Sinappia pakkasen kohmettamissa suupielissä

Söin lihapiirakan kahdella nakilla. Kaikki mausteet. 

Ulkona oli pakkasta, uutta lunta tuprutti pimeän taivaan täydeltä hiljalleen alas – suurilla hiutasilla ei ollut mitään kiirettä saavuttaa kaupungin mustaa asfalttia, tai edes nupulakivillä päällystettyä vanhan kaupungin katua, vaan ne nautiskelivat matkastaan tuulettomassa talvi-illassa ottaen suuntaa välillä vasemmalle, välillä oikealle. Juuri kun olivat jäämässä lehdettömän poppelin alaoksalle, ne kiepsahtivatkin viime hetkellä sen vierestä ja asettuivat vasta löydettyään mukavan paikan puisen punamultaisen aidan päältä. 

Olin lähtenyt kävelylle iltasella. Vaikka oli perjantai, kauniin ilman ihastelijoita ei ollut liikkeellä kuin kourallinen. Tassuttelin huopikkaineni ristiin rastiin kotikaupunkini puutalojen suojaamia pikkukujia näpsytellen valokuvia, jotka eivät koskaan tulisi tekemään oikeutta varsinaiselle näkymälle silmien edessä.
Valokuvat eivät vanginneet höyryävää hengitystä, eivät tallentaneet lumen narinaa saappaiden alla, eivät äänittäneet pienessä joenpahasessa uiskentelevien sorsien ynähdyksiä.

Vedin epäpukevan villapiponi syvemmälle päähän niin, että korvatkin saivat suojan pikku pakkaselta, ja jatkoin kävelyäni ohi näyteikkunoiden, joissa oli vielä satunnaisia jouluköynnöksiä koristeina, vaikka tammikuu oli jo lähestymässä loppuaan hurjaa vauhtia. Kauppiaan mielestä koristus oli varmaan niin onnistunut, ettei hän halunnut siitä vielä luopua; kannatti pitää kiinni kaupunkilaisten ostotunnelmasta viimeiseen asti. Jospa joululahjabuumia saisi pitkitettyä ainakin kuukauden nyt, kun alennusmyynnitkin olivat saaneet luottokortit taas vilkkaaseen liikehdintään. 

Muistelin teiniaikoja, jolloin lähdettiin "kartsalle" kiertämään kortteleita myös kovilla pakkasilla, koska eihän sitä tiennyt, olisiko se sillä hetkellä tärkein mielenkiinnon kohde juuri sinä viikonloppuna päättänyt tehdä samoin. 

Suurempi kortteli torille saakka oli nuorempien teinien käyttämää: sitä käveltiin ympäri, ympäri, ympäri. Jotkut jäivät talojen ovisyvennyksiin katselemaan, kun toiset kiersivät ja kulkivat ohi - ja pysähtyivät juttelemaan jos olivat tuttuja tai puoliksi sellaisia. Jälkimmäiset vain, jos olivat keränneet tarpeeksi rohkeutta tavalla tai toisella. 
Kun pakkanen alkoi turruttaa varpaat tönköiksi, piti lähteä taas liikkeeseen kierrokselle, jolloin seuraavat pysähdyshetkeä kaipaavat saivat tilaisuuden pysähtyä hetkeksi. 

Kun olimme saaneet tarpeeksemme seurustelusta, oli jo myöhäinen iltayö, ja piti valmistautua kävelymatkalle kotiin. Sitä ennen piti kuitenkin käydä nakkikioskin kautta keräämässä voimia. Minun teiniaikanani niitä oli kaupungissa useita, ja yleensä jokainen valitsi omalle kotimatkallensa sopivimman kioskin. Nakkeja tuskin kukaan enää niistä osti, vaan suosikkeja olivat "porilainen", "ananashampurilainen" "hotdog", "makkaraperunat" ja – "lihapiirakka kahdella nakilla". 

Tänä pakkasen kipristyttämänä iltayönä mieleeni juolahtivat kaikki ne viluiset kiertelyillat ja nakkikioskit, ja kuin varkain askeleeni veivät sille ainoalle kioskille, jonka tiesin olevan olemassa sen hetkistä kaipaustani varten. 
Kioskin lasiluukku oli vedetty kiinni, koska muita nälkäisiä ei ollut sen lähettyvillä. Ei itse asiassa edes samalla kadulla. Olin ainoa.
Koputin luukkua, pyysin lihapiirakan kahdella nakilla, kaikilla mausteilla. Minulta tosin tarkistettiin, haluaisinko paistettua vai raakaa sipulia. Sitä en muistanut tapahtuneen aikaisemmin. 
Ruokani käärittiin kevyesti paperiin, kun olin ilmoittanut syöväni sen tässä ja nyt, paikan päällä. 

Irtauduin lihapiirakkani kanssa kioskin läheltä, loittonin vähän syrjään kioskin lipan varjoon, kääntelin ja katselin annostani nostalgian vallassa. Se höyrysi kuumana pakkasilmasta säikähtäneenä. 
Haukkasin ensimmäisen palan – se oli todellakin liian kuumaa, mutta viileni sillä siunaaman hetkellä, kun vedin talvista ilmaa suupielestä sitä viilentämään. Nakki naksui, kurkkusalaatti sopi makujen sinfoniaan juuri niin kuin muistinkin, ja hamusin sekaan ketsupin ja sinapin kostuttamaa jauhelihatäytettä. 
Sormet lämpenivät lihapiirakkaa kaksin käsin pidellessäni, silmäni olivat puoliummessa – makuelämys oli täydellinen! 

Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo kolmisenkymmentä vuotta. Luultavasti en odota aivan niin kauaa ennen seuraavan lihapiirakan ostamista. 

Rauman vanhan kaupunginosan lumoissa

Suomistuminen syvenee

Telkkarista loppui yksi lukemattomista ruokaohjelmista taas kerran. Valmiiksi tulivat katkarapu-tsuit-tsait-härpäkkeet ja nami-nami-mum -leipäset. Päätin minäkin käväistä köökin puolella huikopalaa etsimässä.

– Ai tossa olis tota makkaraa, pitäisköhän, ettei pahane... ja tossa on vielä jäljellä... eikö se kelvannut muille, minä otan...

Kipaisin hakemassa parvekkeen pakkasasteista kirjaimellisesti jääkylmän oluen ja asettelin sen lautasesta yläviistoon oikealle, heti lasin viereen ja istuin murkinoimaan. 
En kuitenkaan saanut keihästettyä ensimmäistä palaa vielä haarukkaan, kun vilkaisin kokoon kyhämääni ateriaa, ja hörähdin ääneen: lautasella oli monta viipaletta mikrossa lämmittämääni lenkkimakkaraa, niitten lomassa harmonisesti aseteltua sinappia ja ketsuppia, iso annos perunasalaattia ja yllättävää vihreää väriä antamassa viisi viipaletta kurkkua. 
Lautaselle nojasi kaks voilla siveltyä hapankorppua. 

Ei voi olla totta! Minusta oli tullut suomalaisempi kuin suomalaiset nykyään ovatkaan! Olin suomistunut suomettareksi, kumisaappailla kulkijaksi, kuusenkannon kaatajaksi! Ja lauleskelin kreikkapoikiani ohimennen suohon.

Kyl tämä niin pal kauhja o! 

Otin suomalaisen olusen, kynsäisin lenksusta kiinni, vedin napakasti:
– Pssssiiiuuuhhh! se sanoi.
Minä vastasin: – Ei muuta ku syömään.

                   _______________


Talven pyörre on ottanut poikani haltuunsa. Heille on avautunut täysin uusi maailma, johon kuuluu ennen kokemattomia asioita lähes päivittäin. 

Pari heistä vein jääkiekko-ottelua katsomaan – opettaja oli lahjoittanut lippuja joululahjaksi. Vein heidät hallin lähelle. Sinne he taapersivat muitten sinikeltalakkisten raumalaisten Lukko-fanien sekaan ja minulle tuli outo olo...

Ensimmäisten isojen lumisateitten jälkeen, kun ikkunasta toiseen juoksu ja lumikinosten ihastelu vaati jo käytännön jatkotoimia, toin heille salaperäisen houkuttelevan näköiset vempaimet kaupasta: ne näyttivät lyhyiltä surffilaudoilta, niissä oli käsikahvat molemmin puolin. 
– Onko noi nyt sellaisia liii-liuu-luiiikkaa...mitä ne on? kysyi yksi pojista. 
– On. Nämä ovat sitä varten, että nämä viedään mäen päälle, sitten näitten päälle istutaan ja näillä liu´utaan mäkeä alas. Liukureita. Menettekö kokeilemaan?

Alustoja pyöriteltiin käsissä, käänneltiin, katseltiin kuvioita. He laittivat ne lattialle, menivät päälle maaten, selällään, istualleen...näyttivät vähän epäluuloisilta. 
Lopulta he päättivät pukea itsensä "sipuleiksi" (kreikkalaisten termi, joka tarkoittaa monta kerrosta vaatetta päällekkäin. toim.huom.), ottivat liukurit ja lähtivät ulos testiajolle. 

Ilta hämärtyi nopeasti ja puolentoista tunnin kuluttua aloin katsella ikkunasta. Ne menivät sinne lähelle järveä... mutta olin antanut ohjeet olla niillä paikoilla, missä muutkin lapset laskevat mäkeä. Ja olihan heillä puhelin mukana. 

He tulivat vihdoin! Koko kerrostalo varmaan kuuli valtavat jalkojen tömistelyt ja naurut ja vilkkaat keskustelut. Ovikello pirisi ja aukaisin oven: kaksi loistavasilmäistä, aivan punaposkista poikaa siellä oli pyrkimässä sisälle. He olivat lumikerroksen kuorruttamia edelleen niin, että kiekaisin voimalla: 
– EEEeiiii saa tulla sisälle ennen kuin olette pudistelleet lumet pois vaatteista! 
He menivät, tulivat takaisin ja kertoivat kilpaa, kuinka MAHTAVAA se kaikki oli ollut! Kuka oli antanut lumipesun ja kuka oli kaatunut ja ja sitten me vaan mentiin makaamaan siihen lumeen ja se oli ihan lämmintä ja pehmeää ja meinasin nukahtaa ja mennään huomenna taas uudestaan! 

Kyl tämä niin pal kauhja o!