Projektinnälkää

Kerran viikossa imuroin, pyyhin pölyt, silloin tällöin pyyhin myös lattiat kostealla rätillä. Keittiön pintoja puunailen, kun niistä näkyy selvästi, mitä viime kertoina on kokkailtu ja mistä kaapista haettu aineksia. 
Kodinhoito on puhdistamista, järjestelemistä, tavaroiden laittamista niiden oikeille paikoilleen, pyykkäystä, silitystä, pesua, ruuanlaittoa. Loputtomiin, yhä uudestaan ja uudestaan se kaikki täytyy tehdä, eikä valmista näy syntyvän koskaan.

Kodinhoito ei ole projekti, jossa on selkeä alku, keskiväli ja viho viimein se tyydytyksen antava huipentuma, jolloin voi huokaista: valmis!
Tai no niin, onhan sentään sen yksittäisen siivousrupeaman lopuksi ilmassa havaittavissa hetken tyytyväisyyttä siitä, että koti on puhdas. Taustalla naukuu kuitenkin nariseva pikkuolento, joka muistuttaa:
–Kohta täällä on taas ihan samanlaista. Pienet villakoirat syntyvät kuin tyhjästä ja ne kasvavat salaa aikuisiksi sänkyjen ja piironkien varjoissa.

Ympäri ja yhteen. Ja eikun alusta taas.

Viime vuosina työni yleissivistävässä opinahjossa on ollut vähän samansuuntaista. Ainoana alkuna ja loppuna ovat olleet syyskauden ensimmäiset tunnit ja niiden päättyminen myöhemmin keväällä. Koska kyse ei ole valmistavasta koulusta, kukaan ei saa todistusta, kukaan ei valmistu, eikä minulla ole varsinaisesti muuta tulosvastuuta kuin oman työmoraalini ja ammattiylpeyteni tuoma tyytyväisyys siitä, että aikuiset oppilaani jatkavat astetta edistyneemmän ryhmän mukana seuraavana vuonna.
On kuitenkin paljon niitä, jotka pitävät välivuoden tai alkavat taas alusta kielen opiskelun seuraavana vuonna:
–Kun tämä on niin vaikea kieli, olin niin paljon poissakin, minulla on niin huono kielipää ja olen unohtanut jo kaiken oppimani. 

Tervetuloa vaan, vaikka viidennen kerran! minä sanon ja aloitan aakkostamaan taas alusta . 

Kahden kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen antoivat sellaista tyydytystä, jota en ollut edes osannut kaivata aikaisemmin. Ne olivat projekteja isolla P:llä.
Kirjan kirjoittaminen alkaa ensimmäisen sanan naputtelemisesta tietokoneelle ja loppuu valmiin kirjan sametinpehmeän kannen silittämiseen.

Ymmärsin vasta viime viikolla, mitä olin kaivannut kirjoitustöitteni päättymisen jälkeen. Olin kaivannut projektia, joka alkaisi ja jolla olisi selkeä päätöshetkensä, jolloin voisin taas hihkaista "valmis!", astua taaksepäin ja ihailla kätteni työtä.

Tämän himoitun paikan sai virkkuutyö nimeltä torkkupeitto. 
Siinä olisi ensimmäinen silmukka ja lankojen päättely, vuorikankaan ompelu ja viimeisen langan katkaisu.

Hanke on erityisen merkillinen jo senkin takia, että – kuten rakas kouluaikainen ystäväni muistutti – käsityönopettajamme uhkasi antaa minulle nelosen todistukseen, koska en tuonut hänelle yhtäkään valmista työtä näytille jouluun mennessä, vaikka toiset olivat ommelleet itsellensä koko garderobin. En tehnyt muuta kuin jutustelin.
Ystävälleni luvattiin vitonen, koska hän sentään teki jotain, vaikka juttelikin kanssani.
Sain kutosen, koska onnistuin kevääseen mennessä virkkaamaan eräänlaisen pötkylän, jota voitiin hyvällä tahdolla kuvailla pumpulilla täytettäväksi mäyräkoiraksi.

Aloitin peittoprojektini, huhuilin feisbuukkiystäviäni apuun, ostin tarjouksesta villasekoitelankaa, seurasin hidastettuna juutuubiin nauhoitettua videota, jossa näytettiin helppoa versiota isoäidinneliön virkkaamisesta. Hidastin videota vielä lisää, kun tuijotin, miten tehdään "pylväs".
–Tee  ket-ju-sil-mu-koi-ta  yh-teen-sä  kol-me...
Kyhäsin itselleni pesän jalkalampun alle, keräsin yhteensointuvat lankakerät lähelleni ja todella hitaan alun jälkeen aloin virkata neliöitä toisensa jälkeen yhä kiihtyvällä nopeudella. Tuntui, että väriä piti vaihtaa ihan jatkuvasti. Niin nopeasti tuli yksi kerros valmiiksi.

Perheen miehet tulivat istumaan läheiselle sohvalle tai nojatuoliin, yksi toisensa jälkeen, ja vilkuilivat minua epäluuloisina sanomatta mitään. Tekivät tikusta asiaa voidakseen olla läsnä historiallisen tapahtuman todistajina: 
–Susta on tullu mummo! kuului nuorimman toteamus. 

Ei kukaan, ei koskaan, ollut nähnyt käsissäni minkäänlaista käsityötä, ja yhtäkkiä he todistivat ihmettä. Silmukka toisensa jälkeen syntyi lähes havaitsemattomalla nopeudella suhivan virkkukoukun jäljiltä. Neliö suureni kerros kerrokselta.
Vanhin, lähes täysi-ikäinen poikani tuli katsomaan työtäni aivan läheltä ja ihaili: 
–Toihan on ihan maagista! Yhdestä langasta syntyy kuin tyhjästä tollasta verkkokuviota, ihan kuin kangasta! Ja ihan silmissä!
Mua alkaa pyörryttää.

Neliöitä syntyi nopeasti parisenkymmentä ja projekti jatkuu. Olen saanut neliölahjoituksia ulkomaita myöten, ja ne neliöt liitän varmasti huolella omieni joukkoon, kunhan suunnittelen peiton kokoamista aikanaan.Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, jolloin on vuorossa päikkäreille sukellus ja valmiin itsetehdyn monenkirjavan tilkkupeiton vetäminen päälle. Silloin voin sopertaa unisena:"Va-all-miiiss...".
Haukotus.