Translate

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Projektinnälkää



Kerran viikossa imuroin, pyyhin pölyt, silloin tällöin pyyhin myös lattiat kostealla rätillä. Keittiön pintoja puunailen, kun niistä näkyy selvästi, mitä viime kertoina on kokkailtu ja mistä kaapista haettu aineksia. 
Kodinhoito on puhdistamista, järjestelemistä, tavaroiden laittamista niiden oikeille paikoilleen, pyykkäystä, silitystä, pesua, ruuanlaittoa. Loputtomiin, yhä uudestaan ja uudestaan se kaikki täytyy tehdä, eikä valmista näy syntyvän koskaan.

Kodinhoito ei ole projekti, jossa on selkeä alku, keskiväli ja viho viimein se tyydytyksen antava huipentuma, jolloin voi huokaista: valmis!
Tai no niin, onhan sentään sen yksittäisen siivousrupeaman lopuksi ilmassa havaittavissa hetken tyytyväisyyttä siitä, että koti on puhdas. Taustalla naukuu kuitenkin nariseva pikkuolento, joka muistuttaa:
–Kohta täällä on taas ihan samanlaista. Pienet villakoirat syntyvät kuin tyhjästä ja ne kasvavat salaa aikuisiksi sänkyjen ja piironkien varjoissa.

Ympäri ja yhteen. Ja eikun alusta taas.

Viime vuosina työni yleissivistävässä opinahjossa on ollut vähän samansuuntaista. Ainoana alkuna ja loppuna ovat olleet syyskauden ensimmäiset tunnit ja niiden päättyminen myöhemmin keväällä. Koska kyse ei ole valmistavasta koulusta, kukaan ei saa todistusta, kukaan ei valmistu, eikä 
minulla ole varsinaisesti muuta tulosvastuuta kuin oman työmoraalini ja ammattiylpeyteni tuoma tyytyväisyys siitä, että aikuiset oppilaani jatkavat astetta edistyneemmän ryhmän mukana seuraavana vuonna.
On kuitenkin paljon niitä, jotka pitävät välivuoden tai alkavat taas alusta kielen opiskelun seuraavana vuonna:
–Kun tämä on niin vaikea kieli, olin niin paljon poissakin, minulla on niin huono kielipää ja olen unohtanut jo kaiken oppimani. 


Tervetuloa vaan, vaikka viidennen kerran! minä sanon ja aloitan aakkostamaan taas alusta . 

Kahden kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen antoivat sellaista tyydytystä, jota en ollut edes osannut kaivata aikaisemmin. Ne olivat projekteja isolla P:llä.
Kirjan kirjoittaminen alkaa ensimmäisen sanan naputtelemisesta tietokoneelle ja loppuu valmiin kirjan sametinpehmeän kannen silittämiseen.

Ymmärsin vasta viime viikolla, mitä olin kaivannut kirjoitustöitteni päättymisen jälkeen. Olin kaivannut projektia, joka alkaisi ja jolla olisi selkeä päätöshetkensä, jolloin voisin taas hihkaista "valmis!", astua taaksepäin ja ihailla kätteni työtä.


Tämän himoitun paikan sai virkkuutyö nimeltä torkkupeitto. 

Siinä olisi ensimmäinen silmukka ja lankojen päättely, vuorikankaan ompelu ja viimeisen langan katkaisu.

Hanke on erityisen merkillinen jo senkin takia, että – kuten rakas kouluaikainen ystäväni muistutti – käsityönopettajamme uhkasi antaa minulle nelosen todistukseen, koska en tuonut hänelle yhtäkään valmista työtä näytille jouluun mennessä, vaikka toiset olivat ommelleet itsellensä koko garderobin. En tehnyt muuta kuin jutustelin.
Ystävälleni luvattiin vitonen, koska hän sentään teki jotain, vaikka juttelikin kanssani.
Sain kutosen, koska onnistuin kevääseen mennessä virkkaamaan eräänlaisen pötkylän, jota voitiin hyvällä tahdolla kuvailla pumpulilla täytettäväksi mäyräkoiraksi.

Aloitin peittoprojektini, huhuilin feisbuukkiystäviäni apuun, ostin tarjouksesta villasekoitelankaa, seurasin hidastettuna juutuubiin nauhoitettua videota, jossa näytettiin helppoa versiota isoäidinneliön virkkaamisesta. Hidastin videota vielä lisää, kun tuijotin, miten tehdään "pylväs".
–Tee  ket-ju-sil-mu-koi-ta  yh-teen-sä  kol-me...
Kyhäsin itselleni pesän jalkalampun alle, keräsin yhteensointuvat lankakerät lähelleni ja todella hitaan alun jälkeen aloin virkata neliöitä toisensa jälkeen yhä kiihtyvällä nopeudella. Tuntui, että väriä piti vaihtaa ihan jatkuvasti. Niin nopeasti tuli yksi kerros valmiiksi.

Perheen miehet tulivat istumaan läheiselle sohvalle tai nojatuoliin, yksi toisensa jälkeen, ja vilkuilivat minua epäluuloisina sanomatta mitään. Tekivät tikusta asiaa voidakseen olla läsnä historiallisen tapahtuman todistajina: 

–Susta on tullu mummo! kuului nuorimman toteamus. 

Ei kukaan, ei koskaan, ollut nähnyt käsissäni minkäänlaista käsityötä, ja yhtäkkiä he todistivat ihmettä. Silmukka toisensa jälkeen syntyi lähes havaitsemattomalla nopeudella suhivan virkkukoukun jäljiltä. Neliö suureni kerros kerrokselta.
Vanhin, lähes täysi-ikäinen poikani tuli katsomaan työtäni aivan läheltä ja ihaili: 

–Toihan on ihan maagista! Yhdestä langasta syntyy kuin tyhjästä tollasta verkkokuviota, ihan kuin kangasta! Ja ihan silmissä!
Mua alkaa pyörryttää.





Neliöitä syntyi nopeasti parisenkymmentä ja projekti jatkuu. Olen saanut neliölahjoituksia ulkomaita myöten, ja ne neliöt liitän varmasti huolella omieni joukkoon, kunhan suunnittelen peiton kokoamista aikanaan.Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, jolloin on vuorossa päikkäreille sukellus ja valmiin itsetehdyn monenkirjavan tilkkupeiton vetäminen päälle. Silloin voin sopertaa unisena:"Va-all-miiiss...".
Haukotus.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Värikkään lokakuun hyvästit




Olemme nauttineet kuulaasta, sateettomasta syksystä.
Se on ollut kuin kesän jatke; aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta viikkotolkulla, vaikka kalenteria seuraten olemme henkisesti valmistautuneet pimeään, märkään ja luita myöten kylmäävään tuuleen jo hyvän tovin.
Hyvä niin, en valita.

Muutama sateentihkuinen päivä kuitenkin muistutti, missä mennään.
Joka vuosi se tulee ja joka vuosi sitä hämmästellään yhtä paljon:
– Huhhuh, kylläpä siellä tuulee, mahtaako tulla sade?
– Nyt on tuuli kumman kylmää! Ihan vilu tuli, eikä tullut pipoa laitettua, hanskat kyllä onneksi...
– Kello on vasta kuusi/puoli kuusi/viisi ja nyt on jo pimeä!

Tänään lauantaina aamupäivä pilkotti kirkkaana. Punaiset vaahteranlehdet ja keltaiset koivunlehdet olivat antautuneet tuimalle lokakuun tuulelle ja sataneet vielä vihreänruskeille nurmikoille leppoisasti, lähes iloisesti tuiverruksissa pyörähdellen ja keikistellen jo runsaan viikon ajan.
Kotikoivuni oli paljas.
Sitä täplittivät vuoroin kottaraisryhmät, vuoroin tilhiparvet niiden kuvastuessa mustina palleroina taivasta vasten kuin nuotit ohuilla mustilla viivoilla.
Jokunen variskin toimitti 
silloin tällöin suuren nuottiavaimen virkaa istahtaessaan koivun hennolle oksalle.
Harakkapariskunta lepatti mustavalkoisena koivulle ja sekoitti taivaalle koko nuottilajitelman ennen kuin syksyn sävel oli ehtinyt kunnolla edes muodostua.

Lähdin kotijärvelleni tunnustelemaan lokakuun viimeisiä päiviä nyt, kun osa taivaasta oli vielä sininen ja aurinkoinen.

Kahlasin jo ruskettuneessa lehtimatossa pitkin kapeaa polkua kohti järven rantaa. Taivaalta, sieltä takavasemmalta alkoivat lähestyä pulleat harmaanvalkoiset syyspilvet kuin ajaen edellään sinistä taivasta ja auringon pilkettä.
Jotkut sinnikkäät koivut koettivat 
vielä viettää ruskansa viimeisiä hetkiä pilkistäen toiveikkaan keltaisina muuten harmaan ympäristön keskeltä. 





Joukko lehdettömiä valkorunkoisia koivuja oli tomerana ryhmittynyt järven rantamille riviin vartioimaan lokakuun siirtymistä marraskuuksi.
Ne huomasivat, miten vesi yritti vielä pitkittää kesää välkkymällä sinisenä auringon vilkutuksiin vastaten, mutta ne tiesivät mitä oli tulossa ja alkoivat valmistella järven laineita väistämättömään.









Järven ympärille oli aseteltu useita penkkejä kesäisistä päivistä nautiskelijoiden iloksi. Siellä oli mukava istuskella lämpimänä suvi-iltana seuraamassa kuikkaperheen arkea, kalojen molskahduksia ja pörriäisten medenkeruuta.
Nyt penkit oli jätetty yksin harmaantuvan järven rannalle. Alistuneina, paljaina ja lohduttomina.






Edetessäni polkua järven toiselle puolelle harmaan sakeat pilvet olivat vallanneet taivaan. Enää en nähnyt yhtään sinistä juovaa järven heijastuksissa. Luonto näyttäytyi ainoastaan harmaan eri sävyissä.






Lopulta kuin näkymänä ennen esiripun laskeutumista tummanharmaiden pilvien saapuminen muutti luonnon talvisen kylmäksi.
Se taikoi järven sulaksi metalliksi, se jäädytti taivaan kylmän harmaaksi, se kuihdutti viimeisetkin värit ruohikolta.





Yksi vuodenaika on taas päättynyt. Esirippu on laskeutunut. 
Olen valmis seuraavaan: odotan ensimmäistä lumisadetta!


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Punaiset posket ja Pokemon Go!



Poikamme saivat kaksi vuotta sitten kukin oman kännykkänsä. Se oli yksi niistä lupauksista, jonka täyttymystä he odottivat hartaasti, lähes sormet ristissä. Kaikkein paras Suomeen muuton lieveilmiö.

Kännykän ilmestyminen esimurkkuikäisen käteen aiheutti kaikille vanhemmille huolta aiheuttavan ilmiön: lapsi passivoitui. Varsinkin kun lapsi, joka ei ollut erityisen liikunnallinen alunperinkään, tuntui elävän symbioosia kännykän videoiden ja pelien välittämän maailman kanssa. Kävelylenkki ulkona olisi ollut lähes ajan tuhlausta, kun kaikki kaveritkin olivat What´s appissa.
Nämä samaiset "kaikki kaverit" poikani mukaan luettuna kokoontuivat kerran päivässä pelaamaan interaktiivista tietokonepeliä, jonka nimen olen jo unohtanut.

Käteen sopivasti mukautuva virtuaalista maailmaa sisällään kantava kone tuntui liimautuneen juniorimme käteen – virtaakin sai kätevästi ladattua pitkän johdon ansiosta samalla, kun makoili kerrossängyn ylemmällä tasolla.
"Syömään"-huuto laittoi pojan liikkeelle ripeästi vain silloin, kun ruokalista sisälsi pastaa jossain muodossa.
No joo, pitsakin sai hänet laskeutumaan sängyn portaita.

Sitten ilmestyi Pokemon Go!

"Kaikki kaverit" olivatkin yhtäkkiä ulkona pelaamassa, jahtaamassa noita japanilaisia jättisilmäisiä kuvottavia (anteeksi, mutta..) hahmoja.
Elektroniikkakaupat vastaanottivat ostobuumin, kun eri-ikäisten pelaajien puhelimien Android-versio ei riittänytkään peliin.
Juniorimme alkoi masentua. Hänen kännykkänsä oli perheemme halvin ja huonoin, sen käyttöversio kaukana tarvittavasta. Kaverit houkuttelivat häntä mukaan ulos, seuraksi elämään jahdissa mukana vaikka sitten ilman omaa kännykkää. 

– Emmä halua mennä. Ei se ole kivaa, kun KAIKILLA muilla on kännykkä kädessä. Sitä tuntee itsensä jotenkin niin ulkopuoliseksi, niin kuin ei kuuluisi joukkoon mukaan lainkaan, kun niillä on oma joukkuekin ja kaikkea.

Pojan ansioksi luettakoon, että hän ei tällä kertaa alkanut mankua uutta puhelinta saman tien, koska hän ymmärsi mankumiskiintiönsä täyttyneen viimeisen puolen vuoden aikana; olin saanut kuulla sen tuhannen palopuhetta, miksi uusi Playstation 4 olisi niin mieluisa, etten sanoisi välttämätön, hänen mielenterveydelleen ja ajankululleen. PS4 maksoi kolmesataa euroa, noh...
Sellaista konetta ei tietenkään hankittu. Kaikki selitykset, kosteat silmät ja hellyydenkipeäksi kissanpojaksi tekeytymiset putosivat hedelmättömään maaperään äidin piinkovan taloudellisuutta korostavan sydämen edessä. (Khröm!)

Nyt poika vain näytti hiljaiselta, surulliselta ja mutisi ajoittain kuin itsekseen:
– Voi että! Olisipa mullakin...

Olin suunnitellut 
 itselleni hieman paremman kännykän ostoa aivan yksinkertaisen, pienimuistisen mallin sijaan. Koin tarvitsevani sellaista jo pelkästään työasioiden sujuvaan hoitoon.
Kun mainitsin asiasta vanhimmalle pojalleni, hän mainitsi ohimennen, että Marioksenkin (juniori) puhelin on perheen huonoin.


Kreikkalaisten tärkein henkilökohtainen juhlapäivä on nimipäivä. Pojistamme nuorin ja vanhin juhlivat tuolloin, 15. elokuuta: Marios ja Panagiotis.
Eilen, runsas viikko ennen juhlapäivää, poikkesin aamulla 
puhelinliikkeessä vielä kaikkien muiden nukkuessa pitkää kesäloma-aamuaan, ja ostin valmiiksi katsomani mallin, juuri itselleni sopivan. Se oli paljon kalliimpi kuin mikään ostamani puhelin koskaan, lähes puolitoista sataa euroa, mutta siinä olikin sitten monen monituista ylivoimaista ominaisuutta verrattuna entiseen puhelimeeni.

Kotiin tultuani herätin juniorin ja sanoin antavani nimipäivälahjan nyt vähän etukäteen, että hän ehtisi nauttia siitä ennen koulun alkamista.
Kun hänen tokkuraiset silmänsä avautuivat ja unenpöppöröiset aivonsa tajusivat, mikä lahja oli kyseessä, riemun ja ilonkiljahdusten kiihtyvä onnenpyörä lähti käyntiin! 


Aamumurot unohtuivat, vanhan kännykän sim-kortti vaihtoi kotia, tiedot siirtyivät, uusi upea puhelin sai näköisensä asetukset, sovellukset latautuivat.
Joka kerta, kun puhelimen onnellinen omistaja huomasi uuden huippuhienon ominaisuuden, josta vanhassa puhelimessa oli voinut vain haaveilla, äiti sai uuden suukon ja halauksen.
Kauppareissulle lähdimme yhdessä kävellen ensimmäisten Pokemon-hahmojen keräilyä varten. Poika päätti tehdä paluumatkan vähän mutkan kautta ja soitti jo kotiin päästyäni, että hän oli päättänyt kiertää kolmen kilometrin reitin järven ympäri ja nyt hän oli jo saanut.... seurasi sarja kummallisia nimiä, joiden jälkeen en osannut tokaista muuta kuin:
– Ohhoh, voi että, onpas hienoa. Tule nyt kuitenkin kotiin syömään.

Eilisen ensimmäisen päivän aikana hän viipyi ulkona tuntikausia kavereidensa seurassa ja opastuksella. Tänään hän herättyään kertoi lähtevänsä kaupungintalolle. Vielä eilen hän ei edes tiennyt, mikä kaupungintalo oli ja missä sellainen sijaitsi. Sain kuulla, että kaupungintalolla sijaitsi jonkinlainen keskuspaikka munien (!), pallojen ja hahmojen keräämiseen. Eilen hän oli hautonut virtuaalimunia kävellen taas monen monituista kilometriä.

Ikinä en kadu päätöstäni pitää itse vanha puhelin, en sen jälkeen, kun hän tuli eilen kotiin iltakymmeneltä aivan punaposkisena ja hikisenä, väsyneenä ja kipeäjalkaisena valmiina suihkuun ja iltapalalle.

Hyvänyöntoivotukseksi sain vielä kerran halauksen ja hihkaisun:
– Pokemon Go!  



PS. Tiedän näistä jutuista hiukan, koska luin tämän ja tämän artikkelin aiheesta. Hih! 




maanantai 23. toukokuuta 2016

Tapahtumien keskuksessa


Minun on aivan mahdoton mennä hikilenkille: kävellä reippaasti, katsoa päättäväisesti eteenpäin ja keskittyä sydämen sykkeeseen ja lihastyöskentelyyn. 

Nyt on kevään ja kesän siirtymäjakso.


Tuomet ovat täydessä kukassaan, ilman halkovat kymmenet erinuottiset, -korkuiset ja -rytmiset sirkutukset ja liverrykset. Ilma leppeänlämmin, yli kaksikymmentä astetta, ilta-aurinkoa.

Kun kävelen tutun lähijärven ympäri, olen kuin jotkut suurkaupungissa: pääni pyörii koko ajan kuin väkkärä, kun näen toinen toistaan mielenkiintoisempia kasveja, eläimiä, varjoja, valoja… välillä on pakko pysähtyä ottamaan kuva kuin suurestakin nähtävyydestä – näkymää yksinkertaisesti vain ei voi ohittaa sitä ikuistamatta.
Vaikka kävelen hitaasti, tuntuu, että pääni molemmin puolin vilisee katsottavaa, aivan kuin kansainvälisen metropolin jalkakäytävillä ja kuppiloissa.



Vaikka olen mittaillut katuja New Yorkissa, Bostonissa, Lontoossa, Barcelonassa, Ateenassa ja Pariisissa, silti tämä runsaan kolmen kilometrin matka järven ympäri saa sydämeni sykkimään paljon kiivaammin kuin koskaan noissa miljoonakaupungeissa. 





Olenko vanhentunut vai olenko tullut kotiin, omaan sielunmaisemaani? 




keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mulle heti tänne kaikki nyt - olen sen arvoinen!



(Länsi-Suomessa 10. huhtikuuta julkaistun artikkelin inspiroimana)


Kirjailija Juha Itkonen on omien sanojensa mukaan tyypillinen sukupolvensa edustaja: nelikymppinen populäärikulttuuriin syntynyt ja sen kyllästämä. 
Hänen mukaansa nykyiset nelikymppiset elävät omassa onnellisessa kuplassaan, jossa keskuksena ovat he itse! He ovat tottuneet näkemään koko maailman avoimena vain heitä varten, kaikki mahdollisuudet siinä ihan ulottuvilla, vain taivas – jos sekään – rajana. 


Hänen vanhempiensa sukupolvi on sitä "kunnollista ja kunniallista", 50-luvulla syntynyttä työteliästä väkeä. 
Nämä arvostavat perhelomia, vakituista tilipäivää ja omaa kesämökkiä, perhearkea.
Heillä ei ole unelmia, jotka ylittäisivät heidän oman elämänsä rajat.
Heidän tarmonsa ja energiansa suuntautuivat aikoinaan siihen, että saatiin perustettua perhe ja kasattua jonkin verran vaurautta.
Unelmat rocktähteydestä, itsensä toteuttamisesta ja erityisen jännittävästä elämästä eivät koskaan piinanneet heitä.

Tämä tavallisuuteen tyytyväinen sukupolvi tarjosi kuitenkin kasvualustan lapsiensa unelmille, ja nämä "hyvinvointi-Suomen" lapset ovat niitä, jotka unelmoivat nyt elämää suurempia unelmia. 
He haluavat todella kokea jotain järisyttävää, etsiä itseään ja päästä oman erinomaisuutensa juurille, toteuttaa mahdollisimman monia mielihalujaan. He ovat mielestään oikeutettuja saamaan kaiken valmiiksi eteensä – ovathan he ainutlaatuisia omana itsenään; he ansaitsevat sen, he ovat sen arvoisia.

Tavallinen todellisuus kuitenkin antaa pettymyksen. Todellisuus on liian tylsää, se tarkoittaa vastuuta, arkea, asioitten tunnollista hoitamista kaaoksen estämiseksi.
Arjessa ei ole fiktion hohtoa, sitä ei helposti saa sisällytettyä elokuvien täydellisiin juoniin eikä siitä saa revittyä extreme-kokemusta.
Aikuisuus ja vastuuntuntoisuus on tylsää. Aikuisuus on kykyä laittaa toisen ihmisen tarpeet omien edelle, ja siksi nämä oman navan nöyhtää kaivavat eivät haluaisi joutua aikuisuuden pyörään.

Vanhetessaan ja viisastuessaan ihmisen ainakin kuuluisi oivaltaa, että maailma pyörii parhaiten empatialla, toisen ihmisen tunteet ja tilanteet huomioimalla ja laittamalla omat tarpeet syrjään. 
Juuri tätä tarkoittaa myös oikeanlainen vanhemmuus.
Miten isä tai äiti, joka keskittyy koko ajan omiin tarpeisiinsa, mielihaluihinsa ja vapaan valinnan toteuttamiseen, voi olla tuki ja turva lapselle? Eivätkö nämä ole juuri niitä vanhempia, joilta sanotaan vanhemmuus olevan hukassa?

Eivätkö juuri tällaisten hedonistivanhempien jälkikasvua ole se lapsijoukko, joka ei kunnioita vanhempaa ihmistä, haistattelee opettajaa, joka ei ole tuttu auktoriteettiasetelmien kanssa (vanhemmathan ovat heille kavereita, joiden kanssa tehdään lomilla kaikkea kivaa) ja jolla on vaikeuksia asettua toisen asemaan, vaikeuksia tehdä pitkäkantoisia suunnitelmia tai seurata niitä?
Heillä on aina tylsää, he eivät innostu muusta kuin hektisistä videopeleistä, joka tuo nopean kiihtymyksen ja tunteen, että jotain tapahtuu koko ajan jossain jännittävässä toisessa todellisuudessa ja itse on päässyt siihen mukaan.
Tekemättömyys, lukeminen, piirtäminen ja muuten vain kavereitten kanssa ulkona puuhaaminen on tylsää.

He ovat niitä tulevia aikuisia, jotka pitävät maailmaamme kasassa. 











tiistai 23. helmikuuta 2016

Oma tupa oma lupa




- No ei kai me nyt voida lainaa ottaa! Ei me lainaa saataiskaan edes, kun siinä pitäis olla hyväpalkkaiset työt molemmilla. 
- Ajattele nyt! Maksatte joka kuukausi hirveet määrät rahaa vuokraan, eikä siitä jää mitään itselle käteen. Maksatte jonkun toisen, vieraan ihmisen lainoja pois.
- No olis kai se kiva, että olis oma, mutta siinä pitäis olla itselläkin jotain pesämunaa, eikös? Eikä meille ole kerääntynyt syrjään kuin kiikun kaakun pari tonnia. Ei me saatais ikinä mitään lainaa oman asunnon ostoon.
- Ei siinä mitään menetä, jos menee juttelemaan pankin kanssa. Saatte sitten tietää ainakin sen, millainen teidän perheen tilanne tarttis olla, jotta saisitte lainaa.

Tällaista keskustelua olin käynyt veljeni kanssa tasaisin väliajoin siitä lähtien, kun tulimme Suomeen ja menimme asumaan vuokralle puolitoista vuotta sitten. 
Minulla oli aina ollut sellainen mielikuva, että oman asunnon voi ostaa vain varakas perhe ja asuntolainan voivat saada vain ihmiset, joilla on taloudellinen tilanne jo hyvällä mallilla, mutta jotka tarvitsevat vain vähän lisää asuntokaupan tehdäkseen.

Olin jo toisella silmällä tutkaillut asuntojen myynti-ilmoituksia yli vuoden. Itseltäni salassa. Näin ollen minulla oli käsitys sekä omakotitalojen että kerrostaloasuntojen hintatasosta. Ne kaikki tuntuivat jäävän sinne sateenkaaren tuolle puolen, vain haaveeksi. 

Annoin lopulta periksi veljeni sormenherittelyille ja sovin tapaamisen pankkivirkailijan kanssa.

Sain kuulla olevani realistisella pohjalla, en vaatinut mahdottomia, olin ottanut huomioon tulomme ja menomme oikealla tavalla. Olin selvittänyt mahdollisuudet perikunnan omistaman pientilan laittamisesta vakuudeksi, olin lukenut läksyni, sivistänyt itseäni korkojen ja lyhennysten maailmasta, laskenut varainsiirtoverot ja marginaalit.

Kävimme katsomassa omakotitaloja, rivitaloja, kerrostaloasuntoja. 

Ymmärsimme, että olimme täysin tietämättömiä omakotitalon hoidosta, korjailuista, kuluista ja päivityksistä. Syrjään.
Rivitaloissa piti osallistua yhdessä jos sun vaikka mihin kuluihin ja talkoisiin. Syrjään.

Löysimme vihdoin kerrostaloasunnon, jossa oli tehty putkiremontti ja muita uudistuksia viime vuosina ja jossa oli ne välttämättömät kaksi vessaa – välttyisimme oven läpi huudetuilta "mitä-sä-siellä-teet-näin-kauan? Onks-sulla-taas-puhelin-siellä? Mulle-tulee-pissat-housuun! Anna-mun-hiusgeeli!" - väittelytilaisuuksilta aamuisin.
Huoneistossa oli jokaiselle pojalle oma huone, vihdoinkin. Siellä oli myös sauna, jota suunnittelin ylimääräiseksi vaatehuoneeksi, sillä saunan makuun en ollut enää palattuani päässyt. Kohtasin vastustusta suunnitelmalleni yllättävältä taholta: mieheni tuumaili, että voisi kyllä joskus rentoutua saunassa töitten jälkeen... Hänelle oli mitä ilmeisimmin tullut Kreikan kesää ikävä, kun kaipaili tukahduttavaan kuumuuteen.

Alkoi vihaamani tinkausprosessi, jonka suoritin kunnialla. Veljeni avustuksella tosin.

Tänään tilanne on se, että olemme allekirjoittaneet lainapaperit, odotamme viikon kuluttua tapahtuvaa kauppakirjojen allekirjoitusta ja parin kuukauden kuluttua tapahtuvaa muuttoa omaan kotiin. 


Tuntuu kuin saappaani olisivat solahtaneet Suomen maaperään tukevammin. Uponneet rahkasammalsuohon jo nilkkoja myöten, liimautuneet kuumalla tervalla peruskallioon.
Avonaisesta ikkunasta kuuluvat talitinttien keväiset tiityyt, männikössä palokärki nakuttelee hurjaa vauhtia kuuluviin reviiriään, varikset raakkuvat ja pudottelevat lumipaakkuja kuusten oksilta. Tekevät tilaa auringonsäteille. 


Mihinkä minä kotoani lähtisin?

lauantai 2. tammikuuta 2016

Uusien perinteiden synnytystuskat



On tämä aika jännä olotila tämä välimaastossa lilluminen. 

Vaikka olemme nyt olleet Suomessa jo puolitoista vuotta, lapset ovat tottuneet kouluympäristöönsä ja me aikuiset olemme löytäneet paikkamme koulutus -ja työmaailmassa, meidän irtirevityt kreikanjuuremme – omani höllemmässä kuin muiden, myönnettäköön – eivät ole vielä tiukasti löytäneet hedelmällistä maata, johon tarttua kunnolla kiinni. 
Ne ovat kyllä kasvussa syvemmälle, mutta etsivät vielä sopivia kiinnityskohtia. Hapuilevat, luistavat ohi, odottavat hetken, saattavat jopa löytää joillekin säikeille tarttumispinnan, mutta paksuimmilla juurakkokiemuroilla on vielä niin sanotusti haku päällä.

Viime vuoden keväänä, pääsiäisenä, tämä "irtonaisuus" näytti kasvonsa ensimmäisen kerran.
Koska emme voineet pystyttää suurta paistinvarrasta pääsiäisenä pihamaalle kokonaisen lampaan valmistusta varten, eivätkä säätkään olisi sitä sallineet, meidän piti keksiä tapa viettää kreikkalaisten suurinta juhlaa toisella tavalla, joka toisi pääsiäisen tunnelmaa: valmistimme pakastetusta lampaanlihasta pitkään haudutettua muhennosta.


Koska en ole milloinkaan pitänyt jouluruuista 
erityisemmin, en ole vaivautunut opettelemaan niiden valmistamista, semminkin kun Kreikassa jouluaatto kuului vielä joulua edeltävän paaston aikaan. Vasta joulupäivänä oli tapana kerääntyä yhteen ison suvun kesken syömään kokoelmaa grilliliharuokia, joita jokaisen perheen takassa oli tiristelty jo aamuaikaisesta lähtien.

Tänä jouluna äitini meni veljeni luokse aattoa viettämään, minkä hänelle sydämestäni soin: oli varmasti luksusta astua kerrankin valmiiseen joulupöytään. Tosin hän kokosi pari päivää myöhemmin meidät kaikki luokseen samoissa merkeissä.
Jouluaattona minusta tuntui kuitenkin, että olimme vähän tyhjän päällä.
Kotimme oli koristeltu jouluisesti, hyasintti hohkasi makeaa tuoksuaan heti eteisen pöydällä, kuusi hehkutteli valojaan ja köynnöksiään parvekkeella, paksut pöytäkynttilät pidin palamassa lähes tauotta.
Joululahjoja jaoimme, vaikkei ollut tarkoitus. Tiedättehän: "tänä vuonna ei sitten hankita yhtään joululahjaa...tai korkeintaan yksi". Täällä Suomessa meillä on vihdoinkin mahdollisuus ostaa rikkimenneen kojeen tilalle uusi vaikka saman tien, käydä kaupasta valitsemassa uudet kengät, jos on tarvis, ja joskus jopa ostaa jotain, joka ei ollut ehdottoman tarpeellista juuri sillä hetkellä. Silti "turhan" tavaran ostaminen 
mielijohteesta on perheellemme edelleen vierasta. Äitini oli kuitenkin keksinyt jos jonkinlaista pakettiin käärittävää suuhun tai päälle pantavaksi, ja lasten silmistä näin, miten jännittävää pakettien avaaminen oli. 
Jouluaaton lahjat olivat siis tulleet osaksi jouluperinnettämme. 

Jouluaattona tein samaa karitsanlihamuhennosta kuin pääsiäisenäkin, joten tuumailin, että siitähän voisi tulla meidän perheellemme toinen jouluperinne.

Tunsin olevani perinnetehtailija.

Eihän niitä perinteitä väkisin tyhjästä voi kukaan luoda, niiden tarkoitus on syntyä ajan kanssa luonnostaan, itsestään, mutta jos jättäisi jouluaaton kokonaan juhlimatta, oloni tuntuisi syylliseltä. Ei itseni takia – voisin kevyesti viettää koko joulunajan täysin arkisesti – mutta tunnen olevani se, jonka kuuluu luoda lapsille niitä tärkeitä lapsuudenmuistoja, joita aikuisina nostalgian värinöissä muistellaan.

Oli outoa istua telkkarin edessä porukalla ja miettiä, mitä kaikkea ne suomalaiset jouluna tapaavatkaan tehdä ja tulisiko meidän nyt viettää sitten suomalainen joulu vai mukailla kreikkalaista tapaa. Vuokra-asunnostamme puuttui takka, ja parvekkeella oli liian kylmä suhistella sähkögrilliä.
Kreikkalainen joulu oli poissuljettu. Suomalainenkaan joulu ei oikein tuntunut omalta.
En tuntenut tarvetta mennä hautausmaalle enkä kävellä kylmän kourissa kaupungilla. Lumesta ei näkynyt haituvaakaan muualla kuin telkkarissa.


Yksi on kuitenkin varmaa: joulu pitää tehdä ja joulutunnelma luoda, ei se ihan itsekseen sieltä keittiön nurkan takaa putkahda! Ongelma oli vain siinä, miten ja mitä tehdä, että kaikkien perheenjäsenten odotukset täyttyisivät – jos he nyt ylipäätään osasivat mitään odottaa, kun niitä vanhoja perinteitä ei voitu ylläpitää eikä uusia ole vielä luotu.

Kaipa pitää alistua siihen, että vuosi kerrallaan perheemme löytää yhden asian, josta jokainen haluaa pitää kiinni juhlapyhinä, niin pääsiäisenä kuin joulunakin.
Uudenvuoden aattona muistin viime hetkellä pitkään perheessämme säilyneen kreikkalaisen perinteen: vasilópitan leipomisen ja sen viipaloimisen täsmälleen vuoden vaihtuessa. 


Hyvää uutta vuotta! Χρόνια πολλά και καλή χρονιά!

Vasilópita

Joulupipareita leivoin perinteitä ylläpitääkseni


Joulutortut joutuivat mukautumaan kreikkalaiseen makuun: luumusoseen korvasi pähkinäsuklaanokare