Musta kissa pöydällä

(julkaistu sanomalehdessä Länsi-Suomi 14.5.2020)

Tätä kissaa ei tarvinnut nostaa pöydälle, vaan se hyppäsi sille itse, aivan kutsumatta. En osaisi kuvitella sitä oranssinkirjavana, lihavana lasagneita ahmivana, laiskanletkeänä Karvisena. Se ei ole myöskään ruskeaviiruinen maatiaiskissa, joka hyppelehtii perhosten perässä, aukoo suutaan tuvan ikkunan edessä pikkulintuja katsellessaan ja tekee tutkimusretkiä mansikkapellossa.

Se on vahva, jäntevä ja päättäväisen oloinen. Sen turkki on pikimusta, mutta ei kuin kiiltävää lakritsia vaan samean mattaista. Edes valo ei tunnu kunnolla heijastuvan siitä, vaan päivänsäteet uppoavat sen karkeaan turkkiin kuin mustaan aukkoon. 

Kissan nimi on Kuolema. Se hyppäsi keittiömme pöydälle huhtikuussa 2018. Se tosin valmisteli tuloaan jo aiemmin naukumalla oven takana, kun maaliskuussa olin huomannut rinnassani kovemman alueen ja syövän mahdollisuus hiipi ensimmäisen kerran mieleen.

Syöpädiagnoosistani tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja olen käynyt hoitopolkuni läpi lähes kokonaan – leikkauksen, sytostaatit, sädehoidon –, mutta musta kissa pysyy jatkuvasti mukana päivissä, öissä, aamuissa. Se on ollut joskus rauhallisesti sohvan nurkassa turkkiaan nuolemassa, joskus parvekkeen kaiteella. – Hyppää, hyppää!!! minä huudan. Katsotaan säilytkö hengissä vai et!
Toisella kertaa sitä taas ei silmä edes tavoita, sen läsnäolon vain aistii, tietää sen olevan jossain lähistöllä. Tietoisesti en sitä koskaan etsi.

On kuitenkin myös kertoja, jolloin se istuu keskellä rintaani, terveen ja sen poisleikatun rinnan välissä, ja tuijottaa herkeämättä silmiini, keltaisesti ja tiiviisti. Olen saattanut olla aikeissa unohtaa koko otuksen, mutta jokin pieni yksityiskohta arjessani on saanut sen hyppäämään ketterästi tietoisuuteeni uudelleen.

Se ei tunnu raskaalta eikä tukahduttavalta, mutta sen musta pitkä häntä vispaa puolelta toiselle. Aistin hermostuneisuutta ilmassa ja toivon, ettei tilanne etene, ettei kissa hyppää päin näköä.

Yleensä puhun asioista niiden oikeilla nimillä. En käytä hyväkseni eufemismejä. Hän kuoli, hän ei nukkunut pois tai jättänyt meitä, ei siirtynyt täältä ikuisuuteen tai kolkutellut taivaan portteja. Minua ei kauhistuta kuoleman ajatus sinänsä eikä aihe olisi edes hiiren kokoinen, ellei elämässäni olisi ihanaa perhettä. En tosin tee kuolemaa juuri nyt, mutta syövän sairastaminen riisti minulta unelman kuolla vanhuuteen sitten joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Vaikka olen juuri tällä hetkellä terveeksi julistettu, syöpä ja sen hoidot muistuttavat itsestään päivittäin. Edessäni on vielä suuri leikkaus ja lääkitystä useiksi vuosiksi eteenpäin. Syövän uusiutumisen mahdollisuus joko lähivuosina tai kymmenen vuoden kuluttua istuu olkapäälläni kuin ruokaa odottava musta kissanpentu. Koska se ei ole lihaa ja verta, sitä ei voi häätää lattialle hartioita ravistelemalla.

Kuoleman aihe on väkisinkin läsnä vakavan sairastumisen yhteydessä. Vähimmällä selviää, kun siihen suhtautuu yhtä luonnollisena kuin muihinkin elämän kiertokulun hetkiin. Tunteet ja tuntemukset tosin päihittävät loogisen järkeilyn mennen tullen varsinkin, kun on kyse itsestä tai toisesta rakkaasta ja läheisestä ihmisestä.

Kun musta kissa poistuu pöydältä, on valkoisten hiirten vuoro hyppiä.