Kuin toisessa maailmassa

    Puolisoni nappasi kassillisen tyhjiä oluttölkkejä mukaansa siivouskomeron koukusta lähtiessämme ulos. Juoma oli Virosta tuotu, joten tölkit eivät kelvanneet kauppojen kierrätysautomaatteihin. 

    Metalliroskis oli niitten paikka.

    Olimme menossa autotallille ja roskissuoja oli matkan varrella. Mies meni edellä, jäin kymmenen metriä jälkeen kun nappasin vielä puhelimen mukaani keittiön pöydältä.

    Tulin paikalle inan myöhässä: hän oli juuri kumonnut muovikassillisensa melkein tyhjään roskatynnyriin, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin valkoisella pohjalla "VAIN LASIA".

    Näytin hänelle viereistä tynnyriä, kyljessään teksti "METALLIA". Sinne ne olisi kuulunut laittaa, sanoin.

-Occhhhhhh..., mies kohisi järkyttyneenä. Eipä ollut huomannut lukea, oli vain olettanut, luottanut muistikuvaansa, joka siis heitti metrillä.

    Mitäkö tein? Mitä tekee tunnollinen, sääntöjä kuuliaisesti noudattava kansalainen, varsinkin paluumuuttaja, joka pyrkii sopeutumaan uudelleen suomalaiseen yhteiskuntaan?

    Pyysin häntä kallistamaan lasisäiliötä reilusti, koska säiliö oli lähes tyhjä. Tämä taas tarkoitti, että koska säiliö oli melkoisen syvä, ne kymmenet litistetyt virolaiset Saku-tölkit olivat lähes ulottumattomissa – "lähes" oli haaste!
    Otin muovipussin käteeni, mies kallisti säiliötä entisestään ja upotin itseni vyötäröä myöten pää alaspäin törkyiseen säiliöön noukkien sen pohjalta kaikki sakuset ja laitoin ne muovipussiin yksi kerrallaan. 

    Homman keskeytti vain hervoton nauruhepuli, joka kaikui pöntössä muovisen ontosti, kun mietin tilannetta ulkopuolisen silmin nähtynä.
    Käväisipä mielessäni myös, ettei olisi hienohelmaisempi frouva moista mennyt tekemään.

    Pääasia oli, että roskat tulivat oikeaan paikkaan, vaikka se vaatikin toiseen maailmaan sukeltamista. Jäin pohtimaan myös, oliko teko sen väärtti.

    Kuvaa minulla ei tapahtuneesta ole, enkä aio mennä kuvaamaan roskista.