Sönksövaris runoilee

 (julkaistu Länsi-Suomessa 13.2.2022)

Milloin oppisin, että vähemmän on enemmän?

Jo lapsena ajatukseni kulkivat nopeammin kuin sanani, mikä aiheutti äänteellistä sekamelskaa.
– Nii mää en ny taas saanu kyl mittä selvä sun puhestas! Isälleni olin ”sönksövaris”.
Vahva Rauman murre ei helpottanut runsasta ulosantia ja ymmärrettävyyttä muilla seuduilla. Myöhemmin matkaoppaan työssäni minun piti todella keskittyä asiaan – viiden tunnin matka Lissaboniin ei saanut muodostua painajaiseksi 50 retkeläiselle.

Mieheni tapaa sanoa, että Lenita se menee Helsinkiin Rovaniemen kautta – tosin hän käyttää kreikkalaisia kaupunkeja tokaisussaan, mutta ajatus on sama.
Kun minulta kysytään jotain, kerron asian taustan, historian ja kehityksen ja sitten vasta, kun toinen on jo poispäin lähdössä, pääsen itse asiaan ja varsinaiseen vastaukseen.

Ovathan ne taustatiedot tarpeellisia, eivätkö olekin? Yksinkertaiseen kysymykseen ei läheskään aina ole yksinkertaista vastausta.

Anne Flinkkilä tuli kerran esihaastattelemaan minua tv-ohjelmaa varten. Olin juuri paluumuuttanut ja muutosten pyörteet huimasivat päätäni. Hän kysyi:
– Miltä sinusta nyt tuntuu ja minkä takia?
Ei arvannut hän, minkä pullon aukaisi! Muutamien lisäkysymysten ja kolmen tunnin jälkeen hän hymyili silmät tuikkien:
– Kyllä tästä materiaalia saa, kun olet tuollainen puhekone.
Varsinaisessa ohjelmassakaan hänen kysymyksensä eivät olleet parilla lauseella vastattavissa. Olin inhimillinen tekijä raumaksi. Supisavolainen Ismo Apell totesi puheestani diplomaattisesti:– Noh, oha tuo erillaaaeesta…
Lapin tyttö Ursula Länsman ei kommentoinut mitenkään.

Kun Radio Ramonan toimittaja niin ikään kysyi pari kolme kysymystä paluumuutostani ja tuoreesta kirjastani, minä yritin mahduttaa viikon dokumenttisarjan asiat antiikin Kreikasta nykypäivän koulujärjestelmään pariinkymmeneen minuuttiin. Sönksövaris oli palannut.

Pulputukseni ei rajoitu pelkästään puheeseeni. Kirjoitustyylini on lukijoitteni mukaan ”hyvin värikästä, kuvailevaa, runsasta, täynnä yksityiskohtia ja mukaansa tempaavaa”. Nöyrästi kiitän ja kumarran.

Uteliaisuuttani olen astumassa mukavuusalueeni ulkopuolelle: olen liittynyt kansalaisopiston ohjatulle kirjoittamisen kurssille, jossa olen antanut vetää itseni kivireellä myös runouden maailmaan.
Runoissa pyrin supistamaan sanani olennaiseen, yksinkertaistamaan, osumaan ytimeen ilman hörhöilyä ja rönsyilyä.
Elämäni ensimmäisten runojeni säkeet olivat kokonaisen rivin mittaisia paperin laidasta laitaan. Opettelen edelleen, että pieni on kaunista, yksinkertaisuus puhdasta, ydin kirkas ja osuva.

En kuitenkaan millään muotoa voi kuvitella luovani haiku- ja tankatyylisiä, äärimmilleen yksinkertaistettuja tuotoksia. Pakahtuisin kaikista niistä sanomatta ja kirjoittamatta jääneistä sanoista, jotka lymyilisivät kieleni kannan alla, jotka kihelmöisivät sormieni päissä ja surisisivat päässäni pääsemättä vapauteen.
Tankarunoa olisi toisaalta hankala lausua sönksöttämällä.