Tunnemuistoja vaikka väkisin

 (Julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa jouluaattona 2023)

Lapsuuden jouluista tulvahtaa säkin täydeltä pieniä muistoja tuoksuista, tilanteista, väreistä, mauista, perinteistä: kirkon kova puinen penkki ja ikuisuuksiin kestävät virret, hautausmaan rauhoittava kynttilämeri lahjojen aiheuttaman yltäkylläisen pyörrytyksen jälkeen – vai johtuiko tunne joulupöydän antimista ja suklaakohvehdeista?
Joulukuusen koristeet, ne kovakarkkiset enkelinkasvoiset pötkylät. Enkelikello.

Omat lapseni ovat vielä nuoria, hädin tuskin aikuisuuden kynnyksen ylittäneitä. Väkisinkin herää huoli: olenko itse kyennyt siirtämään heille tunnemuistojen perinteen, olenko osannut tehdä heille sellaisia jouluja, että heidän sydämensä läikähtelisi nostalgian lämmössä, kun he muistelisivat joulunvieton kohokohtia joskus vuosien kuluttua? Onko meidän perheen tavassa viettää näitä pyhiä mitään sellaista, jonka he mielellään siirtävät omien perheidensä jouluun aikanaan, ehkä omille lapsilleen jatkettavaksi?

Perheemme tilanne on suomalaisittain erikoinen.
Itse vietin jouluni etelän matkakohteissa 80-luvun lopulta lähtien. Me matkaoppaat yritimme luoda joulutunnelmaa Suomesta joulua pakoon lähteneille lomalaisille, koska nämä sitä irtiotostaan huolimatta toivoivat, mutta omat tunnemuistoni alkoivat tehokkaasti haalistua lentokenttäbussien katkuihin ja murentua aurinkorantojen hiekanjyviin. Pakollinen tonttulakki Karibian kosteassa kuumuudessa hikoilutti pyörtymisen partaalle.

Lapseni syntyivät Kreikassa, ja he ovat viettäneet siellä vähintään puolet jouluistaan. Suomalaisten jouluperinteiden ja muistojen luomisen taakka oli minulle noina vuosina varsinainen kookospähkinä purtavaksi.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä kokosin enkelikellon, asettelin nostalgian herkistämin nenänpielin osaset yksitellen, enkelit, kellot, ja lähdin hakemaan eteisen laatikosta Suomesta tuotettuja pikku kynttilöitä.
Kotimme yksinkertaiset ikkunat ja raot parvekkeiden liukuovien pielissä saivat aikaan läpivedon, kun avasin keittiön oven. Kynttilät eivät olleet vielä kädessäni, kun kuulin tutun kilkatuksen: enkelikello se siellä pyöri vimmatusti kilisten ilman kynttilöitä, eikä välittänyt mitään perinteeni hartaista vaiheista! Sytytin kynttilät ja istutin lapset pöydän ääreen ihastelemaan katon heilahtelevia varjoja ja kellon kimallusta.
– Joo, no on toi ihan hauska. Me mennään nyt kattomaan taas videota.

Sukulaismies teki kuusenhakureissun vuoristoon uskollisesti joka vuosi. Valitsin kaupoista ne joulukoristeet, joissa ei ollut ylettömästi kirkkaita värejä ja blingblingiä. Vanhempani lähettivät olkipukin ja kotoisen konstailemattomia tonttukoristeita.
Tuskailin ruokareseptien kanssa, kunnes tajusin, etten itse ole koskaan edes pitänyt jouluruuista erityisemmin – ne jäivät pois perinteistä omasta tahdostaan. Joululimppuun tarvittava tumma siirappi oli kiven takana. Ratkaisuksi hoksasin sulattaa fariinisokeria vesitilkkaan. Pitihän lasten joitain suomalaisia joulumakuja saada. Eikö?
Heille joulun kohokohta taisi olla mummin lähettämä, lahjoja täynnä oleva laatikko. Se avattiin yhdessä jouluaattoaamuna, tonttulakit päässä, joulukuusen vieressä.

Kyselin pojilta heidän joulumuistoistaan, niistä peräänkuuluttamistani tunnemuistoista.
Pitkän pohdinnan ja kulmien kurtistamisten jälkeen sain vastauksia:

– No, emmä tiedä, kun ei mulla oikein joulusta sillai...mutta pääsiäisestä on!
– Ei mulla oikein mitään erityistä, kai ne lahjat laatikosta, se on kaikki niin hajanaista…

Päätin lopulta olla ottamatta stressiä, vaikka aihe mielessä onkin. Kai heille tähän ikään mennessä jotain on muistojen reppuun jäänyt joulustakin, ja jollain tavalla hekin sitä tulevat viettämään aikanaan. Elleivät, sekin on heidän ratkaisunsa.

                        Kuva: Juha Sinisalo

No kuka te tiin o?

(Julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa 7.huhtikuuta 2023)

Kysymyksen esitän tässä ässättömässä muodossa lähinnä koirille. Vastausta en odota, mutta oktaavia korkeampi lepertely yltiöhellässä mielentilassa pulpahtaa ilmoille kuin itsestään ryhtyessäni tervehtimään koiraa – hihnan toisessa päässä ymmärtäväisesti hymyilevä omistaja on mukana tilanteessa olosuhteiden pakosta. Hänen kanssaan juttelenkin sitten jo ihan tavallisella äänellä ja ässällisesti. On ilmoja pidellyt.

En yleensä hempeile, vaikka ihmisrakas olenkin. Edes pienet lapset eivät saa minua kirvoittamaan hellantuuteleita helposti, vaikka sympatiani ja empatiani ovatkin täysin vanhempien puolella. Siksi hyvin muistan omieni lapsuusvuodet, ja nostalgisoin heidän haparoivia uteliaita askeliaan elämän mukulakivipolkuja pitkin.

Mieluumminkin nostaisin lapsille peukkua: hyvin menee, jatka kasvamista, lykkyä jatkoon, elämä kantakoon!

Miten siis on mahdollista, että yllätin itseni – ja mieheni – kysymällä autotallin asukilta saman kysymyksen lepertelyvaihteella?

Automme on ensimmäisemme, uskollinen palvelija, yli 15 vuotta kanssamme kulkenut.
Suomeen muuttomme jälkeen kävimme tarkastamassa karttasovelluksesta tienäkymän entisestä kodistamme: siellä se vaaleansininen kaunotar oli sisäänkäynnin vieressä parkkeerattuna, kreikkalaisissa fiiliksissä. Päivitetyssä versiossa sitä ei enää näkynyt.

Se kuljetti meidän poppoomme hienohiekkaisille rannoille, huohotti (tai no, kuvittelin) suolaisen meri-ilman paahteessa odottaen sukelluksiemme päättymistä ja pomppi mukanamme kivikkoisia päällystämättömiä teitä oliivipuiden keskellä.

Se otti mukisematta kantaakseen valtavan määrän tavaraa, kun lastasimme sen piripintaan tärkeintä omaisuuttamme muuttovaiheessa. Veljeni, hänen avovaimonsa sekä esikoiseni huristelivat sillä Italian, Sveitsin, Saksan moottoriteiden kautta pohjoiseen, läpi Euroopan, tuhansia kilometrejä. Hyvin kulki kuulemma isollakin baanalla taakastaan huolimatta.

Otin kuvan autostamme sen ensimmäisessä lumisateessa. Sittemmin se on tarvinnut muutamia korjauksia ja osasten uusimisia, mutta mieleemme ei ole kertaakaan tullut kulkupelin vaihto! Kilometrejäkään ei ole kertynyt kuin kolmannes verrattuna muihin samanikäisiin, joten halusimme pitää siitä huolta.

Eräänä helmikuisena aamuna auto alkoi oireilla rankasti. Lämmitys ei toiminut lainkaan, moottori kuulosti kummalliselta ja lattialta löytyi ruskea kuramössö, varsinainen ripulipäästö!

Korjaamolle vienti tuntui sairaalaan kuljettamiselta! Moottorin purku ja osien vaihdot kuulostivat kirurgin ratkaisuilta. Sydän syrjällään kyselin väliaikatietojen perään.
Sain äitini auton käyttöön. Se oli eri värinen ja eri kokoinen kuin omani, ja useamman kerran haukoin henkeä kaupan parkkipaikalla: – Misä meijä auto o? Ko mää tähä se jäti? kunnes muistin.

Kolmen viikon kuluttua koitti päivä, jolloin potilas oli valmis haettavaksi. Ensimmäinen kotimatka tuntui oudolta, tuntuma oli ehtinyt vaihtua. Penkki piti säätää uudelleen, radion päivämäärä ja kello näyttivät tehdasasetuksia. Ai niin, tässä kohdassa tämän kytkin ottaakin… Miten toi vaihdekeppi on noin edessä… Kunnes ajoin auton talliinsa takaisin, omalle paikalleen, omaan kotiin.
Seuraavana aamuna olimme mieheni kanssa lähdössä liikenteeseen. Hän avasi autotallin oven. Tutun auton näkeminen läikähdytti sydäntä lämpimästi, ja päästin lurituksen: – No kuka te tiiiiin o?

Miehen silmien pyöritykset olivat näkemisen arvoisia.