Puolustuspuhe syksylle

(julkaistu osittain Länsi-Suomessa 8.joulukuuta 2019)

Me suomalaiset ja meidän neljä vuodenaikaamme.

Luonto on näyttänyt ne meille järjestyksessä, joskus vähän joustaen

päivämäärissä ja viikoissa. Eipä tuo nyt niin nökönuukaa, ellei 

vappuna pääsekään nauttimaan kevään häikäisevistä 

auringonsäteistä – tulivat tosin jalkaan nuo kevätkengät ja päälle

kevyempi kolttu kevään kunniaksi. Ymmärrystä meillä on

silti aina riittänyt, vaikka lumet ovat sulaneetkin vasta viikon, pari

vapun jälkeen.

Kesän on perinteisesti toivottu alkavan kunnolla viimeistään 

juhannukseen mennessä. Mielissä väreilevät juuri esille

pulpahtaneet vaaleanvihreät koivunlehdet, hehkeät niittykukat, 

monien rehevien kesäkuukausien odottava tunnelma. Kesän edettyä

pidemmälle luonto on yhtä juhlaa: peipon liverrystä, villiruusuja,

syreeneitä, puna-apiloita, metsämansikoita, auringon ruskettaman

ihon tuoksu. 

Syksy tuoksuu sadonkorjuulle, kellarille ja mehuille. Puut 

leiskuvat kilpaa keltaisina ja punaisina. Pilvet ovat muuttuneet 

raskaammiksi ja pulleammiksi, niiden väleistä vilkkuu silloin 

tällöin vielä sininen taivas. Vähitellen viikkojen myötä värit 

häviävät, luonto tarjoaa meille kaikki harmaan eri sävyt kuin

nukahtamaisillaan oleva sateenkaari. On levon aika, hiljentymisen

hetki. 

Käännymme sisätiloihin, sytytämme kynttilät, suunnittelemme

joulunviettoa ja mietimme, milloin saamme pysyvän lumen tuttuun

maisemaamme.

Talviteloille siistityt puutarhat, kukkapenkit ja perennarinteet ovat 

rauhoittuneet. Talvikelit kiusaavat meitä liukailla jäillään, purevilla

tuulillaan ja edestakaisin sahaavilla pakkasasteillaan. Ne antavat 

kuitenkin myös hetkiä, jolloin henkeä haukkoen ihastelemme 

koskemattomien lumihankien kimaltelevia pintoja, 

sokerihuurrettuja puiden oksia ja koristeellisia talventörröttäjiä. 

Kuka meistä ei palaisi lapsuutensa talviin kuullessaan lumen 

narinaa kenkien alla? Kuka ei katselisi lumessa leikkiviä, 

punaposkisia lapsia ilman hymynkaretta suupielissä? Suksien 

suhina, vauhdin hurma, lumitönköt lapaset. Luistimilla sirklaten tai 

jarruttaen aikaansaatu jääsuihku, jääkentän valot, palelevat

varpaat. Ne on kaikki kaiverrettu muistimme talvilokeroihin.

Onko aina niin, että pitää menettää ensin jotain, ennen kuin sitä 

osaa arvostaa? Ainakin on hyväksi, että on mihin verrata.

Elin pitkään ilmastossa, jossa ei ollut neljää vuodenaikaa. Oli 

kesä ja talvi. Jos halusi väen vängällä etsiä, sai kuviteltua myös 

jonkinlaiset siirtymävaiheet, jolloin kuivanpaahtavana polttava 

aurinko alkoi rauhoittua syyssateiden alkaessa piiskata halkeilevaa 

janoista maata. Kesä oli tuolloin kestänyt yli puoli vuotta, 

lämpötila noussut reilusti yli 30:n tiristäen kaikki mehut 

ihmispoloisesta, joka urheasti kävi töissä, kantoi täysinäisissä 

muovipusseissa ruokaostokset kotiin aloittaakseen ruoanlaiton. 

Siivotakin piti, vaikka hiki kirveli silmiä ja sydän hakkasi 

ylikierroksilla kuumuuden takia.

Haikailut ensimmäisistä sateista alkoivat kangastella mielessä 

loppukesästä. Kun lumeton talvi vihdoin tuli, ikkunoiden ja ovien 

raoista äkäisenä puhaltava jäätävän kostea tuuli pisti sytyttämään

takkaan tulen. Lattiat peitettiin matoilla, niitä ladottiin usein 

päällekkäin, limittäin ja lomittain estämään kalsean kivilattian 

kylmyys. Yöpaidan virkaa toimitti villapusero.

Kevät toivotettiin tervetulleeksi. Aurinko alkoi vihdoin 

kuivattaa koteja, puutarhoja ja teitä. Hetken saimme ihastella 

niittykukkia, puiden kukintaa, ja lintujen pesintäpuuhia, mutta jo 

muutaman viikon kuluttua villikukat olivat kärventyneet ja

puutarhan kasvit tarvitsivat taas kastelua. Kesän kuumuus hiipi 

iholle. Hikoilu alkoi.

Neljä vuodenaikaamme on suunnaton rikkaus! Ikuinen kesä olisi

kuin jatkuva juhlinta. Siitäkin pitää palautua, ladata akkuja,

rauhoittua.

Eläköön syksy, sen kaikissa harmaan levollisissa sävyissä! Sille on

vissi paikkansa vuoden kulussa.