Oma tupa oma lupa

- No ei kai me nyt voida lainaa ottaa! Ei me lainaa saataiskaan edes, kun siinä pitäis olla hyväpalkkaiset työt molemmilla. 
- Ajattele nyt! Maksatte joka kuukausi hirveet määrät rahaa vuokraan, eikä siitä jää mitään itselle käteen. Maksatte jonkun toisen, vieraan ihmisen lainoja pois.
- No olis kai se kiva, että olis oma, mutta siinä pitäis olla itselläkin jotain pesämunaa, eikös? Eikä meille ole kerääntynyt syrjään kuin kiikun kaakun pari tonnia. Ei me saatais ikinä mitään lainaa oman asunnon ostoon.
- Ei siinä mitään menetä, jos menee juttelemaan pankin kanssa. Saatte sitten tietää ainakin sen, millainen teidän perheen tilanne tarttis olla, jotta saisitte lainaa.

Tällaista keskustelua olin käynyt veljeni kanssa tasaisin väliajoin siitä lähtien, kun tulimme Suomeen ja menimme asumaan vuokralle puolitoista vuotta sitten. 
Minulla oli aina ollut sellainen mielikuva, että oman asunnon voi ostaa vain varakas perhe ja asuntolainan voivat saada vain ihmiset, joilla on taloudellinen tilanne jo hyvällä mallilla, mutta jotka tarvitsevat vain vähän lisää asuntokaupan tehdäkseen.

Olin jo toisella silmällä tutkaillut asuntojen myynti-ilmoituksia yli vuoden. Itseltäni salassa. Näin ollen minulla oli käsitys sekä omakotitalojen että kerrostaloasuntojen hintatasosta. Ne kaikki tuntuivat jäävän sinne sateenkaaren tuolle puolen, vain haaveeksi. 
Annoin lopulta periksi veljeni sormenherittelyille ja sovin tapaamisen pankkivirkailijan kanssa.

Sain kuulla olevani realistisella pohjalla, en vaatinut mahdottomia, olin ottanut huomioon tulomme ja menomme oikealla tavalla. Olin selvittänyt mahdollisuudet perikunnan omistaman pientilan laittamisesta vakuudeksi, olin lukenut läksyni, sivistänyt itseäni korkojen ja lyhennysten maailmasta, laskenut varainsiirtoverot ja marginaalit.

Kävimme katsomassa omakotitaloja, rivitaloja, kerrostaloasuntoja. 
Ymmärsimme, että olimme täysin tietämättömiä omakotitalon hoidosta, korjailuista, kuluista ja päivityksistä. Syrjään.
Rivitaloissa piti osallistua yhdessä jos sun vaikka mihin kuluihin ja talkoisiin. Syrjään.

Löysimme vihdoin kerrostaloasunnon, jossa oli tehty putkiremontti ja muita uudistuksia viime vuosina ja jossa oli ne välttämättömät kaksi vessaa – välttyisimme oven läpi huudetuilta "mitä-sä-siellä-teet-näin-kauan? Onks-sulla-taas-puhelin-siellä? Mulle-tulee-pissat-housuun! Anna-mun-hiusgeeli!" - väittelytilaisuuksilta aamuisin.
Huoneistossa oli jokaiselle pojalle oma huone, vihdoinkin. Siellä oli myös sauna, jota suunnittelin ylimääräiseksi vaatehuoneeksi, sillä saunan makuun en ollut enää palattuani päässyt. Kohtasin vastustusta suunnitelmalleni yllättävältä taholta: mieheni tuumaili, että voisi kyllä joskus rentoutua saunassa töitten jälkeen... Hänelle oli mitä ilmeisimmin tullut Kreikan kesää ikävä, kun kaipaili tukahduttavaan kuumuuteen.

Alkoi vihaamani tinkausprosessi, jonka suoritin kunnialla. Veljeni avustuksella tosin.

Tänään tilanne on se, että olemme allekirjoittaneet lainapaperit, odotamme viikon kuluttua tapahtuvaa kauppakirjojen allekirjoitusta ja parin kuukauden kuluttua tapahtuvaa muuttoa omaan kotiin. 

Tuntuu kuin saappaani olisivat solahtaneet Suomen maaperään tukevammin. Uponneet rahkasammalsuohon jo nilkkoja myöten, liimautuneet kuumalla tervalla peruskallioon.
Avonaisesta ikkunasta kuuluvat talitinttien keväiset tiityyt, männikössä palokärki nakuttelee hurjaa vauhtia kuuluviin reviiriään, varikset raakkuvat ja pudottelevat lumipaakkuja kuusten oksilta. Tekevät tilaa auringonsäteille. 

Mihinkä minä kotoani lähtisin?