Translate

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Rouva ja rouvan munat!



    Mikä ihme siinä on, että kun tekee yhtä asiaa, ajatusten pitää olla jo etukäteen jossain toisessa? Mikä kiire on ratkaista kahta tai jopa kolme asiaa täysin samanaikaisesti?
    Sen nyt ymmärtää kuka vaan, että yksi tekeillä olevista hommista kärsii laadultaan – tai se häviää tyystin, kuten viime aikoina muutamat opetusäänitteet.
    Toki ne aikanaan löytyivät sieltä, minne se yleishäirikkö "joku" oli ne laskenut käsistään: pyykkikorista. Täysin asiaan kuulumaton paikka.
– Kuka ne TÄNNE on laittanut? vaadin saada tietää. Neljä silmäparia tuijottaa minua sanaakaan sanomatta. Heille tapahtuma ei ole yllätys, näitä on sattunut viime aikoina useammin kuin kerran.

Kehtaanko kertoa?
Kehtaan, pakko laverrella se pois, vaikka hävettää.

    Viime viikolla tuntien jälkeen päätin lähteä opistolta kauppareissulle Lidliin. Laitoin ison mustan nahkaisen laukkuni auton tavaratilaan piiloon. Otin kuitenkin sieltä ensin lompakkoni ja kännykän. Ne tarvitsisin kaupassa.

    Lähdin matkaan. Reitti vei keskeltä kaupunkia mutkitellen. Välillä kaasuttelin vähän kovempaa, liikenneympyröissä pyörin maltillisemmin, niin kuin tapana on.

Saavuin Lidlin parkkipaikalle, nousin autosta, käännyin autoon päin ja ta-daa!!!
    Siinä auton katolla, lähellä reunaa, istuivat vierekkäin lompakko ja kännykkä! Kuin olisivat pyyhkäisseet hiuksensa silmiltä ja sanoneet:
    – Huh, kun oli tuulinen reissu. Vilu meinas tulla.

    Kakistelin paikallani kauhusta kankeana. Sieluni likinäköisillä silmillä näin, miten monta mahdollisuutta näillä kahdella olisi ollut levitä kuin korttipakka ympäri risteyksiä, ympyröitä ja liikenteenjakajia heti ensimmäisestä jyrkästä käännöksestä lähtien.
    Tämä oli opetus kantapään kautta numero kaksi.

Numero yksi sattui runsas viikko tätä aikaisemmin.

    Olin ostanut kärryt täyteen tavaraa eräästä paikallisesta ruokakaupasta: niissä oli kaksi pulleaa muovikassia ja päällimmäisenä, kirsikkana kakussa, 30 munan laakea lilanvärinen kenno.

    Tulin autolle, laskin kennon varovaisesti ensin pois tieltä – auton katolle –, jotta sain nostettua raskaat ostoskassit kärrystä auton takapenkille.
    Vein kärryt takaisin, otin rahakkeeni, istuin autoon ja aloin kaasutella kotia kohti.
    En päässyt vielä parkkialueelta pois, kun näin kolmikymppisen miehen viittoilevan.
    – Minulleko se huitoo? Mikä ihme tyyppi toi on? Ei kai se mitään rahaa halua tai muuta? mutisin itsekseni ääneen ajatuksiani, kuten olen tavakseni ottanut viime vuosina.

    Hiljensin miehen kohdalle, aloin varovasti rullata ikkunaa auki, mahdollisimman asiallinen "niin, voinko auttaa?" -ilme kasvoillani.
    – Nii mää sitä vaa, et rouva muna ova katom bääl!

    Niin, ne kassit olivat takapenkillä, mutta munat edelleen siellä auton katolla...
    – Voi kiitos nyt kun sanoit. Et viittis antaa niitä sieltä, kun en oikein viittis nyt nousta tästä..
    – Juu, täsä ne ova, olkka hyvä.
Otin munani nopeasti sisään, laitoin ne viereiselle istuimelle ja ajoin muina naisina pois parkkialueelta. Kuvittelin tietysti, mitä olisi tapahtunut ihmisille, autoille, kadunvarsille, kun kennoni olisi levahtanut katolta pitkin mantuja ympäristöä täplittämään.

    Tämä hajamielisyys saattaa olla perinnollistä.
    Äitini on ajatuksissaan yrittänyt avaimella vieraaseen, samanväriseen autoon. Kerran hän oli jo avannut (ovi ei ollut lukossa) auton oven ja ollut menossa sisään, vaikka ajajan paikalla jo istui itse omistaja.
    – Kyl tähä vaa mahtu viäl, jos oikke soviteta, oli mies huvittuneena tokaissut.

    Omenat eivät kauas putoa puusta, elleivät sitten hukkaa itseänsä matkalla.












7 kommenttia:

  1. Hihihii. Selkis nyt sekin ceedeiden mystinen katoaminen. Kiitos kun kerroit.

    Uskomatonta kyllä, että lompsat ja känny pysyivät kyydissä koko matkan. Taidat ajaa todella varovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emmä ajaa mielestäni mitenkään erityisen varovasti. Luulen, että niitten materiaalit ovat nahkaa, niin ne jotenkin tarttui kiinni pintaan. En tiä.
      Onnen kantamoinen. :D

      Poista
  2. Oi jessus, mut tää ol nii hauska! :)

    VastaaPoista
  3. Nyt tuli taas lisää ikävuosia.niin makeasti nauroin🤣

    VastaaPoista
  4. Kiitos naurajille, hih! Olen minäkin nauranut (ja itkenyt samalla) näitten sehlausteni kanssa.

    VastaaPoista
  5. Itselläni kävi samoin kännykän kanssa kun vein lapsenlasta viulutunnille. Yksi 90 asteen käännös oli ollut liikaa. Ei ollut katolla enää perille päästyä. Ihme ja kumma, mutta sain kännykän ehjänä vielä takaisin. Joku oli vienyt läheiseen taidegalleriaan, josta ottivat yhteyttä kotelossa olleiden korttien perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on niin tätä... pitää oppia kantapään kautta. Kerran tankatessa laitoin lompakon auton katolle (tässä hoitojen aikana)ja jätin sen sinne. Se oli lentänyt pusikkoon ja eräs ystävällinen rouva soitti mulle löytäneensä sen. Olin ehtinyt kuolettaa kortit ripeänä tyttönä, mutta kaikki oli tallella. Huoh.

      Poista

Kerro mielipiteesi :)