Punaiset posket ja Pokemon Go!

Poikamme saivat kaksi vuotta sitten kukin oman kännykkänsä. Se oli yksi niistä lupauksista, jonka täyttymystä he odottivat hartaasti, lähes sormet ristissä. Kaikkein paras Suomeen muuton lieveilmiö.

Kännykän ilmestyminen esimurkkuikäisen käteen aiheutti kaikille vanhemmille huolta aiheuttavan ilmiön: lapsi passivoitui. Varsinkin kun lapsi, joka ei ollut erityisen liikunnallinen alunperinkään, tuntui elävän symbioosia kännykän videoiden ja pelien välittämän maailman kanssa. Kävelylenkki ulkona olisi ollut lähes ajan tuhlausta, kun kaikki kaveritkin olivat What´s appissa.
Nämä samaiset "kaikki kaverit" poikani mukaan luettuna kokoontuivat kerran päivässä pelaamaan interaktiivista tietokonepeliä, jonka nimen olen jo unohtanut.

Käteen sopivasti mukautuva virtuaalista maailmaa sisällään kantava kone tuntui liimautuneen juniorimme käteen – virtaakin sai kätevästi ladattua pitkän johdon ansiosta samalla, kun makoili kerrossängyn ylemmällä tasolla.
"Syömään"-huuto laittoi pojan liikkeelle ripeästi vain silloin, kun ruokalista sisälsi pastaa jossain muodossa.
No joo, pitsakin sai hänet laskeutumaan sängyn portaita.

Sitten ilmestyi Pokemon Go!

"Kaikki kaverit" olivatkin yhtäkkiä ulkona pelaamassa, jahtaamassa noita japanilaisia jättisilmäisiä kuvottavia (anteeksi, mutta..) hahmoja.
Elektroniikkakaupat vastaanottivat ostobuumin, kun eri-ikäisten pelaajien puhelimien Android-versio ei riittänytkään peliin.
Juniorimme alkoi masentua. Hänen kännykkänsä oli perheemme halvin ja huonoin, sen käyttöversio kaukana tarvittavasta. Kaverit houkuttelivat häntä mukaan ulos, seuraksi elämään jahdissa mukana vaikka sitten ilman omaa kännykkää. 
– Emmä halua mennä. Ei se ole kivaa, kun KAIKILLA muilla on kännykkä kädessä. Sitä tuntee itsensä jotenkin niin ulkopuoliseksi, niin kuin ei kuuluisi joukkoon mukaan lainkaan, kun niillä on oma joukkuekin ja kaikkea.

Pojan ansioksi luettakoon, että hän ei tällä kertaa alkanut mankua uutta puhelinta saman tien, koska hän ymmärsi mankumiskiintiönsä täyttyneen viimeisen puolen vuoden aikana; olin saanut kuulla sen tuhannen palopuhetta, miksi uusi Playstation 4 olisi niin mieluisa, etten sanoisi välttämätön, hänen mielenterveydelleen ja ajankululleen. PS4 maksoi kolmesataa euroa, noh...
Sellaista konetta ei tietenkään hankittu. Kaikki selitykset, kosteat silmät ja hellyydenkipeäksi kissanpojaksi tekeytymiset putosivat hedelmättömään maaperään äidin piinkovan taloudellisuutta korostavan sydämen edessä. (Khröm!)
Nyt poika vain näytti hiljaiselta, surulliselta ja mutisi ajoittain kuin itsekseen:
– Voi että! Olisipa mullakin...

Olin suunnitellut  itselleni hieman paremman kännykän ostoa aivan yksinkertaisen, pienimuistisen mallin sijaan. Koin tarvitsevani sellaista jo pelkästään työasioiden sujuvaan hoitoon.
Kun mainitsin asiasta vanhimmalle pojalleni, hän mainitsi ohimennen, että Marioksenkin (juniori) puhelin on perheen huonoin.

Kreikkalaisten tärkein henkilökohtainen juhlapäivä on nimipäivä. Pojistamme nuorin ja vanhin juhlivat tuolloin, 15. elokuuta: Marios ja Panagiotis.
Eilen, runsas viikko ennen juhlapäivää, poikkesin aamulla puhelinliikkeessä vielä kaikkien muiden nukkuessa pitkää kesäloma-aamuaan, ja ostin valmiiksi katsomani mallin, juuri itselleni sopivan. Se oli paljon kalliimpi kuin mikään ostamani puhelin koskaan, lähes puolitoista sataa euroa, mutta siinä olikin sitten monen monituista ylivoimaista ominaisuutta verrattuna entiseen puhelimeeni.

Kotiin tultuani herätin juniorin ja sanoin antavani nimipäivälahjan nyt vähän etukäteen, että hän ehtisi nauttia siitä ennen koulun alkamista.
Kun hänen tokkuraiset silmänsä avautuivat ja unenpöppöröiset aivonsa tajusivat, mikä lahja oli kyseessä, riemun ja ilonkiljahdusten kiihtyvä onnenpyörä lähti käyntiin! 

Aamumurot unohtuivat, vanhan kännykän sim-kortti vaihtoi kotia, tiedot siirtyivät, uusi upea puhelin sai näköisensä asetukset, sovellukset latautuivat.
Joka kerta, kun puhelimen onnellinen omistaja huomasi uuden huippuhienon ominaisuuden, josta vanhassa puhelimessa oli voinut vain haaveilla, äiti sai uuden suukon ja halauksen.
Kauppareissulle lähdimme yhdessä kävellen ensimmäisten Pokemon-hahmojen keräilyä varten. Poika päätti tehdä paluumatkan vähän mutkan kautta ja soitti jo kotiin päästyäni, että hän oli päättänyt kiertää kolmen kilometrin reitin järven ympäri ja nyt hän oli jo saanut.... seurasi sarja kummallisia nimiä, joiden jälkeen en osannut tokaista muuta kuin:
– Ohhoh, voi että, onpas hienoa. Tule nyt kuitenkin kotiin syömään.

Eilisen ensimmäisen päivän aikana hän viipyi ulkona tuntikausia kavereidensa seurassa ja opastuksella. Tänään hän herättyään kertoi lähtevänsä kaupungintalolle. Vielä eilen hän ei edes tiennyt, mikä kaupungintalo oli ja missä sellainen sijaitsi. Sain kuulla, että kaupungintalolla sijaitsi jonkinlainen keskuspaikka munien (!), pallojen ja hahmojen keräämiseen. Eilen hän oli hautonut virtuaalimunia kävellen taas monen monituista kilometriä.

Ikinä en kadu päätöstäni pitää itse vanha puhelin, en sen jälkeen, kun hän tuli eilen kotiin iltakymmeneltä aivan punaposkisena ja hikisenä, väsyneenä ja kipeäjalkaisena valmiina suihkuun ja iltapalalle.

Hyvänyöntoivotukseksi sain vielä kerran halauksen ja hihkaisun:
– Pokemon Go!  


PS. Tiedän näistä jutuista hiukan, koska luin tämän ja tämän artikkelin aiheesta. Hih!