(Julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa 7.huhtikuuta 2023)
Kysymyksen
esitän tässä ässättömässä muodossa lähinnä koirille.
Vastausta en odota, mutta oktaavia korkeampi lepertely yltiöhellässä
mielentilassa pulpahtaa ilmoille kuin itsestään ryhtyessäni
tervehtimään koiraa – hihnan toisessa päässä ymmärtäväisesti
hymyilevä omistaja on mukana tilanteessa olosuhteiden pakosta. Hänen
kanssaan juttelenkin sitten jo ihan tavallisella äänellä ja
ässällisesti. On ilmoja pidellyt.
En yleensä hempeile, vaikka ihmisrakas olenkin. Edes pienet lapset eivät saa minua kirvoittamaan hellantuuteleita helposti, vaikka sympatiani ja empatiani ovatkin täysin vanhempien puolella. Siksi hyvin muistan omieni lapsuusvuodet, ja nostalgisoin heidän haparoivia uteliaita askeliaan elämän mukulakivipolkuja pitkin.
Mieluumminkin nostaisin lapsille peukkua: hyvin menee, jatka kasvamista, lykkyä jatkoon, elämä kantakoon!
Miten siis on mahdollista, että yllätin itseni – ja mieheni – kysymällä autotallin asukilta saman kysymyksen lepertelyvaihteella?
Automme
on ensimmäisemme, uskollinen palvelija, yli 15 vuotta kanssamme
kulkenut.
Suomeen muuttomme jälkeen kävimme tarkastamassa
karttasovelluksesta tienäkymän entisestä kodistamme: siellä se
vaaleansininen kaunotar oli sisäänkäynnin vieressä
parkkeerattuna, kreikkalaisissa fiiliksissä. Päivitetyssä
versiossa sitä ei enää näkynyt.
Se kuljetti meidän poppoomme hienohiekkaisille rannoille, huohotti (tai no, kuvittelin) suolaisen meri-ilman paahteessa odottaen sukelluksiemme päättymistä ja pomppi mukanamme kivikkoisia päällystämättömiä teitä oliivipuiden keskellä.
Se otti mukisematta kantaakseen valtavan määrän tavaraa, kun lastasimme sen piripintaan tärkeintä omaisuuttamme muuttovaiheessa. Veljeni, hänen avovaimonsa sekä esikoiseni huristelivat sillä Italian, Sveitsin, Saksan moottoriteiden kautta pohjoiseen, läpi Euroopan, tuhansia kilometrejä. Hyvin kulki kuulemma isollakin baanalla taakastaan huolimatta.
Otin kuvan autostamme sen ensimmäisessä lumisateessa. Sittemmin se on tarvinnut muutamia korjauksia ja osasten uusimisia, mutta mieleemme ei ole kertaakaan tullut kulkupelin vaihto! Kilometrejäkään ei ole kertynyt kuin kolmannes verrattuna muihin samanikäisiin, joten halusimme pitää siitä huolta.
Eräänä helmikuisena aamuna auto alkoi oireilla rankasti. Lämmitys ei toiminut lainkaan, moottori kuulosti kummalliselta ja lattialta löytyi ruskea kuramössö, varsinainen ripulipäästö!
Korjaamolle
vienti tuntui sairaalaan kuljettamiselta! Moottorin purku ja osien
vaihdot kuulostivat kirurgin ratkaisuilta. Sydän syrjällään
kyselin väliaikatietojen perään.
Sain äitini auton
käyttöön. Se oli eri värinen ja eri kokoinen kuin omani, ja
useamman kerran haukoin henkeä kaupan parkkipaikalla: – Misä
meijä auto o? Ko mää tähä se jäti? kunnes muistin.
Kolmen
viikon kuluttua koitti päivä, jolloin potilas oli valmis
haettavaksi. Ensimmäinen kotimatka tuntui oudolta, tuntuma oli
ehtinyt vaihtua. Penkki piti säätää uudelleen, radion päivämäärä
ja kello näyttivät tehdasasetuksia. Ai niin, tässä kohdassa tämän
kytkin ottaakin… Miten toi vaihdekeppi on noin edessä… Kunnes
ajoin auton talliinsa takaisin, omalle paikalleen, omaan kotiin.
Seuraavana aamuna olimme mieheni kanssa lähdössä
liikenteeseen. Hän avasi autotallin oven. Tutun auton näkeminen
läikähdytti sydäntä lämpimästi, ja päästin lurituksen: – No
kuka te tiiiiin o?
Miehen
silmien pyöritykset olivat näkemisen arvoisia.
