Translate

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Vaappuva lentokone



    Kreikan koti maanantaina, toisen pääsiäispäivän aamuna 20 vaille seitsemän. Ovikello soi, hätäisesti vielä toistamiseen.
    Kälyni siellä oli, pääsiäiskampauksensa vielä unesta sekaisena ja entistä pörröisempänä 
kasvoja kehystäen: 
    – Papus (kr. παππούς = isoisä, vaari) on varmaankin kuollut!
    Kävin herättämässä mieheni ja menin alakertaan, jossa oli jo toisenkin kälyni perhe. Tämän tytär oli tullut antamaan papukselle hänen tavanomaisen lääkkeensä kymmenisen minuuttia sitten eikä ollut saanut vanhusta hereille. 

    Kosketin appeni otsaa. Se oli jo kylmennyt. Etsin sormillani häivähdystä pulssista kylmäihoisen leuan alta kuin lääkäri. 
    Ei mitään. Hiljaisuus. Rauha. Tyyneys. Tyhjyys. Keveys.

    Olimme jännänneet jo pitkään, ehtisimmekö nähdä mieheni isää hengissä enää pääsiäisenä, joka sattui osumaan kerrankin samaan aikaan Suomen pääsiäisen kanssa. Seuraava kerta olisi kahdeksan vuoden kuluttua, joten olimme varanneet viikon matkan jo hyvissä ajoin. 

    Appeni oli omasta halustaan lopettanut lääkkeidensä napsimisen, oli vähitellen lopettanut kirkossa käymisen – ja jättänyt kaikkien suut ammolleen ihmetyksestä.
    Kaksi ja puoli kuukautta sitten hänen kaikenlainen aktiivisuutensa oli luisunut alamäkeä: jaloillaan pysyminen, liikkuminen, jopa syöminen alkoivat olla työn ja tuskan takana. Lääkärin mukaan kaikki hänen terveyteen liittyvät arvonsa olivat erittäin hyviä, joten kyseessä oli puhtaasti elämänhalun ja -voiman loppuminen. 

    Olimme tehneet lähes kolmeksikymmeneksi tunniksi venyneen matkamme edellisenä keskiviikkona. Olimme saapuneet kotitalollemme kymmeneltä illalla, jättäneet matkalaukut omaan asuntoomme ja kokoontuneet kaikki kolme perhettä appeni sängyn ympärille. 
    Vanhus näytti täysin erilaiselta kuin kaksi vuotta sitten. Hän oli laihtunut, kutistunut, kuivunut. Tekohampaaton suu oli kuopalla ja auki, pää takakenossa, silmät enimmäkseen kiinni tai hieman raollaan. Maa veti ihmistä puoleensa, kuten oli tapana sanoa.
   

    Toinen kälyistäni osoitti meitä vastatulleita yksitellen ja kysyi apeltani: Kukas tämä on? Tunnistatko tämän?
Vaikka varsinkin nuoremmat poikani olivat kasvaneet ja muuttuneet paljon kahden viimeisen vuoden aikana, appeni kohdisti vaivalloisesti katseensa 
jokaiseen, zoomasi tarkkaan ja ilmoitti kunkin nimen tunnistettavasti. 
    Hän oli vielä kanssamme läsnä, vaikka julistikin usein haluavansa jo kuolla. Toisaalta hän oli puhunut tästä nimenomaisesta toiveestaan isoon ääneen jo viimeiset kymmenen vuotta, niin ettei se meitä uutisena hätkähdyttänyt. Erona oli se, että hän esitti toiveensa nyt hiljaa, väsyneenä.

    Viime viikolla kälyni oli käynyt isänsä kanssa läpi valokuvia meistä kaikista. Hän oli kysellyt tämän arvioita jokaisesta erikseen, kreikkalaisilla kun on tapana tivata pieniltä lapsiltakin: 

– Kumpaa rakastat enemmän, isää vai äitiä? saattaen piltin todella hankalaan tilanteeseen. 
    Papus ei ollut jaksanut antaa sanallista arviointiaan vaan hän oli tehnyt sen kädellään. Hyvä ihminen oli saanut hänen toimivamman kätensä ranteen pyörimään ympyrää: kelpo ihminen. Erityisen siunauksen ansaitsevalle ympyrä oli vielä laajempi jos mahdollista. 
    Kälyni osoittaessa kuvaa sisarensa häiriöitä paljon aiheuttavasta moniongelmaisesta nuoresta miehestä papus oli antanut armon käydä oikeudesta ja elehtinyt kädellään "menettelee, no niin no, ihan ok". Kyseisessä eleessä käsi on vakaana kämmen alaspäin, ja sitä vaaputetaan kuin huojuvaa lentokonetta vuorotellen reunoilta ylös ja alas. 
    Albumi oli tuonut esiin kuvan minusta. 
    Papus oli miettinyt tovin kauemmin... ja vaaputtanut kättään. 
    
    Houkuttelevaa olisi päätellä, että appeni oli sinnitellyt hengissä tuloomme asti ja antanut meidän valmistella pääsiäistä, jopa syödä pääsiäissunnuntain juhla-aterian keskenämme ja päästänyt sen jälkeen irti elämän kahleista.

    Mikään muu näissä byrokratian labyrintin maissa ei suju niin nopeasti ja mallikkaasti kuin kuoleman jälkeiset muodollisuudet ja hautaus!
    Hautaustoimisto oli vartissa herättänyt ja lähettänyt edustajansa tummaan pukuun ja kravattiin puettuina paikalle. Nämä vahvistivat kuoleman – varsinaisen virallisen kuolintodistuksen kirjoitti toimistoon kutsuttu lääkäri –, ottivat mukaansa vainajan arkkuvaatteet ja veivät hänet toimiston tiloihin sovittuaan 
ensin puhelimitse hautauksen ajankohdan samaksi iltapäiväksi.  

    Papuksen koti viimeisteltiin huonekaluja järjestellen, tummasävyiset matot kirkasväristen tilalle, imuroiden ja pyyhkien. Sen tekivät suvun naiset ja naapuruston tädit. Kälyni oli onneksi jo etukäteen vaihtanut puhtaat verhot toisten tilalle.
    Tehtyäni oman osuuteni siirryin miesten seuraan keittiöön niin kuin yleensä, koska heidän tarinointinsa tuntuivat kotoisimmilta ja hurtimmilta kuin naisten aiheet.
    Parin tunnin kuluttua papus tuotiin arkussa kukkien ja ikonin peittelemänä takaisin kotiin, olohuoneeseen. Naiset kiiruhtivat kuljettamaan savuavaa suitsukeastiaa ympäri arkkua kolme kertaa. Voimakkaan tuoksun myötä tunnelmaan tuli vahva tuulahdus ortodoksisen kirkon maailmasta.
    Siinä vaiheessa olimme vaihtaneet tummat vaatteet päällemme ja sukulaisia, naapurustoa ja tuttuja oli tullut pikkuhiljaa paikalle enemmän. Puhelintiedotukset olivat saaneet pienet purot liikkeelle ja suruviesti levinnyt laajalle hämmästyttävän nopeasti.

   Kun papus oli taas kotona, kävin herättämässä pojat, kertomassa heille tapahtuneen ja kehottamassa heitä tulemaan papuksen luokse. Heille kuolleen ihmisen näkeminen ja koskettaminen oli jo tuttua ja luonnollista, olihan anoppini kuollut kahdeksan vuotta sitten.
– Papus näyttää paljon nuoremmalta nyt, sanoi kuopukseni iloisena.

    Seurasivat papit suitsukkeineen ja ristinmerkkeineen, hautajaissaatto, siunaus kirkossa yli kahdensadan silmäparin alla, hautajaiset ja vielä kerran vastaanotto kotona. Lopuksi me 40 lähisukulaista kokoonnuimme syömään ja juomaan läheiseen tavernaan niin kuin papus oli halunnut. Hän oli maksanut kulut jo etukäteen ja olisi ollut mielissään siitä, miten hän sai kerättyä veljet, sisaret, serkut ja pikkuserkut lapsineen leppoisan, hyväntuulisen pöydän ääreen. Kuulumisten vaihto, vitsailut ja rentous eivät hänen hautajaispöydästään saaneet puuttua eivätkä puuttuneet.
    Nauru ja itku, ilo ja suru ovat sisaruksia, sanovat kreikkalaiset. Niin ovat elämä ja kuolemakin, saman kultakolikon eri puolia.


    Istuskelimme pohtimaan filosofisen professorisielun, vanhimman poikani kanssa tuntemuksia paluusta toiseen kotiin kahden vuoden jälkeen. Olimme yhtä hämmästyneitä siitä, ettei se herättänyt kummallekaan meistä suuria tunteita haikeasta kotiinpaluusta, vaikka koko entinen elämämme perheenä liittyi sinne kiinteästi.
    Miten se voi olla mahdollista? 

    Toisaalta taas nykyinenkään kotimme Suomessa ei tuntunut Kodilta isolla k:lla; se oli vain paikka, joka oli omamme (tai jota maksoimme, jotta se tulisi kokonaan omaksemme) ja jossa tällä hetkellä elimme normaalia hyvää arkea. Tätäkö tarkoitti juurettomuus? Kotimme oli yhtä aikaa kaikkialla eikä missään.

    Keskimmäinen poikani vietti paljon aikaa ulkona pelaten jalkapalloa kavereidensa kanssa. Hän nautti täysillä! Sanoi tuntevansa itsensä enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi avoimuutensa, iloisuutensa ja välittömyytensä takia.
– Täällä toisetkin ovat samanlaisia kuin minä.

    Nuorin tuskin tajusi, missä mennään: hän kellahti entiseen sänkyynsä älyllinen kännykkä kädessään pelaamaan pelejä ja katselemaan videoita. Hänen maailmansa ja kotinsa oli aina mukana.

    Mieheni masentui päivä päivän jälkeen enemmän ja enemmän varsinkin, kun pääsiäisen iloisimmat juhlapäivät olivat ohi. Isänsä kuoleman juuri nyt kun olimme paikan päällä hän koki helpotuksena sekä meille sukulaisille että isälleen. Sen sijaan raadollisen arkitodellisuuden avautuminen hänen lapsuudenystäviensä ja sukulaistensa kertomusten kautta oli se, joka sai epätoivon mustan pilven asettumaan myös hänen sydämeensä. 

    Ulospääsyä, toivon pilkahdusta, minkäänlaista helpotusta ei ollut näköpiirissä. Jokaisella oli velkataakka harteillaan kurjistamassa tilannetta. Ns. ok- tai hyvin pärjääjiä oli pari kolme tuttua. Kaikki iloitsivat heidän puolestaan. Samoin ensimmäisten miehelleni lausuttujen kommenttien joukossa oli poikkeuksetta:
– Kuinka iloisia olemmekaan siitä, että ymmärsitte lähteä täältä pois! Se oli parasta, mitä voitte tehdä! 

    Olimme kuin vankilasta ehjin nahoin pakenemaan päässeitä ja elämän syrjästä kiinni saaneita.
    Viimeisenä iltana mieheni huokaisi tummin silmin eteensä tuijottaen: 

– Varmaan tulee kulumaan ainakin viisi tai kuusi vuotta, ennen kuin tulen tänne seuraavan kerran. Varsinkin nyt, kun isä ei ole enää elossa. En varmasti tule! hän varmisti vielä.
    Vain kivisydäminen ihminen olisi voinut ohittaa nämä ihmiskohtalot sydämen särkymättä. Elämäniloiset, rennot, rinta rottingilla vaikeudet vastaanottavat kreikkalaiset näyttivät piestyiltä, alistetuilta koirilta.

    Paluumatkamme teimme lukuisilla linja-automatkoilla ja kahdella lennolla Euroopan halki pohjoiseen, kohti sateisempia pilviä ja havupuumetsiköitä. 

    Lentokone taisteli turbulensseja vastaan, se vaappui vasemmalta oikealle kuin sanoakseen: 
– Matka on ihan ok, siinä ja siinä, kelvatkoon.

Elämä on, kunnes sitä ei enää ole.