Sytoista säteisiin

Koska herra Sukkerperkki (Facebookin perustaja ja toimitusjohtaja Mark Zucherberg, toim.huom.) huomauttaa minulle vähän väliä, että sivuni lukijat eivät ole kuulleet minusta piiitkäään aikaaan ja että minun tulisi ehdottomasti (!) kirjoittaa julkaisu sivulleni tiedonjanoisia ja huolestuneita lukijoitani varten, päätin kirjoittaa taas kuulumiseni kaikelle kansalle luettavaksi.

Elämäni keskittyy edelleen rintasyöpäni häätämiseen keskittyviin toimiin ja niiden sivuvaikutuksista toipumiseen.
Tulen muistamaan tietyt päivämäärät tältä vuodelta koko loppuelämäni:
diagnoosin sain 10. huhtikuuta, leikkaukseen menin 9. toukokuuta, sytostaattihoidot aloitin 25. kesäkuuta...

Tällä hetkellä kerään voimia viimeisistä sytostaattiannoksista toipumiseen. Sain niitä standardimäärän, kuusi kertaa melkein kolmen viikon välein juhannuksesta alkaen. Sanon melkein, koska hoitokerta viivästyi kahdesti: ensin auenneen leikkaushaavan ja myöhemmin verisuonia syövyttävistä aineista kipeytyneen käden takia.

Hoitokertojen viivästyminen ei ole mitenkään harvinaista. Potilaan valkosolujen neutrofiiliarvot saattavat pudota lähes nollaan, leikatun puolen käteen puhkeaa herkästi ruusu, kun imusolmukkeet on poistettu eikä paikalla ole ketään taistelemassa infektioita vastaan, sytostaatit aiheuttavat laskimotukoksen. Ja niin edelleen.

En ole epäonnisin syöpäpotilas. Minulla ei ole muita perussairauksia. En ole kärsinyt suurimpia mahdollisia kipuja tai pahimpia komplikaatioita, en ole pudonnut masennuksen syövereihin, en ole joutunut kestämään yksin ilman läheisteni tukea – päinvastoin! Voin sanoa olevani onnekas.

Tiedättekö sen väsymyksen tunteen, kun olette tehneet tuntikausia/päiviä/viikkoja vaativaa työtä, joko fyysistä tai henkistä tai vaikkapa molempia? Kun lihakset tykyttävät kipeinä ja voimattomina, kun pallean kohdalla tuntuu olevan musta kihisevä lyijyn painoinen syvän väsymyksen möntti, joka laajenee kaikkiin elimiin aina aivoihin asti saaden ne suhisemaan kuin asemaltaan vinksahtanut radio?
Sellainen oli oloni ensimmäisenä viikkona sytostaatin jälkeen.

Toisen viikon puolella lähdin aina optimistisen rehvakkaasti muka parempikuntoisena ostoksille tavarataloon. Autolla huristelin. Hain kärryt tuekseni, otin ostoslistan esille ja astuin sisään hehtaarihalliin.

Vihannesten kohdalla pysähdyin huohottamaan. Askel hidastui. Nojasin kärryihin entistä raskaammin. Maitotuotteiden kohdalla piti pinnistellä muistaakseni, mitä maitoa meidän perheessämme taas juotiinkaan. Joka pysähdyksellä hengitys kävi raskaammaksi ja askeleet jatkuivat lyhyempinä kuin ennen pysähdystä. Polveni alkoivat vapista.
Kuka nämä supermarketit on käskenyt tehdä näin valtavan suuriksi?!

Kolmas viikko alkoi tuntua jo melkein ihmismäiseltä, ja sitten olikin aika ojentaa kätensä seuraavaa annosta varten. 

Viikko sitten tiistaina 23. lokakuuta sain viimeisen solumyrkkyliemeni. Yksi niistä oli ollut valheellisen vadelmanpunaista kolmella viimeisellä kerralla.

Eilen kävin sädehoitojen suunnittelukuvauksessa. Opettelin vetämään keuhkot täyteen ilmaa ja pidättämään henkeä 15 sekuntia. Sain tietää, että kun keuhkot ovat täynnä, sydän siirtyy hieman alemmas ja näin ollen hieman kauemmas sitä kohti hyökkäävistä säteistä. Se pystyy silloin suojautumaan edes osittain, kun koko vasemman puolen torsoni yläneljännestä pommitetaan äänettömästi.
Näitä ionisoivia, radioaktiivisia säteitä käyn vastaanottamassa marraskuun puolesta välistä lähtien joka arkipäivä viiden viikon ajan. Suunnittelen ajavani itse 100 kilometrin matkan.
Säteilen omaa yksityistä jouluvaloani juuri parahiksi ennen jouluaattoa. Minut voisi kaljupäisenä sijoittaa vaikkapa kaupunkimme torin joulukuusen latvaan!

Pimpelipom ja leppoisaa stressitöntä hämyhyssyistä marraskuuta!



Ps. Eivät ne säteet oikeasti tee minua radioaktiiviseksi. Älkää uskoko kaikkea mitä sytoaivo sopertaa...