Ihmisläheisyyden reviiri

(Teksti on julkaistu Länsi-Suomessa 15.10. 2017 nimellä Katso mua silmiin)

    Ei kai vain yhteiskunnan modernius ja vauraus ja toisaalta ihmisläheisyys ja luonteva sosiaalinen kanssakäyminen ole toisensa poissulkevia asioita?

    Suomessa palvelut on automatisoitu mahdollisimman pitkälle, ihmiskontaktien välttämättömyys on minimoitu. Ei tarvitse enää mennä jonottamaan virastoihin, ei tarvitse kysyä neuvoa kasvokkain ongelmiinsa, ei tarvitse kohdata kaupan henkilöstöä edes maksaessaan ostoksiaan, ei tule välttämättä kosketettua toista ihmistä kuukausiin.

    Tehokasta, vaivatonta ja kliinistä.

    Samaan aikaan yhä suurempi joukko ihmisiä tarvitsee ammattiapua mielenterveysongelmiinsa, vavahduttavan suuri joukko nuorista päätyy itsemurhaan. Uskallan väittää, että enemmistö ihmisten henkisestä hädästä minimoituisivat tiiviimpien ihmiskontaktien avulla.
    Ne perimmäiset tarpeet ihmiselle ovat kuitenkin pysyneet samana vuosituhansien halki, ne eivät ole automatisoituneet eivätkä ulkoistuneet.

    Ihmisen kohtaaminen läheltä, silmiin katsominen, koskettaminen, jutteleminen, kuunteleminen ovat asioita, jotka tekevät ihmisestä eheän ja psyykestä levollisen. Onhan todistettu, että jos pieni vauva ei saa tarpeeksi toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta, hän ei kehity normaalisti.

    Eikö kristinuskon tärkein sanoma, sen puhtain ydin, ole rakkaus ja ihmisläheisyys? Jopa ateistitkin myöntävät, että uskonnon antamien ohjeistusten puuttuessa ihmisen tuntema empatia toista ihmistä kohtaan on se, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja jonka tulee toimia ohjenuorana käyttäytymiselle. Se on moraaleista korkein.

    Ihmisten luonnollisesta läheisyydestä vieraantuminen on usein ollut aiheena meidän kahdessa erilaisessa kulttuurissa eläneiden keskusteluissa.
   Niiden syvimpiä syitä ruotiessani myönnän ilmaston ja väestömäärän erojen keskeisen merkityksen.
    Miten sosiaalinen kanssakäyminen voisi olla tuttua ja luontevaa, jos lähin naapuri asuu kilometrien etäisyydellä ja sinne pitää tarpoa – noh, vähän liioiteltuna – läpi kinosten ja jääkenttien? Koko elämän kirjo tapahtuu meillä yleensä sisätiloissa ihan käytännön syistä. Vierailut pitää erikseen sopia, mieluummin viikkoja tai ainakin päiviä etukäteen. Ulkona voi kaupunkialueellakin kävellä kilometritolkulla tapaamatta ketään muuta.

    Etelässä perheenemännät hoitavat viimeisimpien juorujen vaihdon suoraan parvekkeelta toiselle huutelemalla tai liukuikkunat sivuun vetämällä, ikkunalautaan nojaamalla.
    Mitenkä teet sen tuuletusikkunan kautta, joka on niin pieni, että jäät korvistasi kiinni heti ensi yrittämällä? Eikä siellä ulkona kuitenkaan kukaan ole kuulemassa. Saat nauttia siitä omasta rauhasta ihan tukahtuneisuuteen asti.

    Etelän maissa jaetaan omat asiat kevyemmin ja esteettömämmin muitten kanssa. Päivitellään, tuetaan, kerrotaan omia vastaavia kokemuksia. Vertaistukea parhaimmillaan ilman kalliita psykiatreilla käyntejä.

   En suostu uskomaan kansanluonteiden olemassaoloon! Emme voi kantaa geeneissämme jotain eristäytymisen, ylikorostuneen oman reviirin suojelun, vieraan ihmisen kaihtamisen dna:ta. Uskon mieluummin siihen, että lapset seuraavat vanhempiensa käytöksen esimerkkiä.
   Lapsi seuraa ja vaistoaa tarkkaan, katsooko oma vanhempi ihmisiä avoimesti silmiin, käyttäytyykö luontevasti muiden ihmisten läheisyydessä vai lyökö herkästi luukut kiinni väistämättömän kommunikaatiotilanteen edessä – ja matkii. Jos vanhemmalle tervehtiminen ja muiden huomioiminen on luonnollista, se on sitä myös lapselle ja hänen lapsilleen.