Minun on aivan mahdoton mennä hikilenkille: kävellä reippaasti, katsoa päättäväisesti eteenpäin ja keskittyä sydämen sykkeeseen ja lihastyöskentelyyn.
Nyt on kevään ja kesän siirtymäjakso.
Tuomet
ovat täydessä kukassaan, ilman halkovat kymmenet erinuottiset,
-korkuiset ja -rytmiset sirkutukset ja liverrykset. Ilma
leppeänlämmin, yli kaksikymmentä astetta, ilta-aurinkoa.
Kun kävelen tutun lähijärven ympäri, olen kuin jotkut suurkaupungissa: pääni pyörii koko ajan kuin väkkärä, kun näen toinen toistaan mielenkiintoisempia kasveja, eläimiä, varjoja, valoja… välillä on pakko pysähtyä ottamaan kuva kuin suurestakin nähtävyydestä – näkymää yksinkertaisesti vain ei voi ohittaa sitä ikuistamatta.
Vaikka
kävelen hitaasti, tuntuu, että pääni molemmin puolin vilisee
katsottavaa, aivan kuin kansainvälisen metropolin jalkakäytävillä
ja kuppiloissa.
Vaikka olen mittaillut katuja New Yorkissa,
Bostonissa, Lontoossa, Barcelonassa, Ateenassa ja Pariisissa, silti
tämä runsaan kolmen kilometrin matka järven ympäri saa sydämeni
sykkimään paljon kiivaammin kuin koskaan noissa miljoonakaupungeissa.
Olenko vanhentunut vai olenko
tullut kotiin, omaan sielunmaisemaani?
