Se on ollut kuin kesän jatke; aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta viikkotolkulla, vaikka kalenteria seuraten olemme henkisesti valmistautuneet pimeään, märkään ja luita myöten kylmäävään tuuleen jo hyvän tovin.
Hyvä niin, en valita.
Muutama sateentihkuinen päivä kuitenkin muistutti, missä mennään.
Joka vuosi se tulee ja joka vuosi sitä hämmästellään yhtä paljon:
– Huhhuh, kylläpä siellä tuulee, mahtaako tulla sade?
– Nyt on tuuli kumman kylmää! Ihan vilu tuli, eikä tullut pipoa laitettua, hanskat kyllä onneksi...
– Kello on vasta kuusi/puoli kuusi/viisi ja nyt on jo pimeä!
Tänään lauantaina aamupäivä pilkotti kirkkaana. Punaiset vaahteranlehdet ja keltaiset koivunlehdet olivat antautuneet tuimalle lokakuun tuulelle ja sataneet vielä vihreänruskeille nurmikoille leppoisasti, lähes iloisesti tuiverruksissa pyörähdellen ja keikistellen jo runsaan viikon ajan.
Kotikoivuni oli paljas.
Sitä täplittivät vuoroin kottaraisryhmät, vuoroin tilhiparvet niiden kuvastuessa mustina palleroina taivasta vasten kuin nuotit ohuilla mustilla viivoilla.
Jokunen variskin toimitti silloin tällöin suuren nuottiavaimen virkaa istahtaessaan koivun hennolle oksalle.
Harakkapariskunta lepatti mustavalkoisena koivulle ja sekoitti taivaalle koko nuottilajitelman ennen kuin syksyn sävel oli ehtinyt kunnolla edes muodostua.
Lähdin kotijärvelleni tunnustelemaan lokakuun viimeisiä päiviä nyt, kun osa taivaasta oli vielä sininen ja aurinkoinen.
Kahlasin jo ruskettuneessa lehtimatossa pitkin kapeaa polkua kohti järven rantaa. Taivaalta, sieltä takavasemmalta alkoivat lähestyä pulleat harmaanvalkoiset syyspilvet kuin ajaen edellään sinistä taivasta ja auringon pilkettä.
Jotkut sinnikkäät koivut koettivat vielä viettää ruskansa viimeisiä hetkiä pilkistäen toiveikkaan keltaisina muuten harmaan ympäristön keskeltä.
Ne huomasivat, miten vesi yritti vielä pitkittää kesää välkkymällä sinisenä auringon vilkutuksiin vastaten, mutta ne tiesivät mitä oli tulossa ja alkoivat valmistella järven laineita väistämättömään.
Järven ympärille oli aseteltu useita penkkejä kesäisistä päivistä nautiskelijoiden iloksi. Siellä oli mukava istuskella lämpimänä suvi-iltana seuraamassa kuikkaperheen arkea, kalojen molskahduksia ja pörriäisten medenkeruuta.
Nyt penkit oli jätetty yksin harmaantuvan järven rannalle. Alistuneina, paljaina ja lohduttomina.
Edetessäni polkua järven toiselle puolelle harmaan sakeat pilvet olivat vallanneet taivaan. Enää en nähnyt yhtään sinistä juovaa järven heijastuksissa. Luonto näyttäytyi ainoastaan harmaan eri sävyissä.
Se taikoi järven sulaksi metalliksi, se jäädytti taivaan kylmän harmaaksi, se kuihdutti viimeisetkin värit ruohikolta.
Yksi vuodenaika on taas päättynyt. Esirippu on laskeutunut.
Olen valmis seuraavaan: odotan ensimmäistä lumisadetta!