Ja sama kreikaksi.
Näin kysyi mieheni edellisiltana ja sai minut melkein putoamaan keittiön tuolilta. Istuskelin laskemassa, mitenkä rahat riittävät vuokraan, kun Kreikka ei ollut suostunut antamaan vielä selvitystä lapsilisien maksun loppumisesta, joten sekin päätös oli jäissä.
Siinäpähän laskin, ei se siitä kummemmaksi muuttunut.
Olin juuri tullut tyhjentävään loppupäätelmään, kun kuulin tämän veret seisauttavan ehdotuksen kajahtavan olohuoneen puolelta, missä suomalaisen poliitikon monotoninen selonteko maan talouspoliittisista ratkaisuista oli hypnotisoinut ruokakuntamme toisen aikuisen turruttavaan transsitilaan. Hän ei ymmärtänyt kuulemastaan sanaakaan.
Mitä ilmeisemmin hänelle oli tullut pakottava tarve repäistä itsensä takaisin elävien kirjoihin.
Useimmissa perheissä – varsinkin suomalaisissa – moinen kysymys on arkipäiväinen, vaan ei meidän. Mieheni on aina ollut suhteellisen epäurheilullinen, jos ei nuoruusajan jalkapalloilua ja aktiivista penkkiurheilua oteta lukuun. Mielellään hän toki viimeisinä Kreikan vuosina kulki töihin kävellen maalaisjärkensä vakuutettua hänelle, että tässä iässä pitäisi liikkua edes jonkin verran, jotta pysyisi tolpillaan.
Mielellään hän niin ikään liikkui ystäviään katsomassa pitkin kaupunkia ja ylläpitämässä sosiaalisia suhteita; päivitti samalla kaupungin uutissaldon ilmaisjakelulehtien puutteessa.
Yritin useamman kerran kehitellä meille kahdelle yhteistä harrastusta kävelylenkkien muodossa. Molemmat olisimme tarvinneet säännöllistä kuntoa kohottavaa liikuntaa, ja paras (lue:ainoa) vaihtoehto olisi ollut maksuton vaihtoehto.
Ei, ei tärpännyt. Ei kuulostanut houkuttelevalta herran mielestä. Eikä sitäpaitsi oikein sopinut aikatauluun. Eikä ja eikä...
Suomeen tultuamme hän poltti viimeisen tupakkansa lentokentällä; oli tullut elämänmuutoksen aika joka tapauksessa, niin miksei sitten tarjonnut tuhkiakin pesästä!
Kolmenkymmenenkuuden vuoden kiihkeiden sauhuttelujen jälkeen seinästoppi on aikamoinen saavutus, mutta ilmeisestikään hänen riippuvuutensa ei ollut fyysistä, koska hän ei ole kärsinyt konkreettisista vieroitusoireista.
Tätä taustaa vasten ymmärtänette hämmästykseni kävelyehdotuksesta.
-Vihdoinkin! Ei se kälkätys ja kalkatus mitään saanut aikaan, muutoshalun piti tulla sisältä, omasta itsestä, omasta tahdosta. Silloin, kun oli aika.
-Minä olen aina valmis! hihkaisin ja syöksyin vaatehuoneeseen vaatteiden vaihtoon kaataen melkein tuolini, ennen kuin mies vaihtaisin mieltään.
Niin me sitten lausuimme pari painavaa sanaa lapsille kunnolla olemisesta, heilautimme kättämme ja loksautimme oven kiinni.
Mennä kahisimme ulkoiluvaatteissamme kuin kuka tahansa suomalainen pariskunta järvenrannan kävelypolkua pitkin. Satoi tihkuttikin, mutta vedimme huput päähämme, löysimme kävelyrytmin helposti.
Eilen alkuillasta järjestelin kuppeja pois keittiön pöydältä iltakahvin jäljiltä, kun kuulin toistamiseen lauseen:
-Pame gia perpatima? Lähdetäänkö kävelylle?
Tähän kohtaan kuuluu suu auki oleva hymiö ja hiljainen, ääneen lausumattoman toivon kipinä...