Olen rannalla, joka on täynnä pieniä, kiiltäviä, ison meren lähes pyöreiksi hiomia kiviä. Ne ovat niitä, joita turistit ottavat mukaan matkalaukkuihinsa kotiin viemisiksi, pesevät, öljyävät, asettelevat pieneen astiaan olohuoneen pöydälle.
Rannalla ei ole pensaita, ei puita, ei edes ruohikkoa. Sen molemmilla puolilla kohoavat kallioseinämät. Ne sulkevat minut muusta maailmasta suojaan, rauhaan omien ajatusteni kanssa.
Vedestä kosteat kivet näyttävät vilkkuvan auringon tanssista. Ne kohahtavat, kihisevät ja suhisevat joka kerta, kun laineet syöksyvät merestä syleilemään niitä, huuhtomaan niiden huolet pois, ja uudestaan, kun suolainen vesi vetäytyy takaisin äärettömään kotiinsa.
Nostan katseeni rantakivistä, siirrän käteni otsalle lipaksi, mutta joudun silti siristämään silmäni lähes kiinni. Safiiritaivaalta vauhtia ottava aurinko iskee suoraan ihooni, hiuksiini, olkapäihini, mutta se osaa olla myös ovela ja heijastaa pieniä valomiekkojaan vedestä, jopa kiiltävistä kivistä niin, ettei niitä pääse pakoon kuin pimeään luolaan. Enkä halua sulkeutua valolta juuri nyt.
Vesi on lähempänä rantaa turkoosia, vaaleansinistä, hieman kauempana ruiskukan väristä ja siellä horisontissa, juuri kasaantuvien ukkospilvien alla sinisenmustaa.
Siellä ovat unelmani, sinne vielä lähden joskus toivottamaan tervetulleiksi kylmät sateet, raekuurot ja raivoavat myrskyt, koska siellä on kotini.