Translate

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kaskaiden laulu




    Kaskaat, säksättävät laulukaskaat tuntuivat täyttävän iltapäiväksi kääntyvän kuuman päivän koko ilmatilan. Kihisevää ääntä voi melkein koskettaa sormenpäillään, se tuntui vatsassa asti. Välillä se kuulosti pannulla tiriseviltä makkaranpaloilta, välillä taas vinksallaan olevalta radiotaajuudelta. Ääni kulki käsi kädessä auringon kanssa, ja ensimmäisen lomaviikon jälkeen se ikään kuin häipyi taka-alalle korvan tottuessa siihen.
    Kerran Päivin loman aikana oli sattunut kohdalle päivä, jolloin aamu oli yllättäen valjennut tavallista harmaampana, lämpimänä yhtäkaikki niin kuin aina kesäisessä Kreikassa, mutta myöhemmin taivaalle kerääntyneet pilvet roiskivat kunnon sadekuuroja, päättäväisesti ja voimalla.

    Raivoisasti kohisseen sateen jälkeen oli ollut oudon hiljaista, kuin joku ratkaisevan tärkeä elementti olisi puuttunut sypressien ja plataanien kehystämästä maisemasta. Kaikki tuntuivat odottavan jotakin.
    Kyläntien laidassa, kivisen talon seinustalla Päivin huoneiston puutarhan toisella puolella varjossa makoileva koira nosti päätään, käänsi niskojaan lurppakorvat heilahdellen, nousi istumaan. Linnutkaan eivät sirkuttaneet satunnaisia piipahduksia lukuun ottamatta.

    Päivi tuli ulos märälle parvekkeelle paljasjaloin, nojasi kaiteeseen, vilkaisi istuvaa koiraa.
Kun aurinko leikkasi väistyvät pilvet kahtia ja alkoi taas kuumentaa ilmaa tehden sen lähes höyryäväksi, kuului ensimmäinen varovainen "tsäk-tsäkä-tsäk...". Sitä seurasi toinen "tsik-tsäk-tsäk...tsik-tsäk-tsäk..".
    Seuraavia rytmisarjoja ei tarvinnut kauan odottaa, vaan kaskaat aloittivat alusta intoa puhkuen tärkeät ilmoituksensa kuin olisivat säilöneet kokonaisen tunnin kestäneen rankkasateen aikana valtavat määrät uutisia ympäristön lajitovereille kerrottavaksi.
    Meteli oli korvia huumaava, mutta naapuritalon koira hengähti syvään, laskeutui makuulle, laski päänsä levollisena etutassujensa viereen ja valmistautui torkuille. Kaikki oli hyvin taas.

    Naapurin kymmenvuotias pikkutyttö tuli ulos keskipäivän lepohetken jälkeen tuomaan koiralleen raikasta vettä päivän paahdetta helpottamaan.
Jassas, kiría Paivi! tyttö huikkasi Päiville, joka suunnitteli illan kävelyreittiään terassinsa katoksen varjossa istuen.
Jassu, Eléni! Ti kánis? Mitä kuuluu? hän kysyi jo tottuneesti kreikaksi.

    Kielitunnit Suomessa olivat kestäneet koko syksyn ja kevään, ja hän oli pyrkinyt olemaan jokaisella niistä mahdollisuuksien mukaan. Paljon siellä oli opittu ja opeteltu, harjoiteltu ja toisteltu, mutta parhaiten mieleen olivat jääneet ne muutamat lyhyet fraasit, jotka näyttivät olevan myös ne käyttökelpoisimmat paikallisten asukkaiden kanssa kommunikoidessa. 
    Hei, kiitos, mitä kuuluu, huomenta... niitä kaikkia hän sai käyttää joka päivä lomallaan ja kerta kerralta ne tulivat suusta helpommin ja luontevammin. Hän oli jo rohjennut lisätä repertuaariinsa muitakin lauseita.
    Kyläkaupan seinustalla punotuissa tuoleissaan päivystämässä istuvat vanhukset ilahtuivat joka kerta, kun hän osasi vastata näille tervehtimällä tai sanomalla "polí kalá" kuulumisten uteluihin. Heidän kasvoilleen nousi tällöin entistä leveämpi hymy, heille tämä vaalea suomalaisnainen oli jo yksi heistä siitä kerrasta lähtien, kun tämä oli sanonut heille itse ensimmäisen kerran "kaliméra!", huomenta! Nainen oli halunnut tietää ja oppia muitakin sanoja, joita oli sitten toistellut niin monta kertaa, että vanhusraati oli ne hyväksynyt.

Kalá, esís? Hyvää, entä teille, tyttö vastasi kohteliaasti.
Polí kalá, efharistó. Oikein hyvää, kiitos. Päivi osoitti tämän jälkeen puita, ilmaa, korviaan, sanoi "tsiktsik" ja kysyi:
Pos to léne? Miksi tuota kutsutaan?
Aa, aftón? Tzítzikas léjete, kiría! Tzí-tzi-kas! tyttö toisti monta kertaa, kunnes Päivi ja tyttö säksättelivät sanaa yhteen ääneen kikatellen lopulta niin lujaa, että koira nosti vesikupista päätään vilkuillen heitä säälivästi.
     Pitivät suurempaa meteliä kuin kaskaat konsanaan.



Tervetuloa kreikan tunneille keväällä 2018!