Uusien perinteiden synnytystuskat

On tämä aika jännä olotila tämä välimaastossa lilluminen. 

Vaikka olemme nyt olleet Suomessa jo puolitoista vuotta, lapset ovat tottuneet kouluympäristöönsä ja me aikuiset olemme löytäneet paikkamme koulutus -ja työmaailmassa, meidän irtirevityt kreikanjuuremme – omani höllemmässä kuin muiden, myönnettäköön – eivät ole vielä tiukasti löytäneet hedelmällistä maata, johon tarttua kunnolla kiinni. 
Ne ovat kyllä kasvussa syvemmälle, mutta etsivät vielä sopivia kiinnityskohtia. Hapuilevat, luistavat ohi, odottavat hetken, saattavat jopa löytää joillekin säikeille tarttumispinnan, mutta paksuimmilla juurakkokiemuroilla on vielä niin sanotusti haku päällä.

Viime vuoden keväänä, pääsiäisenä, tämä "irtonaisuus" näytti kasvonsa ensimmäisen kerran.
Koska emme voineet pystyttää suurta paistinvarrasta pääsiäisenä pihamaalle kokonaisen lampaan valmistusta varten, eivätkä säätkään olisi sitä sallineet, meidän piti keksiä tapa viettää kreikkalaisten suurinta juhlaa toisella tavalla, joka toisi pääsiäisen tunnelmaa: valmistimme pakastetusta lampaanlihasta pitkään haudutettua muhennosta.

Koska en ole milloinkaan pitänyt jouluruuista erityisemmin, en ole vaivautunut opettelemaan niiden valmistamista, semminkin kun Kreikassa jouluaatto kuului vielä joulua edeltävän paaston aikaan. Vasta joulupäivänä oli tapana kerääntyä yhteen ison suvun kesken syömään kokoelmaa grilliliharuokia, joita jokaisen perheen takassa oli tiristelty jo aamuaikaisesta lähtien.

Tänä jouluna äitini meni veljeni luokse aattoa viettämään, minkä hänelle sydämestäni soin: oli varmasti luksusta astua kerrankin valmiiseen joulupöytään. Tosin hän kokosi pari päivää myöhemmin meidät kaikki luokseen samoissa merkeissä.
Jouluaattona minusta tuntui kuitenkin, että olimme vähän tyhjän päällä.
Kotimme oli koristeltu jouluisesti, hyasintti hohkasi makeaa tuoksuaan heti eteisen pöydällä, kuusi hehkutteli valojaan ja köynnöksiään parvekkeella, paksut pöytäkynttilät pidin palamassa lähes tauotta.
Joululahjoja jaoimme, vaikkei ollut tarkoitus. Tiedättehän: "tänä vuonna ei sitten hankita yhtään joululahjaa...tai korkeintaan yksi". Täällä Suomessa meillä on vihdoinkin mahdollisuus ostaa rikkimenneen kojeen tilalle uusi vaikka saman tien, käydä kaupasta valitsemassa uudet kengät, jos on tarvis, ja joskus jopa ostaa jotain, joka ei ollut ehdottoman tarpeellista juuri sillä hetkellä. Silti "turhan" tavaran ostaminen mielijohteesta on perheellemme edelleen vierasta. Äitini oli kuitenkin keksinyt jos jonkinlaista pakettiin käärittävää suuhun tai päälle pantavaksi, ja lasten silmistä näin, miten jännittävää pakettien avaaminen oli. 
Jouluaaton lahjat olivat siis tulleet osaksi jouluperinnettämme. 

Jouluaattona tein samaa karitsanlihamuhennosta kuin pääsiäisenäkin, joten tuumailin, että siitähän voisi tulla meidän perheellemme toinen jouluperinne.

Tunsin olevani perinnetehtailija.
Eihän niitä perinteitä väkisin tyhjästä voi kukaan luoda, niiden tarkoitus on syntyä ajan kanssa luonnostaan, itsestään, mutta jos jättäisi jouluaaton kokonaan juhlimatta, oloni tuntuisi syylliseltä. Ei itseni takia – voisin kevyesti viettää koko joulunajan täysin arkisesti – mutta tunnen olevani se, jonka kuuluu luoda lapsille niitä tärkeitä lapsuudenmuistoja, joita aikuisina nostalgian värinöissä muistellaan.

Oli outoa istua telkkarin edessä porukalla ja miettiä, mitä kaikkea ne suomalaiset jouluna tapaavatkaan tehdä ja tulisiko meidän nyt viettää sitten suomalainen joulu vai mukailla kreikkalaista tapaa. Vuokra-asunnostamme puuttui takka, ja parvekkeella oli liian kylmä suhistella sähkögrilliä.
Kreikkalainen joulu oli poissuljettu. Suomalainenkaan joulu ei oikein tuntunut omalta.
En tuntenut tarvetta mennä hautausmaalle enkä kävellä kylmän kourissa kaupungilla. Lumesta ei näkynyt haituvaakaan muualla kuin telkkarissa.

Yksi on kuitenkin varmaa: joulu pitää tehdä ja joulutunnelma luoda, ei se ihan itsekseen sieltä keittiön nurkan takaa putkahda! Ongelma oli vain siinä, miten ja mitä tehdä, että kaikkien perheenjäsenten odotukset täyttyisivät – jos he nyt ylipäätään osasivat mitään odottaa, kun niitä vanhoja perinteitä ei voitu ylläpitää eikä uusia ole vielä luotu.

Kaipa pitää alistua siihen, että vuosi kerrallaan perheemme löytää yhden asian, josta jokainen haluaa pitää kiinni juhlapyhinä, niin pääsiäisenä kuin joulunakin.
Uudenvuoden aattona muistin viime hetkellä pitkään perheessämme säilyneen kreikkalaisen perinteen: vasilópitan leipomisen ja sen viipaloimisen täsmälleen vuoden vaihtuessa. 

Hyvää uutta vuotta! Χρόνια πολλά και καλή χρονιά!

Vasilópita

Joulupipareita leivoin perinteitä ylläpitääkseni

Joulutortut joutuivat mukautumaan kreikkalaiseen makuun: luumusoseen korvasi pähkinäsuklaanokare