Translate

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Itse tuoppini jäljet mä tunnen... ♪




    Kesäilta aluillaan. Päiväinen tuuli on jo tyyntynyt ja koivujen lehdet koristelevat pihan rauhallisina, väsyneinä monien tuntien tuiverruksesta.
    On se sininen hetki suomalaisessa illassa, joka jatkuu ja jatkuu vaikka kuinka, vielä juhannuksen jälkeenkin, vaikka monet lasin puolityhjänä näkevät alkavatkin jo kesäkuun puolesta välistä huokailla, että kohta ne valoisat tunnit alkavat taas vähetä. Illat synkistyvät ja kylmenevät. Kohta alkaa elokuun kuu kelmeillä kirkkaana ja linnun viserrys vaieta.

    Nyt näyttää kuitenkin vielä kesältä, tuoksuu kesäillalta, joka ei hetkessä pimene. Astelen kotipihan poikki sandaaleissani, hihaton pusero ja plyysinen jakku päälläni.
    Mies oli yllättäen soittanut minut tuopilliselle lähipubiin, jossa hän 
usein istui hetken töiden jälkeen ennen kotiin tuloaan. Hän oli saanut sieltä monia tuttuja huonolla suomellaan ja vähän paremmalla englannillaan mutta ennen kaikkea ystävällisellä asenteellaan, jota vakituisetkin, pubia olohuoneenaan pitävät, osasivat arvostaa. Nämä olivat kurkkuaan myöten täynnä teeskenteleviä, itseään jollain tavalla parempina pitäviä ihmisiä, jotka ylenkatsoivat kaljakansaa ja pubiperheitä.
    Kreikassa vastaavaa tarkoitusta palvelevat kafeniot. Niihin mennään tapaamaan tuttuja ja tiedetään, kenet mihinkin aikaan päivästä tai illasta sieltä suurella todennäköisyydellä tapaa. Siellä saatetaan nauttia ouzo tai olut, mutta useimmiten kupponen kahvia. Sinne mentiin päivittäin, ehkä toisenkin kerran illemmalla.
    Kafenio
ita miehelläni on ollut eniten ikävä näinä kolmena Suomen vuotena. 


    Sinne lähibaariin nyt astelin, vähän peloissani siitä, miten minuun suhtauduttaisiin, minkälaisen vastaanoton saisin.
    Tervehdin sisään tullessani kaikkia, tapani mukaisesti. Seurasi varovaista tunnustelua, keskustelua aiheesta jos toisestakin. Oli happy hour ja tuoppeja kolahti pöydälle pareittain.
    Olisin halunnut ottaa muistilehtiöni ja kynäni esiin. 
Pöydässämme oli kiehtovia ihmisiä, jotka siinä ympäristössä avautuivat elämäntarinoillaan ystävälliselle vastaanottavalle vieraalle. Tässä seurassa pieninkin vilpillisyys, halveksunta ja väheksyminen olisi huomattu ja tuomittu. Rangaistu hiljaisuudella. 
    Tämän kaurismäkeläisemmäksi eivät illan tunnit voineet tulla: pienillä tavallisilla ihmisillä oli tuhansien kilometrien pituiset elämäntarinat täynnä kohtalon jallitusta ja sen suomia palkintoja.
    En tarkoita, että jokainen pöydässä istuva olisi yhtäkkiä avautunut minulle, hetki sitten seuraan istuneelle, elämänsä käänteistä. Kuuntelin keskusteluja, ja mieheni kertoi heistä (salakielellämme) enemmän: kuka missäkin asui, missä työskenteli, oliko puolisoa tai lapsia. He kertoivat kuitenkin mielellään enemmän vieraallekin, kun olivat ensin varmistuneet tämän "turvallisuudesta" ja empatiakyvystä. Esittivät hyväntahtoisia kysymyksiä meidän tilanteestamme, joista mielelläni kerroin. Kysyivät ilman tahdittomuutta, ilman tunkeilevaisuutta.


    Katkeruutta, kaunaa, anteeksiantoa ja toivetta paremmasta. Hersyävää naurua. Äärimmäistä herkkyyttä, rakkautta, pelkoa pahemmasta. Halauksen ja ymmärretyksi tulemisen tarvetta. 


    Jokaisella erilainen tuopin jälki. 






maanantai 5. kesäkuuta 2017

Iloa mustista banaaneista



    Äitini oli tuonut lasten koulujen päätöspäivää varten ihanan kimpun ruusuja kotiini. 
    Usein ruusujen tuoma ilo oli lyhytaikainen; ne alkoivat painaa päätänsä alaspäin jo saman päivän aikana tai näyttää kalman merkkejä viimeistään seuraavasta päivästä lähtien.
    Tämä nimenomainen syvänpunainen tusina sen kun komistui: kukat aukesivat entisestään, ryhdistäytyivät pystympään ja pistivät katselijan huokailemaan. Tai siis minä huokailin. Perheemme miehet totesivat yksi toisensa jälkeen: "Joo, niin on", kun olin kiinnittänyt heidän huomionsa vängällä olohuoneen kukkien upeuteen. 

    
    Aistien iloja eivät synnyttäneet kuitenkaan samalla pöydällä astiaansa yhä syvemmin painuneet, kuorestaan kokonaan mustuneet kolme banaania. 
    Sammaloituneiden muistilokeroiteni uumenista vilkutteli epätoivoisesti valoa joskus käyttämäni ratkaisu ylikypsiä banaaneita varten. Pulpahtihan se sieltä: reseptivihkossani oli ohje banaanikakun väsäämiseen ja siihen tarvittiin nimenomaan kolme parhaimmat päivänsä nähnyttä hedelmää.

    Viime kuukausina olin leiponut todella harvoin ja nyt kuvittelin mielessäni, miten itse tehdyn leipomuksen tuoksu ilahduttaisi koko kansaa ja miten kakun valmistumisen jälkeen seuraisi raastava pettymys kun julistaisin:
– Tätä ei sitten saa syödä ennen kuin kolmen päivän kuluttua! Niin reseptissä sanotaan!
    Enhän minä sellaista voisi tehdä. Saisin aikaiseksi neljä pahantuulista keittiössä sieraimet levällään haahuilevaa olentoa, jotka etsisivät jotain, jota VOI nyt syödä.
    Päätin leipoa ensin pullaa ja sitten vasta lopuksi laittaa banaanikakun tunniksi uuniin kypsymään. Sen tuoksu olisi helpompi kestää tuore pulla suussa, raesokeri hampaissa rouskuen.
    Sitäpaitsi pullaakaan ei ollut tullut tehtyä miesmuistiin.

    Kävin kaupassa hakemassa täydennyksiä ja ryhdyin taikinan tekoon. Hyvä sitko, tarpeeksi kaardemummaa, munissa keltaiset keltuaiset. Voita, ei margariinia, tursuilemaan sormien lomista vaivaamisen lopuksi. 

    Kun leivotut kanelipitkoni (teen aina samanlaisia, saksilla leikattuja pötköjä) olivat nousseet ja ne alkoivat tuoksua uunista koko keittiöön, odottelin reaktioita. Ei mitään.
Kotona tosin olivat vain kaksi poikaani, muut omilla teillään ties missä. 

    Kun pitkot olivat valmiita, päätin käydä ilmoittamassa asiasta molemmille tietokoneitten ääreen. Tapahtui kaksi kertaa sama asia. Avasin huoneen oven. Huomasin avonaisen ikkunan. Ennen kuin ehdin avaa suutani, pojan silmät levähtivät auki, kuulokkeet pamahtivat pöydälle ja hän riemastui:
– Ai se tuoksu tuli sittenkin meiltä! Luulin, että tuolta ikkunan kautta tuli pullan tuoksu jostain toisesta kodista niin kuin ennenkin, mutta nyt kun avasit oven, tajusin, että SINÄ olet tehnyt pullaa!

    Pehmeää, kanelin ja kardemumman makuista lämmintä pullaa, raesokeria, kylmää maitoa. Siinä oli taivas seuraavien minuuttien ajan.
    Loputkin perheestä tipahteli ulkoa sisälle:
– Alaovelle asti tuoksui tuore pulla. Hienoa, että se tuli täältä meiltä!

    Näihin kuviin, näihin tunnelmiin oli helppo heittää kirsikka ja mainita, että tuossa kypsyy vielä banaanikakkukin, mutta sitä voi syödä vasta kolmen päivän kuluttua..
– Wow, great! kuului juniorin kommentti. – Kahteen kertaan wow!

    Pitäisiköhän leipoa pikkasen useammin?


Tarinan päähenkilöt
 

    

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Vaappuva lentokone



    Kreikan koti maanantaina, toisen pääsiäispäivän aamuna 20 vaille seitsemän. Ovikello soi, hätäisesti vielä toistamiseen.
    Kälyni siellä oli, pääsiäiskampauksensa vielä unesta sekaisena ja entistä pörröisempänä 
kasvoja kehystäen: 
    – Papus (kr. παππούς = isoisä, vaari) on varmaankin kuollut!
    Kävin herättämässä mieheni ja menin alakertaan, jossa oli jo toisenkin kälyni perhe. Tämän tytär oli tullut antamaan papukselle hänen tavanomaisen lääkkeensä kymmenisen minuuttia sitten eikä ollut saanut vanhusta hereille. 

    Kosketin appeni otsaa. Se oli jo kylmennyt. Etsin sormillani häivähdystä pulssista kylmäihoisen leuan alta kuin lääkäri. 
    Ei mitään. Hiljaisuus. Rauha. Tyyneys. Tyhjyys. Keveys.

    Olimme jännänneet jo pitkään, ehtisimmekö nähdä mieheni isää hengissä enää pääsiäisenä, joka sattui osumaan kerrankin samaan aikaan Suomen pääsiäisen kanssa. Seuraava kerta olisi kahdeksan vuoden kuluttua, joten olimme varanneet viikon matkan jo hyvissä ajoin. 

    Appeni oli omasta halustaan lopettanut lääkkeidensä napsimisen, oli vähitellen lopettanut kirkossa käymisen – ja jättänyt kaikkien suut ammolleen ihmetyksestä.
    Kaksi ja puoli kuukautta sitten hänen kaikenlainen aktiivisuutensa oli luisunut alamäkeä: jaloillaan pysyminen, liikkuminen, jopa syöminen alkoivat olla työn ja tuskan takana. Lääkärin mukaan kaikki hänen terveyteen liittyvät arvonsa olivat erittäin hyviä, joten kyseessä oli puhtaasti elämänhalun ja -voiman loppuminen. 

    Olimme tehneet lähes kolmeksikymmeneksi tunniksi venyneen matkamme edellisenä keskiviikkona. Olimme saapuneet kotitalollemme kymmeneltä illalla, jättäneet matkalaukut omaan asuntoomme ja kokoontuneet kaikki kolme perhettä appeni sängyn ympärille. 
    Vanhus näytti täysin erilaiselta kuin kaksi vuotta sitten. Hän oli laihtunut, kutistunut, kuivunut. Tekohampaaton suu oli kuopalla ja auki, pää takakenossa, silmät enimmäkseen kiinni tai hieman raollaan. Maa veti ihmistä puoleensa, kuten oli tapana sanoa.
   

    Toinen kälyistäni osoitti meitä vastatulleita yksitellen ja kysyi apeltani: Kukas tämä on? Tunnistatko tämän?
Vaikka varsinkin nuoremmat poikani olivat kasvaneet ja muuttuneet paljon kahden viimeisen vuoden aikana, appeni kohdisti vaivalloisesti katseensa 
jokaiseen, zoomasi tarkkaan ja ilmoitti kunkin nimen tunnistettavasti. 
    Hän oli vielä kanssamme läsnä, vaikka julistikin usein haluavansa jo kuolla. Toisaalta hän oli puhunut tästä nimenomaisesta toiveestaan isoon ääneen jo viimeiset kymmenen vuotta, niin ettei se meitä uutisena hätkähdyttänyt. Erona oli se, että hän esitti toiveensa nyt hiljaa, väsyneenä.

    Viime viikolla kälyni oli käynyt isänsä kanssa läpi valokuvia meistä kaikista. Hän oli kysellyt tämän arvioita jokaisesta erikseen, kreikkalaisilla kun on tapana tivata pieniltä lapsiltakin: 

– Kumpaa rakastat enemmän, isää vai äitiä? saattaen piltin todella hankalaan tilanteeseen. 
    Papus ei ollut jaksanut antaa sanallista arviointiaan vaan hän oli tehnyt sen kädellään. Hyvä ihminen oli saanut hänen toimivamman kätensä ranteen pyörimään ympyrää: kelpo ihminen. Erityisen siunauksen ansaitsevalle ympyrä oli vielä laajempi jos mahdollista. 
    Kälyni osoittaessa kuvaa sisarensa häiriöitä paljon aiheuttavasta moniongelmaisesta nuoresta miehestä papus oli antanut armon käydä oikeudesta ja elehtinyt kädellään "menettelee, no niin no, ihan ok". Kyseisessä eleessä käsi on vakaana kämmen alaspäin, ja sitä vaaputetaan kuin huojuvaa lentokonetta vuorotellen reunoilta ylös ja alas. 
    Albumi oli tuonut esiin kuvan minusta. 
    Papus oli miettinyt tovin kauemmin... ja vaaputtanut kättään. 
    
    Houkuttelevaa olisi päätellä, että appeni oli sinnitellyt hengissä tuloomme asti ja antanut meidän valmistella pääsiäistä, jopa syödä pääsiäissunnuntain juhla-aterian keskenämme ja päästänyt sen jälkeen irti elämän kahleista.

    Mikään muu näissä byrokratian labyrintin maissa ei suju niin nopeasti ja mallikkaasti kuin kuoleman jälkeiset muodollisuudet ja hautaus!
    Hautaustoimisto oli vartissa herättänyt ja lähettänyt edustajansa tummaan pukuun ja kravattiin puettuina paikalle. Nämä vahvistivat kuoleman – varsinaisen virallisen kuolintodistuksen kirjoitti toimistoon kutsuttu lääkäri –, ottivat mukaansa vainajan arkkuvaatteet ja veivät hänet toimiston tiloihin sovittuaan 
ensin puhelimitse hautauksen ajankohdan samaksi iltapäiväksi.  

    Papuksen koti viimeisteltiin huonekaluja järjestellen, tummasävyiset matot kirkasväristen tilalle, imuroiden ja pyyhkien. Sen tekivät suvun naiset ja naapuruston tädit. Kälyni oli onneksi jo etukäteen vaihtanut puhtaat verhot toisten tilalle.
    Tehtyäni oman osuuteni siirryin miesten seuraan keittiöön niin kuin yleensä, koska heidän tarinointinsa tuntuivat kotoisimmilta ja hurtimmilta kuin naisten aiheet.
    Parin tunnin kuluttua papus tuotiin arkussa kukkien ja ikonin peittelemänä takaisin kotiin, olohuoneeseen. Naiset kiiruhtivat kuljettamaan savuavaa suitsukeastiaa ympäri arkkua kolme kertaa. Voimakkaan tuoksun myötä tunnelmaan tuli vahva tuulahdus ortodoksisen kirkon maailmasta.
    Siinä vaiheessa olimme vaihtaneet tummat vaatteet päällemme ja sukulaisia, naapurustoa ja tuttuja oli tullut pikkuhiljaa paikalle enemmän. Puhelintiedotukset olivat saaneet pienet purot liikkeelle ja suruviesti levinnyt laajalle hämmästyttävän nopeasti.

   Kun papus oli taas kotona, kävin herättämässä pojat, kertomassa heille tapahtuneen ja kehottamassa heitä tulemaan papuksen luokse. Heille kuolleen ihmisen näkeminen ja koskettaminen oli jo tuttua ja luonnollista, olihan anoppini kuollut kahdeksan vuotta sitten.
– Papus näyttää paljon nuoremmalta nyt, sanoi kuopukseni iloisena.

    Seurasivat papit suitsukkeineen ja ristinmerkkeineen, hautajaissaatto, siunaus kirkossa yli kahdensadan silmäparin alla, hautajaiset ja vielä kerran vastaanotto kotona. Lopuksi me 40 lähisukulaista kokoonnuimme syömään ja juomaan läheiseen tavernaan niin kuin papus oli halunnut. Hän oli maksanut kulut jo etukäteen ja olisi ollut mielissään siitä, miten hän sai kerättyä veljet, sisaret, serkut ja pikkuserkut lapsineen leppoisan, hyväntuulisen pöydän ääreen. Kuulumisten vaihto, vitsailut ja rentous eivät hänen hautajaispöydästään saaneet puuttua eivätkä puuttuneet.
    Nauru ja itku, ilo ja suru ovat sisaruksia, sanovat kreikkalaiset. Niin ovat elämä ja kuolemakin, saman kultakolikon eri puolia.


    Istuskelimme pohtimaan filosofisen professorisielun, vanhimman poikani kanssa tuntemuksia paluusta toiseen kotiin kahden vuoden jälkeen. Olimme yhtä hämmästyneitä siitä, ettei se herättänyt kummallekaan meistä suuria tunteita haikeasta kotiinpaluusta, vaikka koko entinen elämämme perheenä liittyi sinne kiinteästi.
    Miten se voi olla mahdollista? 

    Toisaalta taas nykyinenkään kotimme Suomessa ei tuntunut Kodilta isolla k:lla; se oli vain paikka, joka oli omamme (tai jota maksoimme, jotta se tulisi kokonaan omaksemme) ja jossa tällä hetkellä elimme normaalia hyvää arkea. Tätäkö tarkoitti juurettomuus? Kotimme oli yhtä aikaa kaikkialla eikä missään.

    Keskimmäinen poikani vietti paljon aikaa ulkona pelaten jalkapalloa kavereidensa kanssa. Hän nautti täysillä! Sanoi tuntevansa itsensä enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi avoimuutensa, iloisuutensa ja välittömyytensä takia.
– Täällä toisetkin ovat samanlaisia kuin minä.

    Nuorin tuskin tajusi, missä mennään: hän kellahti entiseen sänkyynsä älyllinen kännykkä kädessään pelaamaan pelejä ja katselemaan videoita. Hänen maailmansa ja kotinsa oli aina mukana.

    Mieheni masentui päivä päivän jälkeen enemmän ja enemmän varsinkin, kun pääsiäisen iloisimmat juhlapäivät olivat ohi. Isänsä kuoleman juuri nyt kun olimme paikan päällä hän koki helpotuksena sekä meille sukulaisille että isälleen. Sen sijaan raadollisen arkitodellisuuden avautuminen hänen lapsuudenystäviensä ja sukulaistensa kertomusten kautta oli se, joka sai epätoivon mustan pilven asettumaan myös hänen sydämeensä. 

    Ulospääsyä, toivon pilkahdusta, minkäänlaista helpotusta ei ollut näköpiirissä. Jokaisella oli velkataakka harteillaan kurjistamassa tilannetta. Ns. ok- tai hyvin pärjääjiä oli pari kolme tuttua. Kaikki iloitsivat heidän puolestaan. Samoin ensimmäisten miehelleni lausuttujen kommenttien joukossa oli poikkeuksetta:
– Kuinka iloisia olemmekaan siitä, että ymmärsitte lähteä täältä pois! Se oli parasta, mitä voitte tehdä! 

    Olimme kuin vankilasta ehjin nahoin pakenemaan päässeitä ja elämän syrjästä kiinni saaneita.
    Viimeisenä iltana mieheni huokaisi tummin silmin eteensä tuijottaen: 

– Varmaan tulee kulumaan ainakin viisi tai kuusi vuotta, ennen kuin tulen tänne seuraavan kerran. Varsinkin nyt, kun isä ei ole enää elossa. En varmasti tule! hän varmisti vielä.
    Vain kivisydäminen ihminen olisi voinut ohittaa nämä ihmiskohtalot sydämen särkymättä. Elämäniloiset, rennot, rinta rottingilla vaikeudet vastaanottavat kreikkalaiset näyttivät piestyiltä, alistetuilta koirilta.

    Paluumatkamme teimme lukuisilla linja-automatkoilla ja kahdella lennolla Euroopan halki pohjoiseen, kohti sateisempia pilviä ja havupuumetsiköitä. 

    Lentokone taisteli turbulensseja vastaan, se vaappui vasemmalta oikealle kuin sanoakseen: 
– Matka on ihan ok, siinä ja siinä, kelvatkoon.

Elämä on, kunnes sitä ei enää ole.

















torstai 30. maaliskuuta 2017

Kuin toisessa maailmassa





    Puolisoni nappasi kassillisen tyhjiä oluttölkkejä mukaansa siivouskomeron koukusta lähtiessämme ulos. Juoma oli Virosta tuotu, joten tölkit eivät kelvanneet kauppojen kierrätysautomaatteihin. 
    Metalliroskis oli niitten paikka.
    Olimme menossa autotallille ja roskissuoja oli matkan varrella. Mies meni edellä, jäin kymmenen metriä jälkeen kun nappasin vielä puhelimen mukaani keittiön pöydältä.

    Tulin paikalle inan myöhässä: hän oli juuri kumonnut muovikassillisensa melkein tyhjään roskatynnyriin, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin valkoisella pohjalla "VAIN LASIA".

    Näytin hänelle viereistä tynnyriä, kyljessään teksti "METALLIA". Sinne ne olisi kuulunut laittaa, sanoin.
-Occhhhhhh..., mies kohisi järkyttyneenä. Eipä ollut huomannut lukea, oli vain olettanut, luottanut muistikuvaansa, joka siis heitti metrillä.

    Mitäkö tein? Mitä tekee tunnollinen, sääntöjä kuuliaisesti noudattava kansalainen, varsinkin paluumuuttaja, joka pyrkii sopeutumaan uudelleen suomalaiseen yhteiskuntaan?
    Pyysin häntä kallistamaan lasisäiliötä reilusti, koska säiliö oli lähes tyhjä. Tämä taas tarkoitti, että koska säiliö oli melkoisen syvä, ne kymmenet litistetyt virolaiset Saku-tölkit olivat lähes ulottumattomissa – "lähes" oli haaste!
    Otin muovipussin käteeni, mies kallisti säiliötä entisestään ja upotin itseni vyötäröä myöten pää alaspäin törkyiseen säiliöön noukkien sen pohjalta kaikki sakuset ja laitoin ne muovipussiin yksi kerrallaan. 

    Homman keskeytti vain hervoton nauruhepuli, joka kaikui pöntössä muovisen ontosti, kun mietin tilannetta ulkopuolisen silmin nähtynä.
    Käväisipä mielessäni myös, ettei olisi hienohelmaisempi frouva moista mennyt tekemään.

    Pääasia oli, että roskat tulivat oikeaan paikkaan, vaikka se vaatikin toiseen maailmaan sukeltamista. Jäin pohtimaan myös, oliko teko sen väärtti.

    Kuvaa minulla ei tapahtuneesta ole, enkä aio mennä kuvaamaan roskista.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Projektinnälkää



Kerran viikossa imuroin, pyyhin pölyt, silloin tällöin pyyhin myös lattiat kostealla rätillä. Keittiön pintoja puunailen, kun niistä näkyy selvästi, mitä viime kertoina on kokkailtu ja mistä kaapista haettu aineksia. 
Kodinhoito on puhdistamista, järjestelemistä, tavaroiden laittamista niiden oikeille paikoilleen, pyykkäystä, silitystä, pesua, ruuanlaittoa. Loputtomiin, yhä uudestaan ja uudestaan se kaikki täytyy tehdä, eikä valmista näy syntyvän koskaan.

Kodinhoito ei ole projekti, jossa on selkeä alku, keskiväli ja viho viimein se tyydytyksen antava huipentuma, jolloin voi huokaista: valmis!
Tai no niin, onhan sentään sen yksittäisen siivousrupeaman lopuksi ilmassa havaittavissa hetken tyytyväisyyttä siitä, että koti on puhdas. Taustalla naukuu kuitenkin nariseva pikkuolento, joka muistuttaa:
–Kohta täällä on taas ihan samanlaista. Pienet villakoirat syntyvät kuin tyhjästä ja ne kasvavat salaa aikuisiksi sänkyjen ja piironkien varjoissa.

Ympäri ja yhteen. Ja eikun alusta taas.

Viime vuosina työni yleissivistävässä opinahjossa on ollut vähän samansuuntaista. Ainoana alkuna ja loppuna ovat olleet syyskauden ensimmäiset tunnit ja niiden päättyminen myöhemmin keväällä. Koska kyse ei ole valmistavasta koulusta, kukaan ei saa todistusta, kukaan ei valmistu, eikä 
minulla ole varsinaisesti muuta tulosvastuuta kuin oman työmoraalini ja ammattiylpeyteni tuoma tyytyväisyys siitä, että aikuiset oppilaani jatkavat astetta edistyneemmän ryhmän mukana seuraavana vuonna.
On kuitenkin paljon niitä, jotka pitävät välivuoden tai alkavat taas alusta kielen opiskelun seuraavana vuonna:
–Kun tämä on niin vaikea kieli, olin niin paljon poissakin, minulla on niin huono kielipää ja olen unohtanut jo kaiken oppimani. 


Tervetuloa vaan, vaikka viidennen kerran! minä sanon ja aloitan aakkostamaan taas alusta . 

Kahden kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen antoivat sellaista tyydytystä, jota en ollut edes osannut kaivata aikaisemmin. Ne olivat projekteja isolla P:llä.
Kirjan kirjoittaminen alkaa ensimmäisen sanan naputtelemisesta tietokoneelle ja loppuu valmiin kirjan sametinpehmeän kannen silittämiseen.

Ymmärsin vasta viime viikolla, mitä olin kaivannut kirjoitustöitteni päättymisen jälkeen. Olin kaivannut projektia, joka alkaisi ja jolla olisi selkeä päätöshetkensä, jolloin voisin taas hihkaista "valmis!", astua taaksepäin ja ihailla kätteni työtä.


Tämän himoitun paikan sai virkkuutyö nimeltä torkkupeitto. 

Siinä olisi ensimmäinen silmukka ja lankojen päättely, vuorikankaan ompelu ja viimeisen langan katkaisu.

Hanke on erityisen merkillinen jo senkin takia, että – kuten rakas kouluaikainen ystäväni muistutti – käsityönopettajamme uhkasi antaa minulle nelosen todistukseen, koska en tuonut hänelle yhtäkään valmista työtä näytille jouluun mennessä, vaikka toiset olivat ommelleet itsellensä koko garderobin. En tehnyt muuta kuin jutustelin.
Ystävälleni luvattiin vitonen, koska hän sentään teki jotain, vaikka juttelikin kanssani.
Sain kutosen, koska onnistuin kevääseen mennessä virkkaamaan eräänlaisen pötkylän, jota voitiin hyvällä tahdolla kuvailla pumpulilla täytettäväksi mäyräkoiraksi.

Aloitin peittoprojektini, huhuilin feisbuukkiystäviäni apuun, ostin tarjouksesta villasekoitelankaa, seurasin hidastettuna juutuubiin nauhoitettua videota, jossa näytettiin helppoa versiota isoäidinneliön virkkaamisesta. Hidastin videota vielä lisää, kun tuijotin, miten tehdään "pylväs".
–Tee  ket-ju-sil-mu-koi-ta  yh-teen-sä  kol-me...
Kyhäsin itselleni pesän jalkalampun alle, keräsin yhteensointuvat lankakerät lähelleni ja todella hitaan alun jälkeen aloin virkata neliöitä toisensa jälkeen yhä kiihtyvällä nopeudella. Tuntui, että väriä piti vaihtaa ihan jatkuvasti. Niin nopeasti tuli yksi kerros valmiiksi.

Perheen miehet tulivat istumaan läheiselle sohvalle tai nojatuoliin, yksi toisensa jälkeen, ja vilkuilivat minua epäluuloisina sanomatta mitään. Tekivät tikusta asiaa voidakseen olla läsnä historiallisen tapahtuman todistajina: 

–Susta on tullu mummo! kuului nuorimman toteamus. 

Ei kukaan, ei koskaan, ollut nähnyt käsissäni minkäänlaista käsityötä, ja yhtäkkiä he todistivat ihmettä. Silmukka toisensa jälkeen syntyi lähes havaitsemattomalla nopeudella suhivan virkkukoukun jäljiltä. Neliö suureni kerros kerrokselta.
Vanhin, lähes täysi-ikäinen poikani tuli katsomaan työtäni aivan läheltä ja ihaili: 

–Toihan on ihan maagista! Yhdestä langasta syntyy kuin tyhjästä tollasta verkkokuviota, ihan kuin kangasta! Ja ihan silmissä!
Mua alkaa pyörryttää.





Neliöitä syntyi nopeasti parisenkymmentä ja projekti jatkuu. Olen saanut neliölahjoituksia ulkomaita myöten, ja ne neliöt liitän varmasti huolella omieni joukkoon, kunhan suunnittelen peiton kokoamista aikanaan.Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, jolloin on vuorossa päikkäreille sukellus ja valmiin itsetehdyn monenkirjavan tilkkupeiton vetäminen päälle. Silloin voin sopertaa unisena:"Va-all-miiiss...".
Haukotus.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Värikkään lokakuun hyvästit




Olemme nauttineet kuulaasta, sateettomasta syksystä.
Se on ollut kuin kesän jatke; aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta viikkotolkulla, vaikka kalenteria seuraten olemme henkisesti valmistautuneet pimeään, märkään ja luita myöten kylmäävään tuuleen jo hyvän tovin.
Hyvä niin, en valita.

Muutama sateentihkuinen päivä kuitenkin muistutti, missä mennään.
Joka vuosi se tulee ja joka vuosi sitä hämmästellään yhtä paljon:
– Huhhuh, kylläpä siellä tuulee, mahtaako tulla sade?
– Nyt on tuuli kumman kylmää! Ihan vilu tuli, eikä tullut pipoa laitettua, hanskat kyllä onneksi...
– Kello on vasta kuusi/puoli kuusi/viisi ja nyt on jo pimeä!

Tänään lauantaina aamupäivä pilkotti kirkkaana. Punaiset vaahteranlehdet ja keltaiset koivunlehdet olivat antautuneet tuimalle lokakuun tuulelle ja sataneet vielä vihreänruskeille nurmikoille leppoisasti, lähes iloisesti tuiverruksissa pyörähdellen ja keikistellen jo runsaan viikon ajan.
Kotikoivuni oli paljas.
Sitä täplittivät vuoroin kottaraisryhmät, vuoroin tilhiparvet niiden kuvastuessa mustina palleroina taivasta vasten kuin nuotit ohuilla mustilla viivoilla.
Jokunen variskin toimitti 
silloin tällöin suuren nuottiavaimen virkaa istahtaessaan koivun hennolle oksalle.
Harakkapariskunta lepatti mustavalkoisena koivulle ja sekoitti taivaalle koko nuottilajitelman ennen kuin syksyn sävel oli ehtinyt kunnolla edes muodostua.

Lähdin kotijärvelleni tunnustelemaan lokakuun viimeisiä päiviä nyt, kun osa taivaasta oli vielä sininen ja aurinkoinen.

Kahlasin jo ruskettuneessa lehtimatossa pitkin kapeaa polkua kohti järven rantaa. Taivaalta, sieltä takavasemmalta alkoivat lähestyä pulleat harmaanvalkoiset syyspilvet kuin ajaen edellään sinistä taivasta ja auringon pilkettä.
Jotkut sinnikkäät koivut koettivat 
vielä viettää ruskansa viimeisiä hetkiä pilkistäen toiveikkaan keltaisina muuten harmaan ympäristön keskeltä. 





Joukko lehdettömiä valkorunkoisia koivuja oli tomerana ryhmittynyt järven rantamille riviin vartioimaan lokakuun siirtymistä marraskuuksi.
Ne huomasivat, miten vesi yritti vielä pitkittää kesää välkkymällä sinisenä auringon vilkutuksiin vastaten, mutta ne tiesivät mitä oli tulossa ja alkoivat valmistella järven laineita väistämättömään.









Järven ympärille oli aseteltu useita penkkejä kesäisistä päivistä nautiskelijoiden iloksi. Siellä oli mukava istuskella lämpimänä suvi-iltana seuraamassa kuikkaperheen arkea, kalojen molskahduksia ja pörriäisten medenkeruuta.
Nyt penkit oli jätetty yksin harmaantuvan järven rannalle. Alistuneina, paljaina ja lohduttomina.






Edetessäni polkua järven toiselle puolelle harmaan sakeat pilvet olivat vallanneet taivaan. Enää en nähnyt yhtään sinistä juovaa järven heijastuksissa. Luonto näyttäytyi ainoastaan harmaan eri sävyissä.






Lopulta kuin näkymänä ennen esiripun laskeutumista tummanharmaiden pilvien saapuminen muutti luonnon talvisen kylmäksi.
Se taikoi järven sulaksi metalliksi, se jäädytti taivaan kylmän harmaaksi, se kuihdutti viimeisetkin värit ruohikolta.





Yksi vuodenaika on taas päättynyt. Esirippu on laskeutunut. 
Olen valmis seuraavaan: odotan ensimmäistä lumisadetta!


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Punaiset posket ja Pokemon Go!



Poikamme saivat kaksi vuotta sitten kukin oman kännykkänsä. Se oli yksi niistä lupauksista, jonka täyttymystä he odottivat hartaasti, lähes sormet ristissä. Kaikkein paras Suomeen muuton lieveilmiö.

Kännykän ilmestyminen esimurkkuikäisen käteen aiheutti kaikille vanhemmille huolta aiheuttavan ilmiön: lapsi passivoitui. Varsinkin kun lapsi, joka ei ollut erityisen liikunnallinen alunperinkään, tuntui elävän symbioosia kännykän videoiden ja pelien välittämän maailman kanssa. Kävelylenkki ulkona olisi ollut lähes ajan tuhlausta, kun kaikki kaveritkin olivat What´s appissa.
Nämä samaiset "kaikki kaverit" poikani mukaan luettuna kokoontuivat kerran päivässä pelaamaan interaktiivista tietokonepeliä, jonka nimen olen jo unohtanut.

Käteen sopivasti mukautuva virtuaalista maailmaa sisällään kantava kone tuntui liimautuneen juniorimme käteen – virtaakin sai kätevästi ladattua pitkän johdon ansiosta samalla, kun makoili kerrossängyn ylemmällä tasolla.
"Syömään"-huuto laittoi pojan liikkeelle ripeästi vain silloin, kun ruokalista sisälsi pastaa jossain muodossa.
No joo, pitsakin sai hänet laskeutumaan sängyn portaita.

Sitten ilmestyi Pokemon Go!

"Kaikki kaverit" olivatkin yhtäkkiä ulkona pelaamassa, jahtaamassa noita japanilaisia jättisilmäisiä kuvottavia (anteeksi, mutta..) hahmoja.
Elektroniikkakaupat vastaanottivat ostobuumin, kun eri-ikäisten pelaajien puhelimien Android-versio ei riittänytkään peliin.
Juniorimme alkoi masentua. Hänen kännykkänsä oli perheemme halvin ja huonoin, sen käyttöversio kaukana tarvittavasta. Kaverit houkuttelivat häntä mukaan ulos, seuraksi elämään jahdissa mukana vaikka sitten ilman omaa kännykkää. 

– Emmä halua mennä. Ei se ole kivaa, kun KAIKILLA muilla on kännykkä kädessä. Sitä tuntee itsensä jotenkin niin ulkopuoliseksi, niin kuin ei kuuluisi joukkoon mukaan lainkaan, kun niillä on oma joukkuekin ja kaikkea.

Pojan ansioksi luettakoon, että hän ei tällä kertaa alkanut mankua uutta puhelinta saman tien, koska hän ymmärsi mankumiskiintiönsä täyttyneen viimeisen puolen vuoden aikana; olin saanut kuulla sen tuhannen palopuhetta, miksi uusi Playstation 4 olisi niin mieluisa, etten sanoisi välttämätön, hänen mielenterveydelleen ja ajankululleen. PS4 maksoi kolmesataa euroa, noh...
Sellaista konetta ei tietenkään hankittu. Kaikki selitykset, kosteat silmät ja hellyydenkipeäksi kissanpojaksi tekeytymiset putosivat hedelmättömään maaperään äidin piinkovan taloudellisuutta korostavan sydämen edessä. (Khröm!)

Nyt poika vain näytti hiljaiselta, surulliselta ja mutisi ajoittain kuin itsekseen:
– Voi että! Olisipa mullakin...

Olin suunnitellut 
 itselleni hieman paremman kännykän ostoa aivan yksinkertaisen, pienimuistisen mallin sijaan. Koin tarvitsevani sellaista jo pelkästään työasioiden sujuvaan hoitoon.
Kun mainitsin asiasta vanhimmalle pojalleni, hän mainitsi ohimennen, että Marioksenkin (juniori) puhelin on perheen huonoin.


Kreikkalaisten tärkein henkilökohtainen juhlapäivä on nimipäivä. Pojistamme nuorin ja vanhin juhlivat tuolloin, 15. elokuuta: Marios ja Panagiotis.
Eilen, runsas viikko ennen juhlapäivää, poikkesin aamulla 
puhelinliikkeessä vielä kaikkien muiden nukkuessa pitkää kesäloma-aamuaan, ja ostin valmiiksi katsomani mallin, juuri itselleni sopivan. Se oli paljon kalliimpi kuin mikään ostamani puhelin koskaan, lähes puolitoista sataa euroa, mutta siinä olikin sitten monen monituista ylivoimaista ominaisuutta verrattuna entiseen puhelimeeni.

Kotiin tultuani herätin juniorin ja sanoin antavani nimipäivälahjan nyt vähän etukäteen, että hän ehtisi nauttia siitä ennen koulun alkamista.
Kun hänen tokkuraiset silmänsä avautuivat ja unenpöppöröiset aivonsa tajusivat, mikä lahja oli kyseessä, riemun ja ilonkiljahdusten kiihtyvä onnenpyörä lähti käyntiin! 


Aamumurot unohtuivat, vanhan kännykän sim-kortti vaihtoi kotia, tiedot siirtyivät, uusi upea puhelin sai näköisensä asetukset, sovellukset latautuivat.
Joka kerta, kun puhelimen onnellinen omistaja huomasi uuden huippuhienon ominaisuuden, josta vanhassa puhelimessa oli voinut vain haaveilla, äiti sai uuden suukon ja halauksen.
Kauppareissulle lähdimme yhdessä kävellen ensimmäisten Pokemon-hahmojen keräilyä varten. Poika päätti tehdä paluumatkan vähän mutkan kautta ja soitti jo kotiin päästyäni, että hän oli päättänyt kiertää kolmen kilometrin reitin järven ympäri ja nyt hän oli jo saanut.... seurasi sarja kummallisia nimiä, joiden jälkeen en osannut tokaista muuta kuin:
– Ohhoh, voi että, onpas hienoa. Tule nyt kuitenkin kotiin syömään.

Eilisen ensimmäisen päivän aikana hän viipyi ulkona tuntikausia kavereidensa seurassa ja opastuksella. Tänään hän herättyään kertoi lähtevänsä kaupungintalolle. Vielä eilen hän ei edes tiennyt, mikä kaupungintalo oli ja missä sellainen sijaitsi. Sain kuulla, että kaupungintalolla sijaitsi jonkinlainen keskuspaikka munien (!), pallojen ja hahmojen keräämiseen. Eilen hän oli hautonut virtuaalimunia kävellen taas monen monituista kilometriä.

Ikinä en kadu päätöstäni pitää itse vanha puhelin, en sen jälkeen, kun hän tuli eilen kotiin iltakymmeneltä aivan punaposkisena ja hikisenä, väsyneenä ja kipeäjalkaisena valmiina suihkuun ja iltapalalle.

Hyvänyöntoivotukseksi sain vielä kerran halauksen ja hihkaisun:
– Pokemon Go!  



PS. Tiedän näistä jutuista hiukan, koska luin tämän ja tämän artikkelin aiheesta. Hih! 




maanantai 23. toukokuuta 2016

Tapahtumien keskuksessa


Minun on aivan mahdoton mennä hikilenkille: kävellä reippaasti, katsoa päättäväisesti eteenpäin ja keskittyä sydämen sykkeeseen ja lihastyöskentelyyn. 

Nyt on kevään ja kesän siirtymäjakso.


Tuomet ovat täydessä kukassaan, ilman halkovat kymmenet erinuottiset, -korkuiset ja -rytmiset sirkutukset ja liverrykset. Ilma leppeänlämmin, yli kaksikymmentä astetta, ilta-aurinkoa.

Kun kävelen tutun lähijärven ympäri, olen kuin jotkut suurkaupungissa: pääni pyörii koko ajan kuin väkkärä, kun näen toinen toistaan mielenkiintoisempia kasveja, eläimiä, varjoja, valoja… välillä on pakko pysähtyä ottamaan kuva kuin suurestakin nähtävyydestä – näkymää yksinkertaisesti vain ei voi ohittaa sitä ikuistamatta.
Vaikka kävelen hitaasti, tuntuu, että pääni molemmin puolin vilisee katsottavaa, aivan kuin kansainvälisen metropolin jalkakäytävillä ja kuppiloissa.



Vaikka olen mittaillut katuja New Yorkissa, Bostonissa, Lontoossa, Barcelonassa, Ateenassa ja Pariisissa, silti tämä runsaan kolmen kilometrin matka järven ympäri saa sydämeni sykkimään paljon kiivaammin kuin koskaan noissa miljoonakaupungeissa. 





Olenko vanhentunut vai olenko tullut kotiin, omaan sielunmaisemaani? 




keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mulle heti tänne kaikki nyt - olen sen arvoinen!



(Länsi-Suomessa 10. huhtikuuta julkaistun artikkelin inspiroimana)


Kirjailija Juha Itkonen on omien sanojensa mukaan tyypillinen sukupolvensa edustaja: nelikymppinen populäärikulttuuriin syntynyt ja sen kyllästämä. 
Hänen mukaansa nykyiset nelikymppiset elävät omassa onnellisessa kuplassaan, jossa keskuksena ovat he itse! He ovat tottuneet näkemään koko maailman avoimena vain heitä varten, kaikki mahdollisuudet siinä ihan ulottuvilla, vain taivas – jos sekään – rajana. 


Hänen vanhempiensa sukupolvi on sitä "kunnollista ja kunniallista", 50-luvulla syntynyttä työteliästä väkeä. 
Nämä arvostavat perhelomia, vakituista tilipäivää ja omaa kesämökkiä, perhearkea.
Heillä ei ole unelmia, jotka ylittäisivät heidän oman elämänsä rajat.
Heidän tarmonsa ja energiansa suuntautuivat aikoinaan siihen, että saatiin perustettua perhe ja kasattua jonkin verran vaurautta.
Unelmat rocktähteydestä, itsensä toteuttamisesta ja erityisen jännittävästä elämästä eivät koskaan piinanneet heitä.

Tämä tavallisuuteen tyytyväinen sukupolvi tarjosi kuitenkin kasvualustan lapsiensa unelmille, ja nämä "hyvinvointi-Suomen" lapset ovat niitä, jotka unelmoivat nyt elämää suurempia unelmia. 
He haluavat todella kokea jotain järisyttävää, etsiä itseään ja päästä oman erinomaisuutensa juurille, toteuttaa mahdollisimman monia mielihalujaan. He ovat mielestään oikeutettuja saamaan kaiken valmiiksi eteensä – ovathan he ainutlaatuisia omana itsenään; he ansaitsevat sen, he ovat sen arvoisia.

Tavallinen todellisuus kuitenkin antaa pettymyksen. Todellisuus on liian tylsää, se tarkoittaa vastuuta, arkea, asioitten tunnollista hoitamista kaaoksen estämiseksi.
Arjessa ei ole fiktion hohtoa, sitä ei helposti saa sisällytettyä elokuvien täydellisiin juoniin eikä siitä saa revittyä extreme-kokemusta.
Aikuisuus ja vastuuntuntoisuus on tylsää. Aikuisuus on kykyä laittaa toisen ihmisen tarpeet omien edelle, ja siksi nämä oman navan nöyhtää kaivavat eivät haluaisi joutua aikuisuuden pyörään.

Vanhetessaan ja viisastuessaan ihmisen ainakin kuuluisi oivaltaa, että maailma pyörii parhaiten empatialla, toisen ihmisen tunteet ja tilanteet huomioimalla ja laittamalla omat tarpeet syrjään. 
Juuri tätä tarkoittaa myös oikeanlainen vanhemmuus.
Miten isä tai äiti, joka keskittyy koko ajan omiin tarpeisiinsa, mielihaluihinsa ja vapaan valinnan toteuttamiseen, voi olla tuki ja turva lapselle? Eivätkö nämä ole juuri niitä vanhempia, joilta sanotaan vanhemmuus olevan hukassa?

Eivätkö juuri tällaisten hedonistivanhempien jälkikasvua ole se lapsijoukko, joka ei kunnioita vanhempaa ihmistä, haistattelee opettajaa, joka ei ole tuttu auktoriteettiasetelmien kanssa (vanhemmathan ovat heille kavereita, joiden kanssa tehdään lomilla kaikkea kivaa) ja jolla on vaikeuksia asettua toisen asemaan, vaikeuksia tehdä pitkäkantoisia suunnitelmia tai seurata niitä?
Heillä on aina tylsää, he eivät innostu muusta kuin hektisistä videopeleistä, joka tuo nopean kiihtymyksen ja tunteen, että jotain tapahtuu koko ajan jossain jännittävässä toisessa todellisuudessa ja itse on päässyt siihen mukaan.
Tekemättömyys, lukeminen, piirtäminen ja muuten vain kavereitten kanssa ulkona puuhaaminen on tylsää.

He ovat niitä tulevia aikuisia, jotka pitävät maailmaamme kasassa. 











tiistai 23. helmikuuta 2016

Oma tupa oma lupa




- No ei kai me nyt voida lainaa ottaa! Ei me lainaa saataiskaan edes, kun siinä pitäis olla hyväpalkkaiset työt molemmilla. 
- Ajattele nyt! Maksatte joka kuukausi hirveet määrät rahaa vuokraan, eikä siitä jää mitään itselle käteen. Maksatte jonkun toisen, vieraan ihmisen lainoja pois.
- No olis kai se kiva, että olis oma, mutta siinä pitäis olla itselläkin jotain pesämunaa, eikös? Eikä meille ole kerääntynyt syrjään kuin kiikun kaakun pari tonnia. Ei me saatais ikinä mitään lainaa oman asunnon ostoon.
- Ei siinä mitään menetä, jos menee juttelemaan pankin kanssa. Saatte sitten tietää ainakin sen, millainen teidän perheen tilanne tarttis olla, jotta saisitte lainaa.

Tällaista keskustelua olin käynyt veljeni kanssa tasaisin väliajoin siitä lähtien, kun tulimme Suomeen ja menimme asumaan vuokralle puolitoista vuotta sitten. 
Minulla oli aina ollut sellainen mielikuva, että oman asunnon voi ostaa vain varakas perhe ja asuntolainan voivat saada vain ihmiset, joilla on taloudellinen tilanne jo hyvällä mallilla, mutta jotka tarvitsevat vain vähän lisää asuntokaupan tehdäkseen.

Olin jo toisella silmällä tutkaillut asuntojen myynti-ilmoituksia yli vuoden. Itseltäni salassa. Näin ollen minulla oli käsitys sekä omakotitalojen että kerrostaloasuntojen hintatasosta. Ne kaikki tuntuivat jäävän sinne sateenkaaren tuolle puolen, vain haaveeksi. 

Annoin lopulta periksi veljeni sormenherittelyille ja sovin tapaamisen pankkivirkailijan kanssa.

Sain kuulla olevani realistisella pohjalla, en vaatinut mahdottomia, olin ottanut huomioon tulomme ja menomme oikealla tavalla. Olin selvittänyt mahdollisuudet perikunnan omistaman pientilan laittamisesta vakuudeksi, olin lukenut läksyni, sivistänyt itseäni korkojen ja lyhennysten maailmasta, laskenut varainsiirtoverot ja marginaalit.

Kävimme katsomassa omakotitaloja, rivitaloja, kerrostaloasuntoja. 

Ymmärsimme, että olimme täysin tietämättömiä omakotitalon hoidosta, korjailuista, kuluista ja päivityksistä. Syrjään.
Rivitaloissa piti osallistua yhdessä jos sun vaikka mihin kuluihin ja talkoisiin. Syrjään.

Löysimme vihdoin kerrostaloasunnon, jossa oli tehty putkiremontti ja muita uudistuksia viime vuosina ja jossa oli ne välttämättömät kaksi vessaa – välttyisimme oven läpi huudetuilta "mitä-sä-siellä-teet-näin-kauan? Onks-sulla-taas-puhelin-siellä? Mulle-tulee-pissat-housuun! Anna-mun-hiusgeeli!" - väittelytilaisuuksilta aamuisin.
Huoneistossa oli jokaiselle pojalle oma huone, vihdoinkin. Siellä oli myös sauna, jota suunnittelin ylimääräiseksi vaatehuoneeksi, sillä saunan makuun en ollut enää palattuani päässyt. Kohtasin vastustusta suunnitelmalleni yllättävältä taholta: mieheni tuumaili, että voisi kyllä joskus rentoutua saunassa töitten jälkeen... Hänelle oli mitä ilmeisimmin tullut Kreikan kesää ikävä, kun kaipaili tukahduttavaan kuumuuteen.

Alkoi vihaamani tinkausprosessi, jonka suoritin kunnialla. Veljeni avustuksella tosin.

Tänään tilanne on se, että olemme allekirjoittaneet lainapaperit, odotamme viikon kuluttua tapahtuvaa kauppakirjojen allekirjoitusta ja parin kuukauden kuluttua tapahtuvaa muuttoa omaan kotiin. 


Tuntuu kuin saappaani olisivat solahtaneet Suomen maaperään tukevammin. Uponneet rahkasammalsuohon jo nilkkoja myöten, liimautuneet kuumalla tervalla peruskallioon.
Avonaisesta ikkunasta kuuluvat talitinttien keväiset tiityyt, männikössä palokärki nakuttelee hurjaa vauhtia kuuluviin reviiriään, varikset raakkuvat ja pudottelevat lumipaakkuja kuusten oksilta. Tekevät tilaa auringonsäteille. 


Mihinkä minä kotoani lähtisin?

lauantai 2. tammikuuta 2016

Uusien perinteiden synnytystuskat



On tämä aika jännä olotila tämä välimaastossa lilluminen. 

Vaikka olemme nyt olleet Suomessa jo puolitoista vuotta, lapset ovat tottuneet kouluympäristöönsä ja me aikuiset olemme löytäneet paikkamme koulutus -ja työmaailmassa, meidän irtirevityt kreikanjuuremme – omani höllemmässä kuin muiden, myönnettäköön – eivät ole vielä tiukasti löytäneet hedelmällistä maata, johon tarttua kunnolla kiinni. 
Ne ovat kyllä kasvussa syvemmälle, mutta etsivät vielä sopivia kiinnityskohtia. Hapuilevat, luistavat ohi, odottavat hetken, saattavat jopa löytää joillekin säikeille tarttumispinnan, mutta paksuimmilla juurakkokiemuroilla on vielä niin sanotusti haku päällä.

Viime vuoden keväänä, pääsiäisenä, tämä "irtonaisuus" näytti kasvonsa ensimmäisen kerran.
Koska emme voineet pystyttää suurta paistinvarrasta pääsiäisenä pihamaalle kokonaisen lampaan valmistusta varten, eivätkä säätkään olisi sitä sallineet, meidän piti keksiä tapa viettää kreikkalaisten suurinta juhlaa toisella tavalla, joka toisi pääsiäisen tunnelmaa: valmistimme pakastetusta lampaanlihasta pitkään haudutettua muhennosta.


Koska en ole milloinkaan pitänyt jouluruuista 
erityisemmin, en ole vaivautunut opettelemaan niiden valmistamista, semminkin kun Kreikassa jouluaatto kuului vielä joulua edeltävän paaston aikaan. Vasta joulupäivänä oli tapana kerääntyä yhteen ison suvun kesken syömään kokoelmaa grilliliharuokia, joita jokaisen perheen takassa oli tiristelty jo aamuaikaisesta lähtien.

Tänä jouluna äitini meni veljeni luokse aattoa viettämään, minkä hänelle sydämestäni soin: oli varmasti luksusta astua kerrankin valmiiseen joulupöytään. Tosin hän kokosi pari päivää myöhemmin meidät kaikki luokseen samoissa merkeissä.
Jouluaattona minusta tuntui kuitenkin, että olimme vähän tyhjän päällä.
Kotimme oli koristeltu jouluisesti, hyasintti hohkasi makeaa tuoksuaan heti eteisen pöydällä, kuusi hehkutteli valojaan ja köynnöksiään parvekkeella, paksut pöytäkynttilät pidin palamassa lähes tauotta.
Joululahjoja jaoimme, vaikkei ollut tarkoitus. Tiedättehän: "tänä vuonna ei sitten hankita yhtään joululahjaa...tai korkeintaan yksi". Täällä Suomessa meillä on vihdoinkin mahdollisuus ostaa rikkimenneen kojeen tilalle uusi vaikka saman tien, käydä kaupasta valitsemassa uudet kengät, jos on tarvis, ja joskus jopa ostaa jotain, joka ei ollut ehdottoman tarpeellista juuri sillä hetkellä. Silti "turhan" tavaran ostaminen 
mielijohteesta on perheellemme edelleen vierasta. Äitini oli kuitenkin keksinyt jos jonkinlaista pakettiin käärittävää suuhun tai päälle pantavaksi, ja lasten silmistä näin, miten jännittävää pakettien avaaminen oli. 
Jouluaaton lahjat olivat siis tulleet osaksi jouluperinnettämme. 

Jouluaattona tein samaa karitsanlihamuhennosta kuin pääsiäisenäkin, joten tuumailin, että siitähän voisi tulla meidän perheellemme toinen jouluperinne.

Tunsin olevani perinnetehtailija.

Eihän niitä perinteitä väkisin tyhjästä voi kukaan luoda, niiden tarkoitus on syntyä ajan kanssa luonnostaan, itsestään, mutta jos jättäisi jouluaaton kokonaan juhlimatta, oloni tuntuisi syylliseltä. Ei itseni takia – voisin kevyesti viettää koko joulunajan täysin arkisesti – mutta tunnen olevani se, jonka kuuluu luoda lapsille niitä tärkeitä lapsuudenmuistoja, joita aikuisina nostalgian värinöissä muistellaan.

Oli outoa istua telkkarin edessä porukalla ja miettiä, mitä kaikkea ne suomalaiset jouluna tapaavatkaan tehdä ja tulisiko meidän nyt viettää sitten suomalainen joulu vai mukailla kreikkalaista tapaa. Vuokra-asunnostamme puuttui takka, ja parvekkeella oli liian kylmä suhistella sähkögrilliä.
Kreikkalainen joulu oli poissuljettu. Suomalainenkaan joulu ei oikein tuntunut omalta.
En tuntenut tarvetta mennä hautausmaalle enkä kävellä kylmän kourissa kaupungilla. Lumesta ei näkynyt haituvaakaan muualla kuin telkkarissa.


Yksi on kuitenkin varmaa: joulu pitää tehdä ja joulutunnelma luoda, ei se ihan itsekseen sieltä keittiön nurkan takaa putkahda! Ongelma oli vain siinä, miten ja mitä tehdä, että kaikkien perheenjäsenten odotukset täyttyisivät – jos he nyt ylipäätään osasivat mitään odottaa, kun niitä vanhoja perinteitä ei voitu ylläpitää eikä uusia ole vielä luotu.

Kaipa pitää alistua siihen, että vuosi kerrallaan perheemme löytää yhden asian, josta jokainen haluaa pitää kiinni juhlapyhinä, niin pääsiäisenä kuin joulunakin.
Uudenvuoden aattona muistin viime hetkellä pitkään perheessämme säilyneen kreikkalaisen perinteen: vasilópitan leipomisen ja sen viipaloimisen täsmälleen vuoden vaihtuessa. 


Hyvää uutta vuotta! Χρόνια πολλά και καλή χρονιά!

Vasilópita

Joulupipareita leivoin perinteitä ylläpitääkseni


Joulutortut joutuivat mukautumaan kreikkalaiseen makuun: luumusoseen korvasi pähkinäsuklaanokare 





sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kuin hiekka sormien lomasta



Runsas vuosi sitten tulin taas kokonaan suomalaiseksi.

Jalkani olivat vielä Kreikassa, mutta käteni kurottivat pelastusta Suomen päästä, Euroopan toiselta reunalta, syntysijoiltani.
Mukanani tulivat muut perheeni jäsenet, joita henkisesti aloin vetää mukanani, pois heidän omilta juuriltaan, hitaasti mutta varmasti.

Heidän sielunsa oli kiinni paksulla jäykällä kuminauhalla Kreikkaan. Olihan jokainen heistä syntynyt siellä, viettänyt siellä lapsuutensa, aloittanut koulunsa, elänyt sikäläisen yhteiskunnan sääntöjen, tunteiden ja tunnelman mukaan, siihen kiinni kasvaneena.

Asettautuminen Suomeen tapahtui pala palalta: sekavat byrokratian koukerot suoristuivat, mies löysi samassa tilanteessa olevia kohtalotovereita maahanmuuttajien kielikoulutuksen luokalta, lapset saivat ystäviä muista valmistavan opetuksen luokan oppilaista.
Heidän henkiset kuminauhansa alkoivat joustaa. Ne myötäilivät, eivät pyrkineet vetämään enää takaisin.

Olin suunnitellut kirjoittavani kirjan paluumuuttajan tuntemuksista, vaikeuksista ja monisäikeisyydestä, mutta mieltäni on alkanut kaivertaa epäilys tuntuman menetyksestä koko aiheeseen. 




Eräs toimittaja kutsui minua sopeutumisen ammattilaiseksi, ja pahoin pelkään, että olen luonteeni mukaisesti sopeutunut, taas kerran, niin nopeasti ja hyvin kuin mahdollista.
Sanon "pelkään", koska olen ymmärtänyt menettäneeni kykyni astua sisälle siihen minään, joka tuli tänne paluumuuttajana vielä oreganon tuoksu hiuksissaan ihmetellen Suomen yltäkylläisen raikasta suurilehtistä luontoa Kreikan piikkisen kalliokasvuston jälkeen, ihmisten hillittyä vaivihkaista käytöstä suuriäänisten jalkakäytäväkeskustelujen sijaan, suomalaisten taloudellista yltäkylläisyyttä ja yhteiskunnan käytännön asioiden hoidon sujuvuutta. 

Olen näihin kaikkiin jo tottunut, olen sulautunut suomalaisuuteen, oppinut maassa maan tapoihin: haikailen omaa taloa ja perheelle koiraa. 


Mies käy edelleen sopeutumiskouluaan, mutta suomen kielen tunnit ovat jo edenneet imperfektilauseisiin. Hän tuumii kirpputorilla, josko viime talven lenkkarit ovat vielä hyvät jäisillä teillä kävelyyn vai pitäisikö ostaa uudet.
Lapset käyvät kouluaan tavallisissa suomalaisissa luokissa, heillä on suomalaisia kavereita entisten ulkomaalaisten lisäksi, heistä asiat ovat jo "sairaan hienoja".
He tietävät jo, mitä odottaa lumelta, kylmyydeltä, talvelta tämän värikäslehtisen pimeän syksyn jälkeen.


Olen edelleen puheliaampi ja välittömämpi kuin keskivertosuomalainen, rohkeampi ja rennompi kuin aikoinaan olin, en vieläkään tiedä paljon mitään siitä, mitä tässä maassa on tapahtunut viime vuosikymmenten aikana, ihmettelen teknologiaa, dokumenttikameroita ja tietokoneita kaikissa luokissa, ammattijärjestöjen valtaa ja voimaa, internetin sujuvaa soveltuvuutta kaikkiin hoidettaviin asioihin, mutta olen menettämässä suuren osan paluumuuttajan identiteetistäni. 


Olen ja tulen 
aina olemaan paluumuuttaja. En pyristele sitä vastaan, en sitä kiellä enkä sitä häpeä.
En kuitenkaan pysty silmiäni sulkemalla kuvittelemaan itseäni siihen tunnelmaan, joka mieltäni myllersi juuri muutettuamme Suomeen. Voisin kertoa siitä tuhannen kerran; voisin kuvailla, miten suuri muutos Suomeen asettuminen koko perheelle oli. Voisin selittää, millaisista olosuhteista lähdimme ja millaisiin tulimme, mutta en kykene sukeltamaan vaivatta enää siihen myllerrykseen, joka pääni sisällä tuoreeltaan vallitsi.


Näin ollen en usko, että pystyn kirjoittamaan aiheesta siten kuin haluaisin.
Sen paluumuuttajan sielu, joka aisti pienenkin yllätyksen ja erilaisuuden entisen ja nykyisyyden välillä, jokaisen eron kreikkalaisen ja suomalaisen käytöksessä, jokaikisen ihmetyksen aiheen uudessa arjessa, on haalistunut, pehmentynyt ja tasaantunut.

Niin melodramaattisen huokailevalta kuin lause "taide syntyy tuskasta" kuulostaakin - ja samalla etovan omahyväiseltä kuvitellessani luovani taidetta -, siinä taitaa olla vinha perä.



Tällä hetkellä tuska on huvennut minusta kuin hiekka, joka valuu sormien lomasta maahan, eikä minulla ole halua ottaa enää uutta kourallista.


Muokkaus tammikuussa 2016:

Tämä aihe ei jätä minua rauhaan. Se taitaa olla siksi iso tapahtuma elämässäni, että minun on se kirjoitettava "pois" itsestäni, taas kerran. Kirja paluumuuttajan sopeutumisesta on taas mukana suunnitelmissa.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Metsän antimia



On se aika vuodesta, kun suomalainen röyhistelee rintaansa ja kehuu sumeilematta kotimaansa ihanuutta: 

Metsät, niityt ja pellonpientareet ovat täpötäynnä vihreän eri sävyjä. Järvet ja merenrannat houkuttelevat laskemaan kalojen muodostamia hyppyrenkaita ja siristelemään silmiä sokaisevien auringonheijastusten timanttivälkkeessä. 

























Kesäiset torit ovat täynnä väkeä. Myyjät ovat tuoneet pöydillensä paitsi uhkeina kukkivia amppelejaan, myös perunoita, jotka on nätisti lajiteltu esille lajikkeiden mukaan.
Samoin mansikkalaadut on nimikoitu. Jos ostaja ei ole varma omasta mieltymyksestään, myyjä kehoittaa häntä maistamaan joka lajia ja päättämään vasta sitten. Ratkaisu on toisaalta helppo, koska ne kaikki maistuvat taivaallisilta!

Koska metsät ovat täynnä mustikoita, niitä riittää myös myytäväksi asti laatikkokaupalla. Kanttarellit ovat nauttineet sateisesta alkukesästä ja pompahtelevat maan pinnalle tasaisin väliajoin, uudestaan ja uudestaan – niitäkin ahkerat poimij
at ovat tuoneet torille kaupantekoa varten.

Juuri eilen seurasin, miten eräs Danny de Viton näköinen turisti käveli Rauman torilla ristiin rastiin valokuvia näpsäillen. Hänen päässään keikkui khakin värinen lerppahattu, hänellä oli paitansa päällä khaki liivi ja siinä kymmenisen taskua survival-tarvikkeita varten. Hänen kaulastaan roikkui kamera, kädessään laukaisuvalmiina hän piti toista.
Hänet olisi voinut yhtä hyvin bongata Tansanian safarilla, mutta hän oli täällä, Rauman torilla.


Mies pysähtyi kanttarellipöydän luokse, näpsytteli menemään useamman kuvan, kulki eteenpäin, kääntyi, ja ikuisti sienet toisesta suunnasta. 
Hän alkoi siirtyä jo eteenpäin marjojen kohdalle, saavutti vadelmat, kun kääntyikin vielä tulosuuntaansa, tarkensi kanttareilleihin putkellaan viho viimeisen kerran. 
Koko tämän ajan myyjä seisoi sienien taustalla, kädet selän takana, tyytyväinen huvittunut ilme kasvoillaan. Sipaisi niskaan solmimansa huivin paremmin kohdalleen ja tarkkaili maailmanmatkaajan touhuja.

Suomen metsien satoa kaikki eivät pääse itse poimimaan, kuka mistäkin syystä, joten toripöytien antimet ovat tervetulleita monelle. 


Itse olen päättänyt tutustuttaa kreikkapoikani jokamiehen oikeuden ylellisyyteen. He ovat kukin ottaneet yritykseni vastaan omalla tavallaan.
Vanhimmat pojista tuskin malttavat odottaa ensimmäisen kermaisen kanttarellikastikkeen ilmestymistä ruokapöytään. Toinen heistä halusi ehdottomasti tulla tarkastamaan kanssani kesäpaikan lähellä olevat maaläntit. Hän oppi, että nämä kultapalat pitävät koivun läsnäolosta ja ilmestyvät samoille paikoille joka vuosi, jos vain sadetta riittää.

Hänen riemunsa oli suunnaton, kun hän ensimmäisenä havaitsi keltaiset läntit puskemassa sammalten ja heinien alta ja varmisti minulta, että ne tosiaan olivat kanttarelleja.
Sieniä löytyi koko ajan lisää. Poika näytti aivan saalistavalta haukalta, kun hän varovasti asteli eteenpäin, noukki sienen, toisen, kolmannen, kunnes hänen kouransa olivat kukkuroillaan ja hän toi saaliinsa koriini ja palasi samalle paikalle jatkamaan keräämistä.

Kukaan saalistaja, joka on tuonut suvulle suuren eläimen talven lihavarastoja varten, ei olisi voinut näyttää ylpeämmältä ja tyytyväisemmältä kuin tämä sienestäjä, kun hän haarukoi itse keräämiään keltavahveroita suuhunsa päivän aterialla. 







Vanhin poika lähti kanssani keräämään litran jogurttipurkkiin mustikoita heti kesäpaikkamme kiviaidan tuolta puolen. Kauemmas ei tänä kesänä Suomen luonnossa tarvitse lähteä näitä marjoja etsimään.
Jo parin askeleen päässä tummansiniset isot pompulat houkuttelivat kumartumaan alas.
"Tuollakin on! Ja tuolla! Kato kuinka isoja!"


Yritin vinkata pojalle, että hän voisi esimerkiksi ottaa toisella kädellä puskasta kiinni, kääntää sitä vähän niin, että oksien alla näkyvät mustikat tulisivat paremmin esille, ja napsia marjat siitä yksitellen mukiin.
 
Vilkaisin hetken kuluttua hänen toimiaan. Esikoiseni oli löytänyt oman tyylinsä: hän oli asettautunut sammaleitten ja kanervien päälle pitkin pituuttaan, kylkiasentoon, nojaten toisella kyynärpäällään maahan ja noukkien marjoja toisella kädellään. Joka toinen suuhun, joka toinen kippoon.
Tuolla tyylillä ei ehtisi tämän kesän aikana kerätä torille myytäväksi asti, mutta onneksi tarkoitus oli vain saada äidille lisuketta aamupuurolautaselle.

Myöhemmin kuulimme kurkien ääntä lähipellolta ja lähdimme katsomaan, näkyisikö niitä. 

Kahlasimme läpi korkean heinikön, löysimme keskeltä hakkuupeltoa mustaviinimarja- ja vadelmapensaita. Sieltä poikaani ei saanut pois millään, kun vadelmatkin kuulemma olivat niiiiiiin paljon makeampia kuin muualla. Kengät kastuivat heinien piilossa olleessa ojassa, muttei se tahtia haitannut.
Hän talsi vihdoin kanssani takaisin mökin pihamaalle näyttäen todelliselta metsien mieheltä: mustat collegehousut olivat aivan täynnä kiinni takertuneita kasvien siemeniä ja takiaisia!
Hän alkoi repiä niitä irti yksitellen ja hymyili mustikanmustalla suullaan.

Nuorimmaiseni ei piittaa sieniherkuistamme, eivät oikein mustikatkaan maistu, mansikat menevät, jos niiden päälle kumotaan vaniljavaahtoa, vadelmissa on kovia siemeniä. 


Hän on tyytyväinen ruokaan, joka koostuu vähintään puoliksi pastasta. Hän on tyytyväinen elämäänsä, kunhan käden ulottuvilla on älykännykkä tai tietokone.

Ensi vuonna on uusi kesä, jospa sitten.