Translate

torstai 18. syyskuuta 2014

Koulumaailman ympäröimät




Kaikkein selkeimmin perheemme arkea rytmittää lastemme koulunkäynti: jokaisella kolmella pojalla on nyt oma lukujärjestys (työjärjestykseksi sitä nykyään sanotaan). Jokaisen illan ohjelmaan kuuluu kertaus siitä, milloin äiti herättää kunkin koululaisen seuraavana aamuna. 

He ovat nopeasti omaksuneet toimivimman järjestyksen niinä aamuina, jolloin kaikille osuvat aamutoimet samoihin aikoihin. Kuka istuu hiljaisena aamiaisensa edessä ja odottaa "kunnolla" heräämistään, kuka viettää peilin edessä asetellen hiuksiaan suortuva kerrallaan järjestykseen; yksi hotkaisee muronsa minuutissa, toinen natustelee murun kerrallaan.
Lopulta he kuitenkin huikkaavat "hei"nsä peräkkäin lähtiessään parinkymmenen minuutin koulumatkalle jalkaisin. Mummin vanha pyörä on jo osoittautunut epäluotettavaksi syljettyään ketjujaan vinksin vonksin keskellä koulumatkaa, joten se on hylätty telineeseen. 

Koulupäivän päättyessä heillä on taas monenmoisia ihmetyksen aiheita kerrottavanaan: he luettelevat joka päivä, mitä ruokaa koulun ruokalassa oli, millaista salaattia ja miltä maistui; he ovat innoissaan siitä, mitä kaikkea liikuntatunneilla heidän annetaan pelata ja mitä kaikkea heille opetetaan – nuorin sai tänään jopa polkupyörälläajon opetusta! Keskimmäinen opetteli heittämään frisbeetä.

Uimahallissa oli lasten käytettävissä vesiliukumäki ja hyppytorni. Uskomatonta.
Uimaopettajia oli useita ympäri hallia tarkkailemassa lasten uimataitoa ja mahdollista ohjauksen tarvetta. Huojentavaa.
Pojat saivat hallilta lainaksi lyhytlahkeiset uimahousut, koska heillä oli vain uimashortsit mukanaan Kreikasta. Ilahduttavaa. 

Vanhin poika kertoi hykerrellen, miten opettaja oli taltuttanut kaksi häiritsevän puheliasta oppilasta lupaamalla, että jos nämä käyttäytyisivät kunnolla lopputunnin ajan, hän seisoisi päällään tunnin lopuksi. 
Pojat pidättäytyivät tirskumisesta ja toistensa kiusaamisesta odotuksen vallassa, ja opettaja piti kuin pitikin lupauksensa: haki laukustaan mukana olleen kankaisen pehmusteen, asetti sille huolellisesti päälakensa ja nousi seinää vasten ylösalaisin! 
Kyllä tämä Suomi on ihmeellinen maa.

Itse aloitin englannin kielen tuntien antamisen aikuisille, jotka eivät osaa englantia lainkaan tai ovat aloittaneet useita kertoja tunneilla käymisen alusta
Aivan eturivissä istui tyynen rauhallisena entinen matematiikan opettajani oppikoulun ensimmäisiltä luokilta. Olin kauhistunut! Miten tämä nyt näin kävi, miten minä voin opettaa opettajaani?
Aikajana teki pyörryttävän zoomin neljäkymmentä vuotta taaksepäin: muistin kyseisen opettajan jokaisen liikkeen, hänen äänenkäyttönsä meitä toruessaan, hänen naurunsa. 

Olen ollut säilöttynä naftaliiniin, mitä tulee koulumaailmaan, eikä minulla ollut harmainta aavistusta käytössäni olevan piirtoheittimen toiminnasta. Hädissäni vilkaisin entistä opettajaani: -Kuinkas tämä, mistä tämä laitetaan päälle? Mahtaisikohan opettaja...?
Hän nousi pienehköstä pulpetista koko ylvääseen hoikkaan pituuteensa, hymyili minulle lempeästi: - Jaahas, katsotaanpas. Minullakin näistä on jo aikaa...
Siinä me pähkäilimme sähköisen vempeleen salaisuutta, opettaja ja oppilas, oppilas ja opettaja, ja saimme sen hurahtamaan valoiseksi.

Mieheni pyöräilee niin ikään kouluunsa kaksi kertaa viikossa opettelemaan suomen kielen alkeita. Ensi kerran vuosikymmeniin hän keräsi tarvikkeita laukkuunsa jännittyneenä kuin koulupoika, heitti laukun olalleen ja lähti polkien matkaan. 
Sieltä tultuaan hänellä oli paljon kerrottavaa muista oppilaista: 
-Mun vieressä istui yks englantilainen, mun edessä turkkilainen ja sitten siellä oli ihmisiä Iranista, Kuubasta, Vietnamista, Yhdysvalloista, Puolasta.... kaikkiaan meitä oli kakskymmentä! 
Hän oli ylpeänä esitellyt kurssilla käytettävää kirjaansa, joka hänellä jo oli – muista oppilaista poiketen –, koska oli "lainannut sen kirjastosta". Olin käynyt sen hakemassa hänelle sieltä heti opiston ohjelman selvittyä. 
-Ei ne kaikki edes tienneet, missä kirjasto oli. Minä kerroin niille. Ei ne kyllä osanneet kaikki edes englantia. 

Koulujen ja oppimisen maailmassa jokaisella on mahdollisuus kokea itsetuntoa kohottavia riemun hetkiä, ja Suomessa jos jossain avaimet siihen maailmaan ovat vain käsivarren mitan päässä.
Lentolupakirjan suorittamiseen tarvittava kurssi alkaisi muutaman viikon kuluttua. Hyväksyisivätköhän ne minut oppilaaksi?
  

lauantai 6. syyskuuta 2014

Uusi vanha kotikaupunkini






Vanhassa kotikaupungissani on tapahtunut se, mikä vireissä kaupungeissa on tapana tapahtua vuosien saatossa: tutut kaupat ja toimistot ovat hävinneet tai muuttaneet paikkaansa, uusia liikkeitä on ilmaantunut katujen varsille. Puistoja on laajennettu, siistitty ja selkeytetty, ja niille on tuotu hienoja, kutsuvan näköisiä penkkejä.

Rauman sairaalan edustalla on edelleen sama lampi suihkulähteineen kuin ennenkin. Siellä syötin pikkutyttönä sorsia, ja olin varuillani suurten valkoisten joutsenten lähestyessä pullanmurujani; olin kuullut aikuisten kertovan niiden ajoittain ärhäkästä käytöksestä. 
Nyt lampi on puhdistettu, puistoaluetta sen ympärillä laajennettu. Puut sen ympäristössä ovat kasvaneet valtaviksi ja näyttäviksi koristeiksi. Onpa kaunista! 




Olin lähtenyt kaupungille kävellen määränpäänäni optikkoliike, josta olin tilannut elämäni ensimmäiset moniteholinssit – teinityttö on kasvanut aikuiseksi. 
Astelin pitkin Vanhan Rauman mukulakivikatuja kuin turisti. Katselin värikkäiden puutalojen kauneutta kuin ensimmäistä kertaa. Enää ne eivät olleet jokapäiväisiä näkymiä koulumatkan varrella, itsestään selviä katukuvia ja arjen harmauden kulisseja, vaan näin niiden pastellisävyiset harmoniset kuviot niin kuin vain estetiikasta nauttiva aikuinen ihminen voi.

Kävelin katuja ristiin rastiin lumoutuneena, silmät apposen auki ja kamera kädessä. Kun nuorena talsin kädet taskussa mahdollisimman tomerasti ja suoraviivaisesti kohti koulua, kauppaa tai pankkia hädin tuskin sivuilleni vilkuillen, nyt kehtasin jo pysähtyä paikalleni ihastelemaan koukeroista portinpieltä tai taloissa asuvien somistettuja, pitseillä kyllästettyjä ikkunoita. En välittänyt enää siitä, jos joku näytti ihmettelevän pysähtelyäni tai samoilevaa kävelytyyliäni: sain minä omaani katsella!

Kun nuorempana, hädin tuskin täysikäisenä, olin kuljeksinut kaupungin keskustassa, tärkeintä oli huomata keitä muita siellä oli liikkeellä. Olivatko hiukset hyvin, miltä näytin ja mitä olin tekevinäni, jospa vaikka viimeisin ihastukseni sattuisi pörähtämään mopollaan/pyörällään/autollaan ohi. Tuttuja luokkakavereita näkyi siellä täällä, puolituttuja sitäkin enemmän.

Nyt en tunnistanut yhtään ainutta näkemääni kulkijaa, en nuorta enkä vanhaa. Kaupunkiani asuttivat ja sen toimintaa pyörittivät minulle oudot ihmiset. Se oli jotenkin vapauttava tunne; istuin rehvakkaasti keskellä kaupunkia olevalle penkille, katselin ohikulkijoita ja istutuksia rennolla mielellä, ilman ajatusta siitä, kuka minut siinä näki lorvimassa keskellä päivää ja mitä lie ajatellut. 

Oloni oli kuin Rauma Flikal, raumalaisen taiteilijan Kerttu Horilan tekemällä patsaalla: istuin sillä penkillä, koska halusin olla siinä, ilman sen kummempia suunnitelmia, aikuinen ihminen, huumorin ja uteliaisuuden pilke silmässä tarkastelemassa omaa elinympäristöäni. 

Olin kotona.















Rauma Flikk