkerat poimijat ovat tuoneet torille kaupantekoa varten.
Juuri eilen seurasin, miten eräs Danny de Viton näköinen turisti käveli Rauman torilla ristiin rastiin valokuvia näpsäillen. Hänen päässään keikkui khakin värinen lerppahattu, hänellä oli paitansa päällä khaki liivi ja siinä kymmenisen taskua survival-tarvikkeita varten. Hänen kaulastaan roikkui kamera, kädessään laukaisuvalmiina hän piti toista.
Hänet olisi voinut yhtä hyvin bongata Tansanian safarilla, mutta hän oli täällä, Rauman torilla.
Mies pysähtyi kanttarellipöydän luokse, näpsytteli menemään useamman kuvan, kulki eteenpäin, kääntyi, ja ikuisti sienet toisesta suunnasta.
Hän alkoi siirtyä jo eteenpäin marjojen kohdalle, saavutti vadelmat, kun kääntyikin vielä tulosuuntaansa, tarkensi kanttareilleihin putkellaan viho viimeisen kerran.
Koko tämän ajan myyjä seisoi sienien taustalla, kädet selän takana, tyytyväinen huvittunut ilme kasvoillaan. Sipaisi niskaan solmimansa huivin paremmin kohdalleen ja tarkkaili maailmanmatkaajan touhuja.
Suomen metsien satoa kaikki eivät pääse itse poimimaan, kuka mistäkin syystä, joten toripöytien antimet ovat tervetulleita monelle.
Itse olen päättänyt tutustuttaa kreikkapoikani jokamiehen oikeuden ylellisyyteen. He ovat kukin ottaneet yritykseni vastaan omalla tavallaan.
Vanhimmat pojista tuskin malttavat odottaa ensimmäisen kermaisen kanttarellikastikkeen ilmestymistä ruokapöytään. Toinen heistä halusi ehdottomasti tulla tarkastamaan kanssani kesäpaikan lähellä olevat maaläntit. Hän oppi, että nämä kultapalat pitävät koivun läsnäolosta ja ilmestyvät samoille paikoille joka vuosi, jos vain sadetta riittää.
Hänen riemunsa oli suunnaton, kun hän ensimmäisenä havaitsi keltaiset läntit puskemassa sammalten ja heinien alta ja varmisti minulta, että ne tosiaan olivat kanttarelleja.
Sieniä löytyi koko ajan lisää. Poika näytti aivan saalistavalta haukalta, kun hän varovasti asteli eteenpäin, noukki sienen, toisen, kolmannen, kunnes hänen kouransa olivat kukkuroillaan ja hän toi saaliinsa koriini ja palasi samalle paikalle jatkamaan keräämistä.
Kukaan saalistaja, joka on tuonut suvulle suuren eläimen talven lihavarastoja varten, ei olisi voinut näyttää ylpeämmältä ja tyytyväisemmältä kuin tämä sienestäjä, kun hän haarukoi itse keräämiään keltavahveroita suuhunsa päivän aterialla.
Vanhin poika lähti kanssani keräämään litran jogurttipurkkiin mustikoita heti kesäpaikkamme kiviaidan tuolta puolen. Kauemmas ei tänä kesänä Suomen luonnossa tarvitse lähteä näitä marjoja etsimään.
Jo parin askeleen päässä tummansiniset isot pompulat houkuttelivat kumartumaan alas.
"Tuollakin on! Ja tuolla! Kato kuinka isoja!"
Yritin vinkata pojalle, että hän voisi esimerkiksi ottaa toisella kädellä puskasta kiinni, kääntää sitä vähän niin, että oksien alla näkyvät mustikat tulisivat paremmin esille, ja napsia marjat siitä yksitellen mukiin.
Vilkaisin hetken kuluttua hänen toimiaan. Esikoiseni oli löytänyt oman tyylinsä: hän oli asettautunut sammaleitten ja kanervien päälle pitkin pituuttaan, kylkiasentoon, nojaten toisella kyynärpäällään maahan ja noukkien marjoja toisella kädellään. Joka toinen suuhun, joka toinen kippoon.
Tuolla tyylillä ei ehtisi tämän kesän aikana kerätä torille myytäväksi asti, mutta onneksi tarkoitus oli vain saada äidille lisuketta aamupuurolautaselle.
Myöhemmin kuulimme kurkien ääntä lähipellolta ja lähdimme katsomaan, näkyisikö niitä.
Kahlasimme läpi korkean heinikön, löysimme keskeltä hakkuupeltoa mustaviinimarja- ja vadelmapensaita. Sieltä poikaani ei saanut pois millään, kun vadelmatkin kuulemma olivat niiiiiiin paljon makeampia kuin muualla. Kengät kastuivat heinien piilossa olleessa ojassa, muttei se tahtia haitannut.
Hän talsi vihdoin kanssani takaisin mökin pihamaalle näyttäen todelliselta metsien mieheltä: mustat collegehousut olivat aivan täynnä kiinni takertuneita kasvien siemeniä ja takiaisia!
Hän alkoi repiä niitä irti yksitellen ja hymyili mustikanmustalla suullaan.
Nuorimmaiseni ei piittaa sieniherkuistamme, eivät oikein mustikatkaan maistu, mansikat menevät, jos niiden päälle kumotaan vaniljavaahtoa, vadelmissa on kovia siemeniä.
Hän on tyytyväinen ruokaan, joka koostuu vähintään puoliksi pastasta. Hän on tyytyväinen elämäänsä, kunhan käden ulottuvilla on älykännykkä tai tietokone.
Ensi vuonna on uusi kesä, jospa sitten.