Alkukesäisen päivän aurinko oli vaaleankeltaisessa nousussaan. Päivä päivältä sen tomera hehku kasvaisi. Kuukauden kuluttua se pongahtaisi horisontista nopeasti melkein kohtisuo-raan ylös korkealle ja sieltä, läheltä taivaan keskipistettä, se pyrkisi sitkeästi kuivattamaan käppyräksi kaikki näkemänsä kasvit, polttamaan kokemattomien turistien herkät hipiät ja haalistamaan vaatteet, jotka olivat unohtuneet kuivumaan aurinkoon.
Minäkin unohduin keskelle pihaa viime kesän paahteissa, ja sylini tuli haalistuneeksi ja hapertuneeksi. Onneksi Omistaja näki tilanteeni ja mahdollisuuteni. Hän otti pois virttyneen surullisenruskean laikukkaan kankaan ja teetätti minulle ammattimiehellä oikein koripajusta tehdyn punoksen. Talven aikana meidät kaikki maalattiin meren turkoosiin sävyyn, myös minun iästä halkeilleet koipeni.
Tämän jälkeen olin kuin nuorempi minä!
– Psipsipsipsiiinaaa!
Omistaja kutsui kissoja lähemmäs, vaikka kutsuhuutoja ei olisi enää tarvittu: hyrisevät naukujat tiesivät, olivat oppineet kesäkauden rutiinit. Heti auringon noustua ne alkoivat lähestyä kahvilan ulkoterassia, jonka pöydällä odottelin päivän käynnistymistä ylösalaisin, kärsivällisesti. Sieltä käsin näki hyvin, miten kissat kiersivät pöytien alustoja ja punoivat häntiään liaaneiksi ympäri pöydänjalkoja.
Ne tiesivät saavansa tuoretta kalaa nyt, kun Omistaja oli saapunut avaamaan kahvilan.
Omistajalla oli toimissaan tarkka järjestys: ensin hän kaivoi ämpäristään perkuujätteitä ja pieniä sinttejä kissoja varten. Vasta sitten hän varmisteli aamun ja päivän mutkattoman kulun – hän halusi kaiken olevan valmista, kun turistit aloittaisivat aamunsa ja päivänsä, haluaisivat kahvinsa ja paahtoleipänsä, virvokkeensa ja jäätelönsä.
Illemmalla saapuisivat paikalliset asiakkaat tuoreimpien juorujen kanssa. Silloin kilahtelisivat tsipuro- ja olutlasit, silloin Omistajan vaimokin olisi auttamassa pikkupurtavien laitossa. Kahvila olisi täynnä tupakansavua, kiihkeää keskustelua ja tiivistä tunnelmaa. Naiset olivat iltaisin kotona lastensa tai toistensa seurassa, joten asiakkaat olisivat pääasiassa miehiä – isiä, isoisiä, serkkuja, veljiä, vävyjä, lankomiehiä, naapureita.
Paikallisia asukkaita tässä merenrantakylässä oli vain muutama sata: he olivat enemmän tai vähemmän tuttuja keskenään.
Laikukkaat, harmaat, mustat ja valkoiset kissat nuoleskelivat kalanmakuisia huuliaan. Ne hakivat yksi toisensa jälkeen sopivan paikan, istahtivat sirosti ja suorittivat aamupesunsa.
Omistaja suhisteli kahvilan lasiovet apposen auki, sutikoi illalla lakaistun lattian mopilla kosteaksi ja vetäytyi sen jälkeen tiskin taakse. Kohta kiemurtelisi nenään tuoreen kahvin tumma huuma.
– Good morning! Do you have coffee? Toast?
– Kalimera, kalimera! Just a moment, please.
Tämän aamun raikas heleys oli houkutellut nuoren brittipariskunnan lenkille tavallista aikaisemmin.
Omistajan kanssa ei voinut pitkään englanniksi jutustella. Hänen sanavarastonsa sisälsi kiitoksen ja tervehdyksen lisäksi hyvästelyn, sanat yes ja no sekä Just a moment, please. Kaiken muun tarvittavan mies ilmaisi toistaen sanoja kreikaksi, kertoen laveasti käsillään tai kuvaillen koko kehollaan. Joskus hän piirsi kuvia paperiseen pöytäliinaan, kun hänen sanansa uhkasivat jäädä ilmaan roikkumaan.
Kahvilan asiakkaina turistit kuitenkin oppivat kreikkaa paremmin kuin yhdelläkään kielikurssilla kotimaassaan.
Omistaja oli oppinut ulkomaalaisten haluavan kuravettä kahvin sijasta. Hänellä oli siihen ihan oma keitinkin. Asiakkaiden toiveet olivat kuitenkin hänen lakinsa, joten hän laittoi suodatinkahvin tippumaan ensimmäisten aamuaskareidensa lomassa.
Nyt hän laittoi nopeasti leipägrillinkin valmiiksi juustotäytteisiä paahtoleipiä varten ja käveli sitten puolijuoksua hieman kyyryssä valmiina nostamaan tuolit pöytien päältä.
Hän heilautti kättään kahvilan sisätiloihin ja sitten terassille: – Mesa i ekso?
Nuoret sanoivat nauttivansa aamiaisestaan mieluummin ulkona terassilla.
Omistaja kiepsautti minut lattialle lujalla otteella, mutta varoi kolauttamasta jalkojani tarpeettoman kovaa kiveä vasten – kahdessa niistä oli iästäni johtuvia halkeamia ja Omistaja muisti sen.
Hän teki samoin pöydän muillekin tuoleille, siirsi suola- ja pippuriastiat toiselle pikkupöydälle, levitti käsivarrellaan tuomansa kuviollisen valkoisen paperiliinan sinivalkoruudullisen pöytäliinan päälle kulmittain, sujautti laitoihin muoviset nipistimet ja palautti esineet viereisestä pöydästä takaisin.
Hän tarttui minun ja viereisen tuolin selkänojiin ja viittoili nuoria istumaan: – Oríste!
Tilausta antaessaan toinen briteistä sanoi haluavansa maistaa kreikkalaista kahvia. Sokerilla.
Omistaja yritti hillitä tyytyväistä hymyään leviämään korviin saakka. Hän ehti hädin tuskin sanoa Just a moment, please, kun hän jo lennähti keittiöön, poimi hyllyltä eteensä pienen kahvikupin, mukin kokoisen metalliastian, brikin, sokeria ja kreikkalaista kahvia, joka oli koostumukseltaan vain vähän jauhoa karkeampaa, ja mittasi ainekset.
Omistajan harmaiden tuuheiden viiksien päät kohosivat tyytyväisinä, kun avoimen kahvipussin tuoksut vapautuivat hänen nenäänsä asti.
Kreikkalaisen kahvin valmistaminen sekoitteluineen ja kiehautuksineen sujui häneltä kymmenien vuosien rutiinilla. Hän kaatoi kahvin ohuena nauhana pikkuruiseen kuppiin niin, että kahvin pinnalle syntyi oikeaoppinen vaahtokerros, kaimáki, ja kuljetti taidonnäytteensä asiakkaalleen ylpeästi hymyillen. Tarjottimella oli kahvin lisäksi lasillinen vettä ja sinivalkoisella lautasella pieniä keksejä. Kaupanpäällisenä hän tarjosi ohjeet kahvin oikeasta nauttimistavasta höystäen kuvailua käsillään. Käsittämättömät kreikkalaiset sanat halkoivat ilmaa.
Ylimääräiseen jutusteluun oli vielä aikaa ennen muiden turistien saapumista. Sitten aamu muuttuisi kielten sekamelskaksi ja hiekkaiseksi kesäpäiväksi, jossa tuoksuivat kahvi, jasmiinit, rosmariini, suolainen meri ja aurinkorasva.
Asiakkaiden jaloista voi päätellä paljon heidän mielenliikkeistään. Istuutuvista suosikkejani olivat vanhukset. He tarttuivat selkänojaani varovasti, istuivat syliini hitaasti eivätkä paljon siitä liikahtaneet. Korkeintaan ristivät jalkansa parempaa asentoa etsiessään.
Kun taas näin lihamestarin lähestyvän kahvilaa, osasin jo valmistautua sisukkaaseen koitokseen. Mestari ei onneksi riuhtonut eikä vääntyillyt, ei vaihtanut asentoaan, mutta kun hän hitaasti mutta varmasti laski lähes parisatakiloisen painonsa päälleni, en aina ollut varma kestävyydestäni. Narisin mutta jaksoin, vinguin mutta kestin.
Asiakkaat olivat vaihtuneet lomailijoista paikallisiin, ilta oli tummunut ja meri kipinöi tähtiään kuunvalossa. Naapuruston koira tarkasti kahvilan lattialle pudonneiden ruokapalasten tilanteen terassilla, mutta uskaltautui ojentamaan kuonoaan myös hiukan sisäpuolelle, kun kiusaus oli ylitsepääsemätön.
Se siristeli silmiään tupakansavussa ja yritti erottaa makupalojen aromit värisevällä kuonollaan nuuskuttaen, kaula pitkänä. Valmiiksi hiukan kyyryssä.
Kun Omistaja huomasi koiran, he tanssivat tuttua kuviotaan: Omistaja huusi ja huitoi luudalla koiraa pois varoen visusti osumasta siihen, ja koira väisteli, kiersi ja kaarsi. Se jäi seisomaan kauemmas terassin ulkopuolelle. Hetken kuluttua Omistaja toi sille päiväisestä lihakeitosta jäljelle jääneen luun tai muun makupalan, jonka hän oli laittanut syrjään ja tuonut kahvilaan koiraa varten.
Omistajan vaimo oli tullut keittiöön avuksi. Oluiden ja muiden juomien kyytipojaksi piti aina olla pieni lautasellinen suolaista purtavaa. Hyvät mezet nostivat kahvilan arvostusta.
Paikallisia olikin kerääntynyt taas melkoinen kuppikunta.
– Ei! Eivät nämä poliitikot tiedä yhtään mitään tavallisten ihmisten toimeentulosta! Ei heillä ole aavistustakaan maitolitran tai leipäkilon hinnasta!
– Kyllähän eilenkin uutisissa kerrottiin pääministerin käyneen vihannesmarkkinoilla…
Äänet sinkoilivat kahvilan seinästä seinään, illan väittely alkoi olla kuumimmillaan kyläläisten kesken. Aiheena oli politiikka. Se kirvoitti kahvilan asiakkaissa tiukimmat sanailut ja kiihkeimmät tunteenilmaisut. Ainoastaan mielipiteet eri jalkapallojoukkueista saivat yhtä paljon meteliä aikaan. Mielipide, joka peittosi kuuluvuudellaan muut, oli oikea mielipide! Seinätelineessä auki oleva telkkari ja terassilla musiikkia suoltava radio tekivät kaikesta kakofonian.
Rautakaupan omistaja oli äänekkäällä tuulella. Aavistin pahaa, kun hän lähestyi pöytää rivakoin askelin, valitsi minut istuimekseen ja osallistui saman tien väittelyyn jalat jännitty-neinä, kengät lattiaan tömähdellen.
Olutlasit ja -pullot kumahtelivat pöytään, mutta monet unohtivat kiistelyn tuoksinassa pistää mitään suuhunsa. Jotkut hiljaisimmat taas keskittyivät pelkästään ruokapaloihin.
Jalat kipristelivät, vaihtoivat vinhasti asentoaan, nousivat ja laskeutuivat potkien. Rauta-kauppias nousi tuolilta, kumartui eteenpäin huutamaan ja viuhtomaan käsiään ja römähti raskaasti istumaan uudelleen. Aiih, voi ei!
Tämän jälkeinen sanojen sivallus todella suututti rautakauppiaan. Hän nousi seisomaan taakseni, nosti minut ilmaan ja sanojensa tueksi löi minut lattiaan niin kovaa, että vanhat pienet halkeamat jaloissani syvenivät terävän kirskahduksen kera.
Omistaja tuli avukseni, nosti minut syrjään kauas seurueesta luuta kaluavan koiran seuraksi ja kiinnitti kaikkien äänekkäästi oikeassa olevien huomion telkkariin ja juuri alkaneeseen jalkapallo-otteluun Olympiakosin ja PAOKin välillä.
Kohta ilta olisi päätöksessään, ja pääsisin vihdoin lepäämään pöydälle ylösalaisin jalat ilmassa. Omistaja keräisi astiat ja roskat pöydiltä, pyyhkisi pinnat, lakaisisi lattian ja nostaisi meidät pöydille. Siunattu rauha ja hiljaisuus koittaisi.
Vilkaisin vieressäni loikoilevaa lyhytkarvaista luppakorvaa. Sekin kuunteli rauhoittuvaa iltaa, nytkäytteli korviaan ja tassujaan.
Kuulin kyläpöllösen huhuilun läheisestä appelsiinipuusta. Se kutsui suhahtelevaa merituulta tyyntymään ja hiljentymään yötä varten.
Olin valmis minäkin.
