Translate

lauantai 27. elokuuta 2022

Kaipuu horisonttiin



Olen rannalla, joka on täynnä pieniä, kiiltäviä, ison meren lähes pyöreiksi hiomia kiviä. Ne ovat niitä, joita turistit ottavat mukaan matkalaukkuihinsa kotiin viemisiksi, pesevät, öljyävät, asettelevat pieneen astiaan olohuoneen pöydälle.

Rannalla ei ole pensaita, ei puita, ei edes ruohikkoa. Sen molemmilla puolilla kohoavat kallioseinämät. Ne sulkevat minut muusta maailmasta suojaan, rauhaan omien ajatusteni kanssa.

Vedestä kosteat kivet näyttävät vilkkuvan auringon tanssista. Ne kohahtavat, kihisevät ja suhisevat joka kerta, kun laineet syöksyvät merestä syleilemään niitä, huuhtomaan niiden huolet pois, ja uudestaan, kun suolainen vesi vetäytyy takaisin äärettömään kotiinsa.


Nostan katseeni rantakivistä, siirrän käteni otsalle lipaksi, mutta joudun silti siristämään silmäni lähes kiinni. Safiiritaivaalta vauhtia ottava aurinko iskee suoraan ihooni, hiuksiini, olkapäihini, mutta se osaa olla myös ovela ja heijastaa pieniä valomiekkojaan vedestä, jopa kiiltävistä kivistä niin, ettei niitä pääse pakoon kuin pimeään luolaan. Enkä halua sulkeutua valolta juuri nyt.

Vesi on lähempänä rantaa turkoosia, vaaleansinistä, hieman kauempana ruiskukan väristä ja siellä horisontissa, juuri kasaantuvien ukkospilvien alla sinisenmustaa.

Siellä ovat unelmani, sinne vielä lähden joskus toivottamaan tervetulleiksi kylmät sateet, raekuurot ja raivoavat myrskyt, koska siellä on kotini.




sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Sönksövaris runoilee

 (julkaistu Länsi-Suomessa 13.2.2022)


Milloin oppisin, että vähemmän on enemmän?

Jo lapsena ajatukseni kulkivat nopeammin kuin sanani, mikä aiheutti äänteellistä sekamelskaa.
– Nii mää en ny taas saanu kyl mittä selvä sun puhestas! Isälleni olin ”sönksövaris”.
Vahva Rauman murre ei helpottanut runsasta ulosantia ja ymmärrettävyyttä muilla seuduilla. Myöhemmin matkaoppaan työssäni minun piti todella keskittyä asiaan – viiden tunnin matka Lissaboniin ei saanut muodostua painajaiseksi 50 retkeläiselle.

Mieheni tapaa sanoa, että Lenita se menee Helsinkiin Rovaniemen kautta – tosin hän käyttää kreikkalaisia kaupunkeja tokaisussaan, mutta ajatus on sama.
Kun minulta kysytään jotain, kerron asian taustan, historian ja kehityksen ja sitten vasta, kun toinen on jo poispäin lähdössä, pääsen itse asiaan ja varsinaiseen vastaukseen.

Ovathan ne taustatiedot tarpeellisia, eivätkö olekin? Yksinkertaiseen kysymykseen ei läheskään aina ole yksinkertaista vastausta.

Anne Flinkkilä tuli kerran esihaastattelemaan minua tv-ohjelmaa varten. Olin juuri paluumuuttanut ja muutosten pyörteet huimasivat päätäni. Hän kysyi:
– Miltä sinusta nyt tuntuu ja minkä takia?
Ei arvannut hän, minkä pullon aukaisi! Muutamien lisäkysymysten ja kolmen tunnin jälkeen hän hymyili silmät tuikkien:
– Kyllä tästä materiaalia saa, kun olet tuollainen puhekone.
Varsinaisessa ohjelmassakaan hänen kysymyksensä eivät olleet parilla lauseella vastattavissa. Olin inhimillinen tekijä raumaksi. Supisavolainen Ismo Apell totesi puheestani diplomaattisesti:– Noh, oha tuo erillaaaeesta…
Lapin tyttö Ursula Länsman ei kommentoinut mitenkään.

Kun Radio Ramonan toimittaja niin ikään kysyi pari kolme kysymystä paluumuutostani ja tuoreesta kirjastani, minä yritin mahduttaa viikon dokumenttisarjan asiat antiikin Kreikasta nykypäivän koulujärjestelmään pariinkymmeneen minuuttiin. Sönksövaris oli palannut.


Pulputukseni ei rajoitu pelkästään puheeseeni. Kirjoitustyylini on lukijoitteni mukaan ”hyvin värikästä, kuvailevaa, runsasta, täynnä yksityiskohtia ja mukaansa tempaavaa”. Nöyrästi kiitän ja kumarran.

Uteliaisuuttani olen astumassa mukavuusalueeni ulkopuolelle: olen liittynyt kansalaisopiston ohjatulle kirjoittamisen kurssille, jossa olen antanut vetää itseni kivireellä myös runouden maailmaan.
Runoissa pyrin supistamaan sanani olennaiseen, yksinkertaistamaan, osumaan ytimeen ilman hörhöilyä ja rönsyilyä.
Elämäni ensimmäisten runojeni säkeet olivat kokonaisen rivin mittaisia paperin laidasta laitaan. Opettelen edelleen, että pieni on kaunista, yksinkertaisuus puhdasta, ydin kirkas ja osuva.

En kuitenkaan millään muotoa voi kuvitella luovani haiku- ja tankatyylisiä, äärimmilleen yksinkertaistettuja tuotoksia. Pakahtuisin kaikista niistä sanomatta ja kirjoittamatta jääneistä sanoista, jotka lymyilisivät kieleni kannan alla, jotka kihelmöisivät sormieni päissä ja surisisivat päässäni pääsemättä vapauteen.
Tankarunoa olisi toisaalta hankala lausua sönksöttämällä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

 

JOTTAI MUUT

Ei ol kesä mimnenkä
josei sitä ol tarvin odotta
pitkä ja kylmän talve jälkken
tulevaks

haaveillu sudenkorennoist
                          vaik haraka luisteleva jäisel polul
maistan miälesäs mäkimanskaist
                          vaik kiälen pääl ei muut saa ko lumihiutale
                          eikä se ol edes makkia

Ei ol talvi mimnenkä
josei sitä ol tarvin odotta
kaike se suvisen kärvennykse jälkken
tulevaks

haikaillu raikkaitten tuulten perähä
                            vaik hiki norotta ja kirvele valmiks jo aamuste
kuvitellu miälesäs puhtai vilpossi hankki
                            vaik se ol vaa se yks ainukaine pilvehattara
                            ko siäl valkosenas seilas porottava aurinko viäres

Mullisilmä mere jääl helottamas
Jäänkilmalteine lumiukko vihreitte perunavarsitte helmois
– ja sit mää heräsi.



 Kurkistus epämukavuusalueelle


Luovuuteni on lymynnyt kiven takana pitkään. 

Aina kun olen miettinyt aihetta kirjoituksiin, kokemukseni syövän sairastamisesta, sen hoidoista, komplikaatioista, leikkauksista, kuolemankaipuusta ja kuolemattomuudesta ovat jyränneet kaikki muut ajatuksenrippeet alleen. 

Sääli. Onhan vakava sairastuminen iso asia, mutta ei se saisi peittää kaikkea muuta alleen niin pitkäksi aikaa, että inspiraation kukkaset rupsahtavat nuppuunsa ja putoavat ennen kuin ovat kunnolla päästäneet väriään näkyviin. Varsinkin, kun olen periaatteessa tällä hetkellä terve ja parannettu.
Takapiru, musta kissanpoikanen, naukuu että vuoden kuluttua on viisivuotiskontrolli... eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa.. maaauuuuuu ♫

Liityin syksyllä ohjattuun kirjoittamisen ryhmään. Kohautin olkapäitäni. Kenties saisin paljastettua itsestäni puolia, kaivettua ylös ajatuksia, joita en tietänyt tai muistanut olevan olemassa. 

Tulihan sieltä yllätyksiä! Sain aikaiseksi hyvää proosaa, jota tulen vielä käyttämään painetussa opuksessa, mutta meidät pistettiin (hei vaan Elise!) kirjoittamaan myös runoja!
En ole koskaan osannut lukea niitä tosissani. Joskus nuorena luin tanka-runoja vai mitä ne olivat. Toooosi yksinkertaisia ohikiitäviä pieniä mutta suuria ajatuksia, jotka värisyttivät herkkää teinin sydäntä.
Olisin tuossa iässä perustanut vihreän puolueen vaikka yksinäni – melkein muutuin männyn kaarnaksi hengittäessäni ja sulautuessani puihin kun hiippailin metsäkävelyillä.

Olen kirjoittanut tähän mennessä elämäni ensimmäiset neljä runoa. Teille, jotka runoista jotain tiedätte, tämä on pelkkää rääkkäystä, mutta minulle nämä ovat ensimmäiset askeleet ulos syöpäisestä maailmastani ja samalla uskaliaita hyppyjä tuntemattomaan. 

Suosikkini näistä neljästä on silkka tunnemuisto. 



Kesäaamu


Pläkä pläkä pläkä

kesäaamu ja ruskeat varpaat

hereillä ennen muita


Suussa pysyvästi metsämansikan maku



Häikäisevät timantit pistävinä soihtuina

iskevät silmiin vaaleansinisestä öljystä


Sokaistun, on pakko katsoa

Kolmipiikit tanssivat balettia

ristinmuotoisten rantakeijujen läpikuultavat siivet

välähtävät, hyväilevät



Kuuuuuuiiiik     kuuuuuuuiiiiiik    kuuuuuiiiiiiik     kuuuuiiiik

                        ka                         ka                         ka                    ka


Äänisen aallot alkavat loiskintansa takan reunalta

Puhallan kaiken ylle suuren kuplan ja suljen silmäni.