Translate

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kaskaiden laulu




    Kaskaat, säksättävät laulukaskaat tuntuivat täyttävän iltapäiväksi kääntyvän kuuman päivän koko ilmatilan. Kihisevää ääntä voi melkein koskettaa sormenpäillään, se tuntui vatsassa asti. Välillä se kuulosti pannulla tiriseviltä makkaranpaloilta, välillä taas vinksallaan olevalta radiotaajuudelta. Ääni kulki käsi kädessä auringon kanssa, ja ensimmäisen lomaviikon jälkeen se ikään kuin häipyi taka-alalle korvan tottuessa siihen.
    Kerran Päivin loman aikana oli sattunut kohdalle päivä, jolloin aamu oli yllättäen valjennut tavallista harmaampana, lämpimänä yhtäkaikki niin kuin aina kesäisessä Kreikassa, mutta myöhemmin taivaalle kerääntyneet pilvet roiskivat kunnon sadekuuroja, päättäväisesti ja voimalla.

    Raivoisasti kohisseen sateen jälkeen oli ollut oudon hiljaista, kuin joku ratkaisevan tärkeä elementti olisi puuttunut sypressien ja plataanien kehystämästä maisemasta. Kaikki tuntuivat odottavan jotakin.
    Kyläntien laidassa, kivisen talon seinustalla Päivin huoneiston puutarhan toisella puolella varjossa makoileva koira nosti päätään, käänsi niskojaan lurppakorvat heilahdellen, nousi istumaan. Linnutkaan eivät sirkuttaneet satunnaisia piipahduksia lukuun ottamatta.

    Päivi tuli ulos märälle parvekkeelle paljasjaloin, nojasi kaiteeseen, vilkaisi istuvaa koiraa.
Kun aurinko leikkasi väistyvät pilvet kahtia ja alkoi taas kuumentaa ilmaa tehden sen lähes höyryäväksi, kuului ensimmäinen varovainen "tsäk-tsäkä-tsäk...". Sitä seurasi toinen "tsik-tsäk-tsäk...tsik-tsäk-tsäk..".
    Seuraavia rytmisarjoja ei tarvinnut kauan odottaa, vaan kaskaat aloittivat alusta intoa puhkuen tärkeät ilmoituksensa kuin olisivat säilöneet kokonaisen tunnin kestäneen rankkasateen aikana valtavat määrät uutisia ympäristön lajitovereille kerrottavaksi.
    Meteli oli korvia huumaava, mutta naapuritalon koira hengähti syvään, laskeutui makuulle, laski päänsä levollisena etutassujensa viereen ja valmistautui torkuille. Kaikki oli hyvin taas.

    Naapurin kymmenvuotias pikkutyttö tuli ulos keskipäivän lepohetken jälkeen tuomaan koiralleen raikasta vettä päivän paahdetta helpottamaan.
Jassas, kiría Paivi! tyttö huikkasi Päiville, joka suunnitteli illan kävelyreittiään terassinsa katoksen varjossa istuen.
Jassu, Eléni! Ti kánis? Mitä kuuluu? hän kysyi jo tottuneesti kreikaksi.

    Kielitunnit Suomessa olivat kestäneet koko syksyn ja kevään, ja hän oli pyrkinyt olemaan jokaisella niistä mahdollisuuksien mukaan. Paljon siellä oli opittu ja opeteltu, harjoiteltu ja toisteltu, mutta parhaiten mieleen olivat jääneet ne muutamat lyhyet fraasit, jotka näyttivät olevan myös ne käyttökelpoisimmat paikallisten asukkaiden kanssa kommunikoidessa. 
    Hei, kiitos, mitä kuuluu, huomenta... niitä kaikkia hän sai käyttää joka päivä lomallaan ja kerta kerralta ne tulivat suusta helpommin ja luontevammin. Hän oli jo rohjennut lisätä repertuaariinsa muitakin lauseita.
    Kyläkaupan seinustalla punotuissa tuoleissaan päivystämässä istuvat vanhukset ilahtuivat joka kerta, kun hän osasi vastata näille tervehtimällä tai sanomalla "polí kalá" kuulumisten uteluihin. Heidän kasvoilleen nousi tällöin entistä leveämpi hymy, heille tämä vaalea suomalaisnainen oli jo yksi heistä siitä kerrasta lähtien, kun tämä oli sanonut heille itse ensimmäisen kerran "kaliméra!", huomenta! Nainen oli halunnut tietää ja oppia muitakin sanoja, joita oli sitten toistellut niin monta kertaa, että vanhusraati oli ne hyväksynyt.

Kalá, esís? Hyvää, entä teille, tyttö vastasi kohteliaasti.
Polí kalá, efharistó. Oikein hyvää, kiitos. Päivi osoitti tämän jälkeen puita, ilmaa, korviaan, sanoi "tsiktsik" ja kysyi:
Pos to léne? Miksi tuota kutsutaan?
Aa, aftón? Tzítzikas léjete, kiría! Tzí-tzi-kas! tyttö toisti monta kertaa, kunnes Päivi ja tyttö säksättelivät sanaa yhteen ääneen kikatellen lopulta niin lujaa, että koira nosti vesikupista päätään vilkuillen heitä säälivästi.
     Pitivät suurempaa meteliä kuin kaskaat konsanaan.



Tervetuloa kreikan tunneille keväällä 2018!  






sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ihmisläheisyyden reviiri

(Teksti on julkaistu Länsi-Suomessa 15.10. 2017 nimellä Katso mua silmiin)


    Ei kai vain yhteiskunnan modernius ja vauraus ja toisaalta ihmisläheisyys ja luonteva sosiaalinen kanssakäyminen ole toisensa poissulkevia asioita?

    Suomessa palvelut on automatisoitu mahdollisimman pitkälle, ihmiskontaktien välttämättömyys on minimoitu. Ei tarvitse enää mennä jonottamaan virastoihin, ei tarvitse kysyä neuvoa kasvokkain ongelmiinsa, ei tarvitse kohdata kaupan henkilöstöä edes maksaessaan ostoksiaan, ei tule välttämättä kosketettua toista ihmistä kuukausiin.
    Tehokasta, vaivatonta ja kliinistä.

    Samaan aikaan yhä suurempi joukko ihmisiä tarvitsee ammattiapua mielenterveysongelmiinsa, vavahduttavan suuri joukko nuorista päätyy itsemurhaan. Uskallan väittää, että enemmistö ihmisten henkisestä hädästä minimoituisivat tiiviimpien ihmiskontaktien avulla.
    Ne perimmäiset tarpeet ihmiselle ovat kuitenkin pysyneet samana vuosituhansien halki, ne eivät ole automatisoituneet eivätkä ulkoistuneet.

    Ihmisen kohtaaminen läheltä, silmiin katsominen, koskettaminen, jutteleminen, kuunteleminen ovat asioita, jotka tekevät ihmisestä eheän ja psyykestä levollisen. Onhan todistettu, että jos pieni vauva ei saa tarpeeksi toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta, hän ei kehity normaalisti.

    Eikö kristinuskon tärkein sanoma, sen puhtain ydin, ole rakkaus ja ihmisläheisyys? Jopa ateistitkin myöntävät, että uskonnon antamien ohjeistusten puuttuessa ihmisen tuntema empatia toista ihmistä kohtaan on se, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja jonka tulee toimia ohjenuorana käyttäytymiselle. Se on moraaleista korkein.

    Ihmisten luonnollisesta läheisyydestä vieraantuminen on usein ollut aiheena meidän kahdessa erilaisessa kulttuurissa eläneiden keskusteluissa.
   Niiden syvimpiä syitä ruotiessani myönnän ilmaston ja väestömäärän erojen keskeisen merkityksen.
    Miten sosiaalinen kanssakäyminen voisi olla tuttua ja luontevaa, jos lähin naapuri asuu kilometrien etäisyydellä ja sinne pitää tarpoa – noh, vähän liioiteltuna – läpi kinosten ja jääkenttien? Koko elämän kirjo tapahtuu meillä yleensä sisätiloissa ihan käytännön syistä. Vierailut pitää erikseen sopia, mieluummin viikkoja tai ainakin päiviä etukäteen. Ulkona voi kaupunkialueellakin kävellä kilometritolkulla tapaamatta ketään muuta.

    Etelässä perheenemännät hoitavat viimeisimpien juorujen vaihdon suoraan parvekkeelta toiselle huutelemalla tai liukuikkunat sivuun vetämällä, ikkunalautaan nojaamalla.
    Mitenkä teet sen tuuletusikkunan kautta, joka on niin pieni, että jäät korvistasi kiinni heti ensi yrittämällä? Eikä siellä ulkona kuitenkaan kukaan ole kuulemassa. Saat nauttia siitä omasta rauhasta ihan tukahtuneisuuteen asti.

    Etelän maissa jaetaan omat asiat kevyemmin ja esteettömämmin muitten kanssa. Päivitellään, tuetaan, kerrotaan omia vastaavia kokemuksia. Vertaistukea parhaimmillaan ilman kalliita psykiatreilla käyntejä.

   En suostu uskomaan kansanluonteiden olemassaoloon! Emme voi kantaa geeneissämme jotain eristäytymisen, ylikorostuneen oman reviirin suojelun, vieraan ihmisen kaihtamisen dna:ta. Uskon mieluummin siihen, että lapset seuraavat vanhempiensa käytöksen esimerkkiä.
   Lapsi seuraa ja vaistoaa tarkkaan, katsooko oma vanhempi ihmisiä avoimesti silmiin, käyttäytyykö luontevasti muiden ihmisten läheisyydessä vai lyökö herkästi luukut kiinni väistämättömän kommunikaatiotilanteen edessä – ja matkii. Jos vanhemmalle tervehtiminen ja muiden huomioiminen on luonnollista, se on sitä myös lapselle ja hänen lapsilleen.











keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Rouva ja rouvan munat!



    Mikä ihme siinä on, että kun tekee yhtä asiaa, ajatusten pitää olla jo etukäteen jossain toisessa? Mikä kiire on ratkaista kahta tai jopa kolme asiaa täysin samanaikaisesti?
    Sen nyt ymmärtää kuka vaan, että yksi tekeillä olevista hommista kärsii laadultaan – tai se häviää tyystin, kuten viime aikoina muutamat opetusäänitteet.
    Toki ne aikanaan löytyivät sieltä, minne se yleishäirikkö "joku" oli ne laskenut käsistään: pyykkikorista. Täysin asiaan kuulumaton paikka.
– Kuka ne TÄNNE on laittanut? vaadin saada tietää. Neljä silmäparia tuijottaa minua sanaakaan sanomatta. Heille tapahtuma ei ole yllätys, näitä on sattunut viime aikoina useammin kuin kerran.

Kehtaanko kertoa?
Kehtaan, pakko laverrella se pois, vaikka hävettää.

    Viime viikolla tuntien jälkeen päätin lähteä opistolta kauppareissulle Lidliin. Laitoin ison mustan nahkaisen laukkuni auton tavaratilaan piiloon. Otin kuitenkin sieltä ensin lompakkoni ja kännykän. Ne tarvitsisin kaupassa.

    Lähdin matkaan. Reitti vei keskeltä kaupunkia mutkitellen. Välillä kaasuttelin vähän kovempaa, liikenneympyröissä pyörin maltillisemmin, niin kuin tapana on.

Saavuin Lidlin parkkipaikalle, nousin autosta, käännyin autoon päin ja ta-daa!!!
    Siinä auton katolla, lähellä reunaa, istuivat vierekkäin lompakko ja kännykkä! Kuin olisivat pyyhkäisseet hiuksensa silmiltä ja sanoneet:
    – Huh, kun oli tuulinen reissu. Vilu meinas tulla.

    Kakistelin paikallani kauhusta kankeana. Sieluni likinäköisillä silmillä näin, miten monta mahdollisuutta näillä kahdella olisi ollut levitä kuin korttipakka ympäri risteyksiä, ympyröitä ja liikenteenjakajia heti ensimmäisestä jyrkästä käännöksestä lähtien.
    Tämä oli opetus kantapään kautta numero kaksi.

Numero yksi sattui runsas viikko tätä aikaisemmin.

    Olin ostanut kärryt täyteen tavaraa eräästä paikallisesta ruokakaupasta: niissä oli kaksi pulleaa muovikassia ja päällimmäisenä, kirsikkana kakussa, 30 munan laakea lilanvärinen kenno.

    Tulin autolle, laskin kennon varovaisesti ensin pois tieltä – auton katolle –, jotta sain nostettua raskaat ostoskassit kärrystä auton takapenkille.
    Vein kärryt takaisin, otin rahakkeeni, istuin autoon ja aloin kaasutella kotia kohti.
    En päässyt vielä parkkialueelta pois, kun näin kolmikymppisen miehen viittoilevan.
    – Minulleko se huitoo? Mikä ihme tyyppi toi on? Ei kai se mitään rahaa halua tai muuta? mutisin itsekseni ääneen ajatuksiani, kuten olen tavakseni ottanut viime vuosina.

    Hiljensin miehen kohdalle, aloin varovasti rullata ikkunaa auki, mahdollisimman asiallinen "niin, voinko auttaa?" -ilme kasvoillani.
    – Nii mää sitä vaa, et rouva muna ova katom bääl!

    Niin, ne kassit olivat takapenkillä, mutta munat edelleen siellä auton katolla...
    – Voi kiitos nyt kun sanoit. Et viittis antaa niitä sieltä, kun en oikein viittis nyt nousta tästä..
    – Juu, täsä ne ova, olkka hyvä.
Otin munani nopeasti sisään, laitoin ne viereiselle istuimelle ja ajoin muina naisina pois parkkialueelta. Kuvittelin tietysti, mitä olisi tapahtunut ihmisille, autoille, kadunvarsille, kun kennoni olisi levahtanut katolta pitkin mantuja ympäristöä täplittämään.

    Tämä hajamielisyys saattaa olla perinnollistä.
    Äitini on ajatuksissaan yrittänyt avaimella vieraaseen, samanväriseen autoon. Kerran hän oli jo avannut (ovi ei ollut lukossa) auton oven ja ollut menossa sisään, vaikka ajajan paikalla jo istui itse omistaja.
    – Kyl tähä vaa mahtu viäl, jos oikke soviteta, oli mies huvittuneena tokaissut.

    Omenat eivät kauas putoa puusta, elleivät sitten hukkaa itseänsä matkalla.












maanantai 2. lokakuuta 2017

Hola ja bonjour!





Istun kansalaisopiston ala-aulassa askartelemassa sanapalapelejä kirkkaanvärisistä papereista ja katselen välillä ohikulkevia ihmisiä.
Joukko pirskahtelevia eri ikäisiä naisia pyyhältää määrätietoisesti jumppa-alustat kainaloissaan portaita kohti. He eivät hissin nappulaan koske, he ovat tulleet nauttimaan liikunnasta.
Neuvon ryhmän jos toisenkin vilkkaasti elehtiviä ulkomaalaisia oikeaan suuntaan opettelemaan vaikeaa äidinkieltämme. Nostan mielessäni hattua jokaiselle heistä, jotka oppivat sitä edes hiukan.

Iloinen nauru ja puheensorina kuuluvat käytävään asti myös omasta luokastani. Astun sisään ja huikkaan huomenet vieraalla kielellä. Sitä hetkeä on odotettu: vastaukset kaikuvat moniäänisinä, eritahtisina. Toiset lausuvat sanat lujasti, tätä on kotona harjoiteltu.Toiset vähän varovaisemmin, sanat tuntuvat vielä oudoilta ja hakevat suussa paikkaansa.
– Opettaja, opettaja! Mitäs nyt, kun en ole tehnyt läksyjä lainkaan? kysyy yli seitsemänkymppinen herra keveästi hymähdellen. Vaistoan kuitenkin pienen huolen häivähdyksen harmaiden kulmien takana. Vakuutan, ettei nurkkaan tarvitse mennä eikä jälki-istuntoa tule.
Huvittuneen helpottunut nauru kiirii ympäriinsä jokaisen kuvitellessa luokan seniorin seisovan nurkassa selkä päin muita kuten vuosikymmeniä sitten tapana oli. Täällä katsomme yhdessä nämä harjoitukset, tavaamme yhteen ääneen vaikeat lauseet ja harjoittelemme niitä niin monta kertaa kuin on tarvis.

Yleissivistävässä opinahjossa ei opita opettajaa eikä arvosanoja varten, kukaan ei pisteytä eikä arvostele oppimistuloksia, mutta niin vaan jaoin kyselylomakkeen eräänä keväänä, kun oppilaat ehdottivat:
– Eikös voitais pitää kokeet? Me haluaisimme tentin! He saivat kokeensa, mutta pieneksi pettymykseksi jätinkin kokeet heidän itsensä korjattaviksi.

On aikuisia, joille kaikki vieraat kielet ovat erityisen hankalia oppia. Silti he tulevat leppoisan ilmapiirin ja mukavien kanssaopiskelijoiden takia joka vuosi. Yhdessäolon lomassa mieleen jää kuitenkin aina jotain uutta, ja ulkomaan lomalla he osaavat taas yhden sanan lisää paikallisella kielellä. Se saa hymyn huulelle ja innon jatkaa.
On niitä, jotka aloittavat aina alusta uudelleen tai tulevat toistamiseen samalle kurssille:
– Päätin jättää itseni luokalle, selittää useamman vuoden oppilas ja jatkaa jo osittain tuttuja asioita uudella innolla. Tällä kertaa harjoitukset sujuvatkin jo paljon helpommin, ja ilo pilkahtaa silmissä.

Tunnin jälkeen opiskelija tulee kertomaan juuri päättyneestä lomamatkastaan.
– Minä sille tarjoilijalle sanoin niin kuin me täällä opittiin. Ihan itse tilasin kaikki ruuat alusta loppuun. Se kirjoitti tilauksen vihkoonsa, kiitti ja lähti keittiön puolelle.
Me siinä vaimon kanssa jännättiin, että mitäköhän sieltä nyt sitten loppujen lopuksi eteen saadaan syötäväksemme. Naukkailtiin paikallista viiniä ja odoteltiin. Oli hyvää, muuten.
Sieltä tulivat ruuat, ja tiedätkös! Ihan kaikki oli juuri sitä, mitä kuvittelinkin tilanneeni! Jätettiin hyvät juomarahat, ja sanoin vielä siinä lähtiessä paikallisella, että takaisin tullaan, kiitos.

Ei ole opettajalle isompaa kiitosta kuin nähdä ja kuulla onnellinen, innostunut ja ripauksen itsevarmempi opiskelija kertomassa onnistumisestaan säihkyvin silmin. Jokainen käännösharjoitus ja kielioppikoukeron selvittäminen ovat silloin olleet vaivan arvoisia.






Tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä ja samankaltaisuudet täysin sattumanvaraisia.  

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaikuja kreikkalaisesta yhteiskunnasta


(teksti on julkaistu editoituna Länsi-Suomessa 17.9.2017 nimellä Bravo, bravo)


Olen seurannut viime kuukausien kirjoittelua lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Asiantuntijat korostavat analyyttisissa artikkeleissaan lasten tarvetta tuntea itsensä rakastetuiksi sellaisina kuin ovat ja saada paljon halauksia ja hellyydenosoituksia. Heitä pitäisi paijata.

Kolme poikaani ovat kasvaneet Kreikassa esi- ja myöhäismurrosikäisiksi asti.
Tultuamme Suomeen kolme vuotta sitten olen monet kerrat vastaanottanut kehuja lasteni kohteliaisuudesta, jutteluvalmiudesta ja avoimuudesta. Hyvin olen kasvattanut lapseni, kuulemma. Minä, joka en ole koskaan ollut edes erityisen lapsirakas (moikka vaan pojat!) enkä varsinkaan hali/pusu -tyylinen.
– En minä niitä mitenkään kasvattanut, ihan tavallisiahan nuo ovat, vastaan.

Olen muistellut sitä tapaa, jolla Kreikassa suhtauduttiin lapsiin, ja olen alkanut arvostaa "vanhanaikaista" perhekeskeistä kulttuuria entistä enemmän. Onhan sillä ollut iso osa lapsieni kasvamisessa sellaisiksi kuin he nyt ovat.

Siirrymme Kreikkaan.


Kun aikuiset kohtaavat sattumalta toisensa kaupungilla, he saattavat vaihtaa nopeat tervehdykset toisilleen, mutta välittömästi tämän jälkeen, ennen keskinäistä sananvaihtoaan, he kohdistavat huomionsa lapseen tai lapsiin, jos näitä jonkun mukana on.
Lapsi saattaa olla nuori aikuinen, teini-ikäinen, hädin tuskin kouluikäinen tai vasta rattaissa tuttiaan venyttävä piltti. Hän saa vieraan aikuisen huomion välittömästi: lepertelyn säestämänä pienimpiä otetaan kädestä, silitellään päätä ja kasvoja, suukotellaan. Hänen tasolleen mennään kyykkyyn tai otetaan syliin, kysytään:
– Mitäs sinulle sitten kuuluu? Mikäs sinun nimesi on? Otatko karamellin? Onpas sinulla hienot kengät! Jos lapsi vierastaa, hänelle annetaan vielä suukko ja lasketaan takaisin äitinsä luokse.
Kouluikäiselle kehutaan, kuinka paljon tämä on kasvanut, kuinka komea/kaunis tästä on tullut (lapsen ulkonäöstä ja kasvukäyristä riippumatta) ja tiedustellaan, milläs luokalla reipas koululainen taas onkaan ja mistä aineesta hän eniten pitää.
Kun lapsi on jo teini-ikäinen tai lähes parikymppinen, poskien nipistykset ja otsasuudelmat jätetään vähemmälle, mutta ollaan yhtäkaikki kiinnostuneita hänen elämänsä tärkeimmistä käänteistä: opiskeluista ja harrastuksista. Jos aikuinen on sukulainen, poskisuukot tietysti vaihdetaan, mutta muuten vieraskin aikuinen saattaa silittää nuoren hiuksia hyväksyvästi.
Lasta ja nuorta puhutellaan kehuvilla sanoilla joka lauseessa:
– Mainiota, loistavaa, niin sitä pitää, kyllä se siitä. Bravo, bravo!
Vasta kaiken tämän jälkeen aikuiset siirtyvät omiin kuulumisiinsa.

Lapset ovat mukana kaikkialla aikuisten kanssa, he tottuvat eri-ikäisiin ihmisiin, oppivat kunnioittamaan vanhuksia ja silittelemään pienimpiä läsnäolijoita. Murrosikäisetkään eivät kaihda nappaamasta seurueen pienimpiä syliin ja suikkaamasta suukon heidän poskelleen. He eivät silti ole vähemmän "cool" kuin muut ikäisensä. Toki heillä on omatkin menonsa.
Pikkulapset kiertävät syleissä kuin kiertopalkinnot, kuin suvun arvokkaimpina mestariteoksina ihailun kohteina, jokainen heistä, poikkeuksetta.

Eivät kaikki nuoret tietysti ole samanlaisia, niin kuin eivät kaikki aikuisetkaan. Ei jokainen heistä syöksy pienten lasten luokse; toinen on ujompi, toinen avoimempi ja välittömämpi, mutta uskaltaisin väittää, että he ovat kaikki kohteliaita ja toista ihmistä kunnioittavia.
Itse kaupungilla kulkiessani saatoin kysäistä tietä joukolta nauravia ja pelleileviä nuoria miehiä. He pysähtyivät, vastasivat ja neuvoivat teititellen minua kohteliaasti, huikkasivat "olkaa hyvä vain" heitä kiitettyäni ja jatkoivat nuorten meluisten miesten elämäänsä taas keskeytykseni jälkeen. Koskaan ei tarvinnut pelätä kuulevansa epäkohteliaita ylimielisiä tokaisuja, saati sitten haistatteluja.

Niillä lapsilla ja nuorilla, jotka ovat kuulleet ja tunteneet pienestä asti olevansa tärkeitä omina itseinään, rakastettuja sellaisina kuin olivat ja suuren perheen vaalituimpia jäseniä, ei tunnu olevan tarvetta kapinoida ja osoittaa halveksuntaa aikuisia ja heidän arvojaan kohtaan. Ei tämä tarkoita sitä, että he tekisivät kaikki niin kuin vanhempansa ovat tehneet, mutta heidän ei tarvitse tehdä muutoksia provokatiivisella mielellä.

Ketään vanhempaa en halua koskaan mennä neuvomaan sormi pystyssä oman lapsensa kasvatuksessa. Lähes poikkeuksetta lapsen oma vanhempi on paras vanhempi lapselleen ja hän kasvattaa lapsensa niin hyvin kuin osaa. Ei kuvailemani malli ole ratkaisu kaikkiin lasten ja nuorten ongelmiin Suomessa, eikä kaikkien lasten tarvitse olla kuten nuorin 13-vuotiaani, joka syöksyy halaamaan ison kerrostalomme eläkeläiset heti heitä pongattuaan. Kukin luonteensa mukaan.
Lasten tulisi kuitenkin mielestäni olla etusijalla jokaisessa perheessä. Siitä on hyvä alkaa.

Pappa piipahti käymään naapurista

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Itse tuoppini jäljet mä tunnen... ♪




    Kesäilta aluillaan. Päiväinen tuuli on jo tyyntynyt ja koivujen lehdet koristelevat pihan rauhallisina, väsyneinä monien tuntien tuiverruksesta.
    On se sininen hetki suomalaisessa illassa, joka jatkuu ja jatkuu vaikka kuinka, vielä juhannuksen jälkeenkin, vaikka monet lasin puolityhjänä näkevät alkavatkin jo kesäkuun puolesta välistä huokailla, että kohta ne valoisat tunnit alkavat taas vähetä. Illat synkistyvät ja kylmenevät. Kohta alkaa elokuun kuu kelmeillä kirkkaana ja linnun viserrys vaieta.

    Nyt näyttää kuitenkin vielä kesältä, tuoksuu kesäillalta, joka ei hetkessä pimene. Astelen kotipihan poikki sandaaleissani, hihaton pusero ja plyysinen jakku päälläni.
    Mies oli yllättäen soittanut minut tuopilliselle lähipubiin, jossa hän 
usein istui hetken töiden jälkeen ennen kotiin tuloaan. Hän oli saanut sieltä monia tuttuja huonolla suomellaan ja vähän paremmalla englannillaan mutta ennen kaikkea ystävällisellä asenteellaan, jota vakituisetkin, pubia olohuoneenaan pitävät, osasivat arvostaa. Nämä olivat kurkkuaan myöten täynnä teeskenteleviä, itseään jollain tavalla parempina pitäviä ihmisiä, jotka ylenkatsoivat kaljakansaa ja pubiperheitä.
    Kreikassa vastaavaa tarkoitusta palvelevat kafeniot. Niihin mennään tapaamaan tuttuja ja tiedetään, kenet mihinkin aikaan päivästä tai illasta sieltä suurella todennäköisyydellä tapaa. Siellä saatetaan nauttia ouzo tai olut, mutta useimmiten kupponen kahvia. Sinne mentiin päivittäin, ehkä toisenkin kerran illemmalla.
    Kafenio
ita miehelläni on ollut eniten ikävä näinä kolmena Suomen vuotena. 


    Sinne lähibaariin nyt astelin, vähän peloissani siitä, miten minuun suhtauduttaisiin, minkälaisen vastaanoton saisin.
    Tervehdin sisään tullessani kaikkia, tapani mukaisesti. Seurasi varovaista tunnustelua, keskustelua aiheesta jos toisestakin. Oli happy hour ja tuoppeja kolahti pöydälle pareittain.
    Olisin halunnut ottaa muistilehtiöni ja kynäni esiin. 
Pöydässämme oli kiehtovia ihmisiä, jotka siinä ympäristössä avautuivat elämäntarinoillaan ystävälliselle vastaanottavalle vieraalle. Tässä seurassa pieninkin vilpillisyys, halveksunta ja väheksyminen olisi huomattu ja tuomittu. Rangaistu hiljaisuudella. 
    Tämän kaurismäkeläisemmäksi eivät illan tunnit voineet tulla: pienillä tavallisilla ihmisillä oli tuhansien kilometrien pituiset elämäntarinat täynnä kohtalon jallitusta ja sen suomia palkintoja.
    En tarkoita, että jokainen pöydässä istuva olisi yhtäkkiä avautunut minulle, hetki sitten seuraan istuneelle, elämänsä käänteistä. Kuuntelin keskusteluja, ja mieheni kertoi heistä (salakielellämme) enemmän: kuka missäkin asui, missä työskenteli, oliko puolisoa tai lapsia. He kertoivat kuitenkin mielellään enemmän vieraallekin, kun olivat ensin varmistuneet tämän "turvallisuudesta" ja empatiakyvystä. Esittivät hyväntahtoisia kysymyksiä meidän tilanteestamme, joista mielelläni kerroin. Kysyivät ilman tahdittomuutta, ilman tunkeilevaisuutta.


    Katkeruutta, kaunaa, anteeksiantoa ja toivetta paremmasta. Hersyävää naurua. Äärimmäistä herkkyyttä, rakkautta, pelkoa pahemmasta. Halauksen ja ymmärretyksi tulemisen tarvetta. 


    Jokaisella erilainen tuopin jälki. 






maanantai 5. kesäkuuta 2017

Iloa mustista banaaneista



    Äitini oli tuonut lasten koulujen päätöspäivää varten ihanan kimpun ruusuja kotiini. 
    Usein ruusujen tuoma ilo oli lyhytaikainen; ne alkoivat painaa päätänsä alaspäin jo saman päivän aikana tai näyttää kalman merkkejä viimeistään seuraavasta päivästä lähtien.
    Tämä nimenomainen syvänpunainen tusina sen kun komistui: kukat aukesivat entisestään, ryhdistäytyivät pystympään ja pistivät katselijan huokailemaan. Tai siis minä huokailin. Perheemme miehet totesivat yksi toisensa jälkeen: "Joo, niin on", kun olin kiinnittänyt heidän huomionsa vängällä olohuoneen kukkien upeuteen. 

    
    Aistien iloja eivät synnyttäneet kuitenkaan samalla pöydällä astiaansa yhä syvemmin painuneet, kuorestaan kokonaan mustuneet kolme banaania. 
    Sammaloituneiden muistilokeroiteni uumenista vilkutteli epätoivoisesti valoa joskus käyttämäni ratkaisu ylikypsiä banaaneita varten. Pulpahtihan se sieltä: reseptivihkossani oli ohje banaanikakun väsäämiseen ja siihen tarvittiin nimenomaan kolme parhaimmat päivänsä nähnyttä hedelmää.

    Viime kuukausina olin leiponut todella harvoin ja nyt kuvittelin mielessäni, miten itse tehdyn leipomuksen tuoksu ilahduttaisi koko kansaa ja miten kakun valmistumisen jälkeen seuraisi raastava pettymys kun julistaisin:
– Tätä ei sitten saa syödä ennen kuin kolmen päivän kuluttua! Niin reseptissä sanotaan!
    Enhän minä sellaista voisi tehdä. Saisin aikaiseksi neljä pahantuulista keittiössä sieraimet levällään haahuilevaa olentoa, jotka etsisivät jotain, jota VOI nyt syödä.
    Päätin leipoa ensin pullaa ja sitten vasta lopuksi laittaa banaanikakun tunniksi uuniin kypsymään. Sen tuoksu olisi helpompi kestää tuore pulla suussa, raesokeri hampaissa rouskuen.
    Sitäpaitsi pullaakaan ei ollut tullut tehtyä miesmuistiin.

    Kävin kaupassa hakemassa täydennyksiä ja ryhdyin taikinan tekoon. Hyvä sitko, tarpeeksi kaardemummaa, munissa keltaiset keltuaiset. Voita, ei margariinia, tursuilemaan sormien lomista vaivaamisen lopuksi. 

    Kun leivotut kanelipitkoni (teen aina samanlaisia, saksilla leikattuja pötköjä) olivat nousseet ja ne alkoivat tuoksua uunista koko keittiöön, odottelin reaktioita. Ei mitään.
Kotona tosin olivat vain kaksi poikaani, muut omilla teillään ties missä. 

    Kun pitkot olivat valmiita, päätin käydä ilmoittamassa asiasta molemmille tietokoneitten ääreen. Tapahtui kaksi kertaa sama asia. Avasin huoneen oven. Huomasin avonaisen ikkunan. Ennen kuin ehdin avaa suutani, pojan silmät levähtivät auki, kuulokkeet pamahtivat pöydälle ja hän riemastui:
– Ai se tuoksu tuli sittenkin meiltä! Luulin, että tuolta ikkunan kautta tuli pullan tuoksu jostain toisesta kodista niin kuin ennenkin, mutta nyt kun avasit oven, tajusin, että SINÄ olet tehnyt pullaa!

    Pehmeää, kanelin ja kardemumman makuista lämmintä pullaa, raesokeria, kylmää maitoa. Siinä oli taivas seuraavien minuuttien ajan.
    Loputkin perheestä tipahteli ulkoa sisälle:
– Alaovelle asti tuoksui tuore pulla. Hienoa, että se tuli täältä meiltä!

    Näihin kuviin, näihin tunnelmiin oli helppo heittää kirsikka ja mainita, että tuossa kypsyy vielä banaanikakkukin, mutta sitä voi syödä vasta kolmen päivän kuluttua..
– Wow, great! kuului juniorin kommentti. – Kahteen kertaan wow!

    Pitäisiköhän leipoa pikkasen useammin?


Tarinan päähenkilöt
 

    

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Vaappuva lentokone



    Kreikan koti maanantaina, toisen pääsiäispäivän aamuna 20 vaille seitsemän. Ovikello soi, hätäisesti vielä toistamiseen.
    Kälyni siellä oli, pääsiäiskampauksensa vielä unesta sekaisena ja entistä pörröisempänä 
kasvoja kehystäen: 
    – Papus (kr. παππούς = isoisä, vaari) on varmaankin kuollut!
    Kävin herättämässä mieheni ja menin alakertaan, jossa oli jo toisenkin kälyni perhe. Tämän tytär oli tullut antamaan papukselle hänen tavanomaisen lääkkeensä kymmenisen minuuttia sitten eikä ollut saanut vanhusta hereille. 

    Kosketin appeni otsaa. Se oli jo kylmennyt. Etsin sormillani häivähdystä pulssista kylmäihoisen leuan alta kuin lääkäri. 
    Ei mitään. Hiljaisuus. Rauha. Tyyneys. Tyhjyys. Keveys.

    Olimme jännänneet jo pitkään, ehtisimmekö nähdä mieheni isää hengissä enää pääsiäisenä, joka sattui osumaan kerrankin samaan aikaan Suomen pääsiäisen kanssa. Seuraava kerta olisi kahdeksan vuoden kuluttua, joten olimme varanneet viikon matkan jo hyvissä ajoin. 

    Appeni oli omasta halustaan lopettanut lääkkeidensä napsimisen, oli vähitellen lopettanut kirkossa käymisen – ja jättänyt kaikkien suut ammolleen ihmetyksestä.
    Kaksi ja puoli kuukautta sitten hänen kaikenlainen aktiivisuutensa oli luisunut alamäkeä: jaloillaan pysyminen, liikkuminen, jopa syöminen alkoivat olla työn ja tuskan takana. Lääkärin mukaan kaikki hänen terveyteen liittyvät arvonsa olivat erittäin hyviä, joten kyseessä oli puhtaasti elämänhalun ja -voiman loppuminen. 

    Olimme tehneet lähes kolmeksikymmeneksi tunniksi venyneen matkamme edellisenä keskiviikkona. Olimme saapuneet kotitalollemme kymmeneltä illalla, jättäneet matkalaukut omaan asuntoomme ja kokoontuneet kaikki kolme perhettä appeni sängyn ympärille. 
    Vanhus näytti täysin erilaiselta kuin kaksi vuotta sitten. Hän oli laihtunut, kutistunut, kuivunut. Tekohampaaton suu oli kuopalla ja auki, pää takakenossa, silmät enimmäkseen kiinni tai hieman raollaan. Maa veti ihmistä puoleensa, kuten oli tapana sanoa.
   

    Toinen kälyistäni osoitti meitä vastatulleita yksitellen ja kysyi apeltani: Kukas tämä on? Tunnistatko tämän?
Vaikka varsinkin nuoremmat poikani olivat kasvaneet ja muuttuneet paljon kahden viimeisen vuoden aikana, appeni kohdisti vaivalloisesti katseensa 
jokaiseen, zoomasi tarkkaan ja ilmoitti kunkin nimen tunnistettavasti. 
    Hän oli vielä kanssamme läsnä, vaikka julistikin usein haluavansa jo kuolla. Toisaalta hän oli puhunut tästä nimenomaisesta toiveestaan isoon ääneen jo viimeiset kymmenen vuotta, niin ettei se meitä uutisena hätkähdyttänyt. Erona oli se, että hän esitti toiveensa nyt hiljaa, väsyneenä.

    Viime viikolla kälyni oli käynyt isänsä kanssa läpi valokuvia meistä kaikista. Hän oli kysellyt tämän arvioita jokaisesta erikseen, kreikkalaisilla kun on tapana tivata pieniltä lapsiltakin: 

– Kumpaa rakastat enemmän, isää vai äitiä? saattaen piltin todella hankalaan tilanteeseen. 
    Papus ei ollut jaksanut antaa sanallista arviointiaan vaan hän oli tehnyt sen kädellään. Hyvä ihminen oli saanut hänen toimivamman kätensä ranteen pyörimään ympyrää: kelpo ihminen. Erityisen siunauksen ansaitsevalle ympyrä oli vielä laajempi jos mahdollista. 
    Kälyni osoittaessa kuvaa sisarensa häiriöitä paljon aiheuttavasta moniongelmaisesta nuoresta miehestä papus oli antanut armon käydä oikeudesta ja elehtinyt kädellään "menettelee, no niin no, ihan ok". Kyseisessä eleessä käsi on vakaana kämmen alaspäin, ja sitä vaaputetaan kuin huojuvaa lentokonetta vuorotellen reunoilta ylös ja alas. 
    Albumi oli tuonut esiin kuvan minusta. 
    Papus oli miettinyt tovin kauemmin... ja vaaputtanut kättään. 
    
    Houkuttelevaa olisi päätellä, että appeni oli sinnitellyt hengissä tuloomme asti ja antanut meidän valmistella pääsiäistä, jopa syödä pääsiäissunnuntain juhla-aterian keskenämme ja päästänyt sen jälkeen irti elämän kahleista.

    Mikään muu näissä byrokratian labyrintin maissa ei suju niin nopeasti ja mallikkaasti kuin kuoleman jälkeiset muodollisuudet ja hautaus!
    Hautaustoimisto oli vartissa herättänyt ja lähettänyt edustajansa tummaan pukuun ja kravattiin puettuina paikalle. Nämä vahvistivat kuoleman – varsinaisen virallisen kuolintodistuksen kirjoitti toimistoon kutsuttu lääkäri –, ottivat mukaansa vainajan arkkuvaatteet ja veivät hänet toimiston tiloihin sovittuaan 
ensin puhelimitse hautauksen ajankohdan samaksi iltapäiväksi.  

    Papuksen koti viimeisteltiin huonekaluja järjestellen, tummasävyiset matot kirkasväristen tilalle, imuroiden ja pyyhkien. Sen tekivät suvun naiset ja naapuruston tädit. Kälyni oli onneksi jo etukäteen vaihtanut puhtaat verhot toisten tilalle.
    Tehtyäni oman osuuteni siirryin miesten seuraan keittiöön niin kuin yleensä, koska heidän tarinointinsa tuntuivat kotoisimmilta ja hurtimmilta kuin naisten aiheet.
    Parin tunnin kuluttua papus tuotiin arkussa kukkien ja ikonin peittelemänä takaisin kotiin, olohuoneeseen. Naiset kiiruhtivat kuljettamaan savuavaa suitsukeastiaa ympäri arkkua kolme kertaa. Voimakkaan tuoksun myötä tunnelmaan tuli vahva tuulahdus ortodoksisen kirkon maailmasta.
    Siinä vaiheessa olimme vaihtaneet tummat vaatteet päällemme ja sukulaisia, naapurustoa ja tuttuja oli tullut pikkuhiljaa paikalle enemmän. Puhelintiedotukset olivat saaneet pienet purot liikkeelle ja suruviesti levinnyt laajalle hämmästyttävän nopeasti.

   Kun papus oli taas kotona, kävin herättämässä pojat, kertomassa heille tapahtuneen ja kehottamassa heitä tulemaan papuksen luokse. Heille kuolleen ihmisen näkeminen ja koskettaminen oli jo tuttua ja luonnollista, olihan anoppini kuollut kahdeksan vuotta sitten.
– Papus näyttää paljon nuoremmalta nyt, sanoi kuopukseni iloisena.

    Seurasivat papit suitsukkeineen ja ristinmerkkeineen, hautajaissaatto, siunaus kirkossa yli kahdensadan silmäparin alla, hautajaiset ja vielä kerran vastaanotto kotona. Lopuksi me 40 lähisukulaista kokoonnuimme syömään ja juomaan läheiseen tavernaan niin kuin papus oli halunnut. Hän oli maksanut kulut jo etukäteen ja olisi ollut mielissään siitä, miten hän sai kerättyä veljet, sisaret, serkut ja pikkuserkut lapsineen leppoisan, hyväntuulisen pöydän ääreen. Kuulumisten vaihto, vitsailut ja rentous eivät hänen hautajaispöydästään saaneet puuttua eivätkä puuttuneet.
    Nauru ja itku, ilo ja suru ovat sisaruksia, sanovat kreikkalaiset. Niin ovat elämä ja kuolemakin, saman kultakolikon eri puolia.


    Istuskelimme pohtimaan filosofisen professorisielun, vanhimman poikani kanssa tuntemuksia paluusta toiseen kotiin kahden vuoden jälkeen. Olimme yhtä hämmästyneitä siitä, ettei se herättänyt kummallekaan meistä suuria tunteita haikeasta kotiinpaluusta, vaikka koko entinen elämämme perheenä liittyi sinne kiinteästi.
    Miten se voi olla mahdollista? 

    Toisaalta taas nykyinenkään kotimme Suomessa ei tuntunut Kodilta isolla k:lla; se oli vain paikka, joka oli omamme (tai jota maksoimme, jotta se tulisi kokonaan omaksemme) ja jossa tällä hetkellä elimme normaalia hyvää arkea. Tätäkö tarkoitti juurettomuus? Kotimme oli yhtä aikaa kaikkialla eikä missään.

    Keskimmäinen poikani vietti paljon aikaa ulkona pelaten jalkapalloa kavereidensa kanssa. Hän nautti täysillä! Sanoi tuntevansa itsensä enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi avoimuutensa, iloisuutensa ja välittömyytensä takia.
– Täällä toisetkin ovat samanlaisia kuin minä.

    Nuorin tuskin tajusi, missä mennään: hän kellahti entiseen sänkyynsä älyllinen kännykkä kädessään pelaamaan pelejä ja katselemaan videoita. Hänen maailmansa ja kotinsa oli aina mukana.

    Mieheni masentui päivä päivän jälkeen enemmän ja enemmän varsinkin, kun pääsiäisen iloisimmat juhlapäivät olivat ohi. Isänsä kuoleman juuri nyt kun olimme paikan päällä hän koki helpotuksena sekä meille sukulaisille että isälleen. Sen sijaan raadollisen arkitodellisuuden avautuminen hänen lapsuudenystäviensä ja sukulaistensa kertomusten kautta oli se, joka sai epätoivon mustan pilven asettumaan myös hänen sydämeensä. 

    Ulospääsyä, toivon pilkahdusta, minkäänlaista helpotusta ei ollut näköpiirissä. Jokaisella oli velkataakka harteillaan kurjistamassa tilannetta. Ns. ok- tai hyvin pärjääjiä oli pari kolme tuttua. Kaikki iloitsivat heidän puolestaan. Samoin ensimmäisten miehelleni lausuttujen kommenttien joukossa oli poikkeuksetta:
– Kuinka iloisia olemmekaan siitä, että ymmärsitte lähteä täältä pois! Se oli parasta, mitä voitte tehdä! 

    Olimme kuin vankilasta ehjin nahoin pakenemaan päässeitä ja elämän syrjästä kiinni saaneita.
    Viimeisenä iltana mieheni huokaisi tummin silmin eteensä tuijottaen: 

– Varmaan tulee kulumaan ainakin viisi tai kuusi vuotta, ennen kuin tulen tänne seuraavan kerran. Varsinkin nyt, kun isä ei ole enää elossa. En varmasti tule! hän varmisti vielä.
    Vain kivisydäminen ihminen olisi voinut ohittaa nämä ihmiskohtalot sydämen särkymättä. Elämäniloiset, rennot, rinta rottingilla vaikeudet vastaanottavat kreikkalaiset näyttivät piestyiltä, alistetuilta koirilta.

    Paluumatkamme teimme lukuisilla linja-automatkoilla ja kahdella lennolla Euroopan halki pohjoiseen, kohti sateisempia pilviä ja havupuumetsiköitä. 

    Lentokone taisteli turbulensseja vastaan, se vaappui vasemmalta oikealle kuin sanoakseen: 
– Matka on ihan ok, siinä ja siinä, kelvatkoon.

Elämä on, kunnes sitä ei enää ole.

















torstai 30. maaliskuuta 2017

Kuin toisessa maailmassa





    Puolisoni nappasi kassillisen tyhjiä oluttölkkejä mukaansa siivouskomeron koukusta lähtiessämme ulos. Juoma oli Virosta tuotu, joten tölkit eivät kelvanneet kauppojen kierrätysautomaatteihin. 
    Metalliroskis oli niitten paikka.
    Olimme menossa autotallille ja roskissuoja oli matkan varrella. Mies meni edellä, jäin kymmenen metriä jälkeen kun nappasin vielä puhelimen mukaani keittiön pöydältä.

    Tulin paikalle inan myöhässä: hän oli juuri kumonnut muovikassillisensa melkein tyhjään roskatynnyriin, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin valkoisella pohjalla "VAIN LASIA".

    Näytin hänelle viereistä tynnyriä, kyljessään teksti "METALLIA". Sinne ne olisi kuulunut laittaa, sanoin.
-Occhhhhhh..., mies kohisi järkyttyneenä. Eipä ollut huomannut lukea, oli vain olettanut, luottanut muistikuvaansa, joka siis heitti metrillä.

    Mitäkö tein? Mitä tekee tunnollinen, sääntöjä kuuliaisesti noudattava kansalainen, varsinkin paluumuuttaja, joka pyrkii sopeutumaan uudelleen suomalaiseen yhteiskuntaan?
    Pyysin häntä kallistamaan lasisäiliötä reilusti, koska säiliö oli lähes tyhjä. Tämä taas tarkoitti, että koska säiliö oli melkoisen syvä, ne kymmenet litistetyt virolaiset Saku-tölkit olivat lähes ulottumattomissa – "lähes" oli haaste!
    Otin muovipussin käteeni, mies kallisti säiliötä entisestään ja upotin itseni vyötäröä myöten pää alaspäin törkyiseen säiliöön noukkien sen pohjalta kaikki sakuset ja laitoin ne muovipussiin yksi kerrallaan. 

    Homman keskeytti vain hervoton nauruhepuli, joka kaikui pöntössä muovisen ontosti, kun mietin tilannetta ulkopuolisen silmin nähtynä.
    Käväisipä mielessäni myös, ettei olisi hienohelmaisempi frouva moista mennyt tekemään.

    Pääasia oli, että roskat tulivat oikeaan paikkaan, vaikka se vaatikin toiseen maailmaan sukeltamista. Jäin pohtimaan myös, oliko teko sen väärtti.

    Kuvaa minulla ei tapahtuneesta ole, enkä aio mennä kuvaamaan roskista.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Projektinnälkää



Kerran viikossa imuroin, pyyhin pölyt, silloin tällöin pyyhin myös lattiat kostealla rätillä. Keittiön pintoja puunailen, kun niistä näkyy selvästi, mitä viime kertoina on kokkailtu ja mistä kaapista haettu aineksia. 
Kodinhoito on puhdistamista, järjestelemistä, tavaroiden laittamista niiden oikeille paikoilleen, pyykkäystä, silitystä, pesua, ruuanlaittoa. Loputtomiin, yhä uudestaan ja uudestaan se kaikki täytyy tehdä, eikä valmista näy syntyvän koskaan.

Kodinhoito ei ole projekti, jossa on selkeä alku, keskiväli ja viho viimein se tyydytyksen antava huipentuma, jolloin voi huokaista: valmis!
Tai no niin, onhan sentään sen yksittäisen siivousrupeaman lopuksi ilmassa havaittavissa hetken tyytyväisyyttä siitä, että koti on puhdas. Taustalla naukuu kuitenkin nariseva pikkuolento, joka muistuttaa:
–Kohta täällä on taas ihan samanlaista. Pienet villakoirat syntyvät kuin tyhjästä ja ne kasvavat salaa aikuisiksi sänkyjen ja piironkien varjoissa.

Ympäri ja yhteen. Ja eikun alusta taas.

Viime vuosina työni yleissivistävässä opinahjossa on ollut vähän samansuuntaista. Ainoana alkuna ja loppuna ovat olleet syyskauden ensimmäiset tunnit ja niiden päättyminen myöhemmin keväällä. Koska kyse ei ole valmistavasta koulusta, kukaan ei saa todistusta, kukaan ei valmistu, eikä 
minulla ole varsinaisesti muuta tulosvastuuta kuin oman työmoraalini ja ammattiylpeyteni tuoma tyytyväisyys siitä, että aikuiset oppilaani jatkavat astetta edistyneemmän ryhmän mukana seuraavana vuonna.
On kuitenkin paljon niitä, jotka pitävät välivuoden tai alkavat taas alusta kielen opiskelun seuraavana vuonna:
–Kun tämä on niin vaikea kieli, olin niin paljon poissakin, minulla on niin huono kielipää ja olen unohtanut jo kaiken oppimani. 


Tervetuloa vaan, vaikka viidennen kerran! minä sanon ja aloitan aakkostamaan taas alusta . 

Kahden kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen antoivat sellaista tyydytystä, jota en ollut edes osannut kaivata aikaisemmin. Ne olivat projekteja isolla P:llä.
Kirjan kirjoittaminen alkaa ensimmäisen sanan naputtelemisesta tietokoneelle ja loppuu valmiin kirjan sametinpehmeän kannen silittämiseen.

Ymmärsin vasta viime viikolla, mitä olin kaivannut kirjoitustöitteni päättymisen jälkeen. Olin kaivannut projektia, joka alkaisi ja jolla olisi selkeä päätöshetkensä, jolloin voisin taas hihkaista "valmis!", astua taaksepäin ja ihailla kätteni työtä.


Tämän himoitun paikan sai virkkuutyö nimeltä torkkupeitto. 

Siinä olisi ensimmäinen silmukka ja lankojen päättely, vuorikankaan ompelu ja viimeisen langan katkaisu.

Hanke on erityisen merkillinen jo senkin takia, että – kuten rakas kouluaikainen ystäväni muistutti – käsityönopettajamme uhkasi antaa minulle nelosen todistukseen, koska en tuonut hänelle yhtäkään valmista työtä näytille jouluun mennessä, vaikka toiset olivat ommelleet itsellensä koko garderobin. En tehnyt muuta kuin jutustelin.
Ystävälleni luvattiin vitonen, koska hän sentään teki jotain, vaikka juttelikin kanssani.
Sain kutosen, koska onnistuin kevääseen mennessä virkkaamaan eräänlaisen pötkylän, jota voitiin hyvällä tahdolla kuvailla pumpulilla täytettäväksi mäyräkoiraksi.

Aloitin peittoprojektini, huhuilin feisbuukkiystäviäni apuun, ostin tarjouksesta villasekoitelankaa, seurasin hidastettuna juutuubiin nauhoitettua videota, jossa näytettiin helppoa versiota isoäidinneliön virkkaamisesta. Hidastin videota vielä lisää, kun tuijotin, miten tehdään "pylväs".
–Tee  ket-ju-sil-mu-koi-ta  yh-teen-sä  kol-me...
Kyhäsin itselleni pesän jalkalampun alle, keräsin yhteensointuvat lankakerät lähelleni ja todella hitaan alun jälkeen aloin virkata neliöitä toisensa jälkeen yhä kiihtyvällä nopeudella. Tuntui, että väriä piti vaihtaa ihan jatkuvasti. Niin nopeasti tuli yksi kerros valmiiksi.

Perheen miehet tulivat istumaan läheiselle sohvalle tai nojatuoliin, yksi toisensa jälkeen, ja vilkuilivat minua epäluuloisina sanomatta mitään. Tekivät tikusta asiaa voidakseen olla läsnä historiallisen tapahtuman todistajina: 

–Susta on tullu mummo! kuului nuorimman toteamus. 

Ei kukaan, ei koskaan, ollut nähnyt käsissäni minkäänlaista käsityötä, ja yhtäkkiä he todistivat ihmettä. Silmukka toisensa jälkeen syntyi lähes havaitsemattomalla nopeudella suhivan virkkukoukun jäljiltä. Neliö suureni kerros kerrokselta.
Vanhin, lähes täysi-ikäinen poikani tuli katsomaan työtäni aivan läheltä ja ihaili: 

–Toihan on ihan maagista! Yhdestä langasta syntyy kuin tyhjästä tollasta verkkokuviota, ihan kuin kangasta! Ja ihan silmissä!
Mua alkaa pyörryttää.





Neliöitä syntyi nopeasti parisenkymmentä ja projekti jatkuu. Olen saanut neliölahjoituksia ulkomaita myöten, ja ne neliöt liitän varmasti huolella omieni joukkoon, kunhan suunnittelen peiton kokoamista aikanaan.Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, jolloin on vuorossa päikkäreille sukellus ja valmiin itsetehdyn monenkirjavan tilkkupeiton vetäminen päälle. Silloin voin sopertaa unisena:"Va-all-miiiss...".
Haukotus.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Värikkään lokakuun hyvästit




Olemme nauttineet kuulaasta, sateettomasta syksystä.
Se on ollut kuin kesän jatke; aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta viikkotolkulla, vaikka kalenteria seuraten olemme henkisesti valmistautuneet pimeään, märkään ja luita myöten kylmäävään tuuleen jo hyvän tovin.
Hyvä niin, en valita.

Muutama sateentihkuinen päivä kuitenkin muistutti, missä mennään.
Joka vuosi se tulee ja joka vuosi sitä hämmästellään yhtä paljon:
– Huhhuh, kylläpä siellä tuulee, mahtaako tulla sade?
– Nyt on tuuli kumman kylmää! Ihan vilu tuli, eikä tullut pipoa laitettua, hanskat kyllä onneksi...
– Kello on vasta kuusi/puoli kuusi/viisi ja nyt on jo pimeä!

Tänään lauantaina aamupäivä pilkotti kirkkaana. Punaiset vaahteranlehdet ja keltaiset koivunlehdet olivat antautuneet tuimalle lokakuun tuulelle ja sataneet vielä vihreänruskeille nurmikoille leppoisasti, lähes iloisesti tuiverruksissa pyörähdellen ja keikistellen jo runsaan viikon ajan.
Kotikoivuni oli paljas.
Sitä täplittivät vuoroin kottaraisryhmät, vuoroin tilhiparvet niiden kuvastuessa mustina palleroina taivasta vasten kuin nuotit ohuilla mustilla viivoilla.
Jokunen variskin toimitti 
silloin tällöin suuren nuottiavaimen virkaa istahtaessaan koivun hennolle oksalle.
Harakkapariskunta lepatti mustavalkoisena koivulle ja sekoitti taivaalle koko nuottilajitelman ennen kuin syksyn sävel oli ehtinyt kunnolla edes muodostua.

Lähdin kotijärvelleni tunnustelemaan lokakuun viimeisiä päiviä nyt, kun osa taivaasta oli vielä sininen ja aurinkoinen.

Kahlasin jo ruskettuneessa lehtimatossa pitkin kapeaa polkua kohti järven rantaa. Taivaalta, sieltä takavasemmalta alkoivat lähestyä pulleat harmaanvalkoiset syyspilvet kuin ajaen edellään sinistä taivasta ja auringon pilkettä.
Jotkut sinnikkäät koivut koettivat 
vielä viettää ruskansa viimeisiä hetkiä pilkistäen toiveikkaan keltaisina muuten harmaan ympäristön keskeltä. 





Joukko lehdettömiä valkorunkoisia koivuja oli tomerana ryhmittynyt järven rantamille riviin vartioimaan lokakuun siirtymistä marraskuuksi.
Ne huomasivat, miten vesi yritti vielä pitkittää kesää välkkymällä sinisenä auringon vilkutuksiin vastaten, mutta ne tiesivät mitä oli tulossa ja alkoivat valmistella järven laineita väistämättömään.









Järven ympärille oli aseteltu useita penkkejä kesäisistä päivistä nautiskelijoiden iloksi. Siellä oli mukava istuskella lämpimänä suvi-iltana seuraamassa kuikkaperheen arkea, kalojen molskahduksia ja pörriäisten medenkeruuta.
Nyt penkit oli jätetty yksin harmaantuvan järven rannalle. Alistuneina, paljaina ja lohduttomina.






Edetessäni polkua järven toiselle puolelle harmaan sakeat pilvet olivat vallanneet taivaan. Enää en nähnyt yhtään sinistä juovaa järven heijastuksissa. Luonto näyttäytyi ainoastaan harmaan eri sävyissä.






Lopulta kuin näkymänä ennen esiripun laskeutumista tummanharmaiden pilvien saapuminen muutti luonnon talvisen kylmäksi.
Se taikoi järven sulaksi metalliksi, se jäädytti taivaan kylmän harmaaksi, se kuihdutti viimeisetkin värit ruohikolta.





Yksi vuodenaika on taas päättynyt. Esirippu on laskeutunut. 
Olen valmis seuraavaan: odotan ensimmäistä lumisadetta!


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Punaiset posket ja Pokemon Go!



Poikamme saivat kaksi vuotta sitten kukin oman kännykkänsä. Se oli yksi niistä lupauksista, jonka täyttymystä he odottivat hartaasti, lähes sormet ristissä. Kaikkein paras Suomeen muuton lieveilmiö.

Kännykän ilmestyminen esimurkkuikäisen käteen aiheutti kaikille vanhemmille huolta aiheuttavan ilmiön: lapsi passivoitui. Varsinkin kun lapsi, joka ei ollut erityisen liikunnallinen alunperinkään, tuntui elävän symbioosia kännykän videoiden ja pelien välittämän maailman kanssa. Kävelylenkki ulkona olisi ollut lähes ajan tuhlausta, kun kaikki kaveritkin olivat What´s appissa.
Nämä samaiset "kaikki kaverit" poikani mukaan luettuna kokoontuivat kerran päivässä pelaamaan interaktiivista tietokonepeliä, jonka nimen olen jo unohtanut.

Käteen sopivasti mukautuva virtuaalista maailmaa sisällään kantava kone tuntui liimautuneen juniorimme käteen – virtaakin sai kätevästi ladattua pitkän johdon ansiosta samalla, kun makoili kerrossängyn ylemmällä tasolla.
"Syömään"-huuto laittoi pojan liikkeelle ripeästi vain silloin, kun ruokalista sisälsi pastaa jossain muodossa.
No joo, pitsakin sai hänet laskeutumaan sängyn portaita.

Sitten ilmestyi Pokemon Go!

"Kaikki kaverit" olivatkin yhtäkkiä ulkona pelaamassa, jahtaamassa noita japanilaisia jättisilmäisiä kuvottavia (anteeksi, mutta..) hahmoja.
Elektroniikkakaupat vastaanottivat ostobuumin, kun eri-ikäisten pelaajien puhelimien Android-versio ei riittänytkään peliin.
Juniorimme alkoi masentua. Hänen kännykkänsä oli perheemme halvin ja huonoin, sen käyttöversio kaukana tarvittavasta. Kaverit houkuttelivat häntä mukaan ulos, seuraksi elämään jahdissa mukana vaikka sitten ilman omaa kännykkää. 

– Emmä halua mennä. Ei se ole kivaa, kun KAIKILLA muilla on kännykkä kädessä. Sitä tuntee itsensä jotenkin niin ulkopuoliseksi, niin kuin ei kuuluisi joukkoon mukaan lainkaan, kun niillä on oma joukkuekin ja kaikkea.

Pojan ansioksi luettakoon, että hän ei tällä kertaa alkanut mankua uutta puhelinta saman tien, koska hän ymmärsi mankumiskiintiönsä täyttyneen viimeisen puolen vuoden aikana; olin saanut kuulla sen tuhannen palopuhetta, miksi uusi Playstation 4 olisi niin mieluisa, etten sanoisi välttämätön, hänen mielenterveydelleen ja ajankululleen. PS4 maksoi kolmesataa euroa, noh...
Sellaista konetta ei tietenkään hankittu. Kaikki selitykset, kosteat silmät ja hellyydenkipeäksi kissanpojaksi tekeytymiset putosivat hedelmättömään maaperään äidin piinkovan taloudellisuutta korostavan sydämen edessä. (Khröm!)

Nyt poika vain näytti hiljaiselta, surulliselta ja mutisi ajoittain kuin itsekseen:
– Voi että! Olisipa mullakin...

Olin suunnitellut 
 itselleni hieman paremman kännykän ostoa aivan yksinkertaisen, pienimuistisen mallin sijaan. Koin tarvitsevani sellaista jo pelkästään työasioiden sujuvaan hoitoon.
Kun mainitsin asiasta vanhimmalle pojalleni, hän mainitsi ohimennen, että Marioksenkin (juniori) puhelin on perheen huonoin.


Kreikkalaisten tärkein henkilökohtainen juhlapäivä on nimipäivä. Pojistamme nuorin ja vanhin juhlivat tuolloin, 15. elokuuta: Marios ja Panagiotis.
Eilen, runsas viikko ennen juhlapäivää, poikkesin aamulla 
puhelinliikkeessä vielä kaikkien muiden nukkuessa pitkää kesäloma-aamuaan, ja ostin valmiiksi katsomani mallin, juuri itselleni sopivan. Se oli paljon kalliimpi kuin mikään ostamani puhelin koskaan, lähes puolitoista sataa euroa, mutta siinä olikin sitten monen monituista ylivoimaista ominaisuutta verrattuna entiseen puhelimeeni.

Kotiin tultuani herätin juniorin ja sanoin antavani nimipäivälahjan nyt vähän etukäteen, että hän ehtisi nauttia siitä ennen koulun alkamista.
Kun hänen tokkuraiset silmänsä avautuivat ja unenpöppöröiset aivonsa tajusivat, mikä lahja oli kyseessä, riemun ja ilonkiljahdusten kiihtyvä onnenpyörä lähti käyntiin! 


Aamumurot unohtuivat, vanhan kännykän sim-kortti vaihtoi kotia, tiedot siirtyivät, uusi upea puhelin sai näköisensä asetukset, sovellukset latautuivat.
Joka kerta, kun puhelimen onnellinen omistaja huomasi uuden huippuhienon ominaisuuden, josta vanhassa puhelimessa oli voinut vain haaveilla, äiti sai uuden suukon ja halauksen.
Kauppareissulle lähdimme yhdessä kävellen ensimmäisten Pokemon-hahmojen keräilyä varten. Poika päätti tehdä paluumatkan vähän mutkan kautta ja soitti jo kotiin päästyäni, että hän oli päättänyt kiertää kolmen kilometrin reitin järven ympäri ja nyt hän oli jo saanut.... seurasi sarja kummallisia nimiä, joiden jälkeen en osannut tokaista muuta kuin:
– Ohhoh, voi että, onpas hienoa. Tule nyt kuitenkin kotiin syömään.

Eilisen ensimmäisen päivän aikana hän viipyi ulkona tuntikausia kavereidensa seurassa ja opastuksella. Tänään hän herättyään kertoi lähtevänsä kaupungintalolle. Vielä eilen hän ei edes tiennyt, mikä kaupungintalo oli ja missä sellainen sijaitsi. Sain kuulla, että kaupungintalolla sijaitsi jonkinlainen keskuspaikka munien (!), pallojen ja hahmojen keräämiseen. Eilen hän oli hautonut virtuaalimunia kävellen taas monen monituista kilometriä.

Ikinä en kadu päätöstäni pitää itse vanha puhelin, en sen jälkeen, kun hän tuli eilen kotiin iltakymmeneltä aivan punaposkisena ja hikisenä, väsyneenä ja kipeäjalkaisena valmiina suihkuun ja iltapalalle.

Hyvänyöntoivotukseksi sain vielä kerran halauksen ja hihkaisun:
– Pokemon Go!  



PS. Tiedän näistä jutuista hiukan, koska luin tämän ja tämän artikkelin aiheesta. Hih! 




maanantai 23. toukokuuta 2016

Tapahtumien keskuksessa


Minun on aivan mahdoton mennä hikilenkille: kävellä reippaasti, katsoa päättäväisesti eteenpäin ja keskittyä sydämen sykkeeseen ja lihastyöskentelyyn. 

Nyt on kevään ja kesän siirtymäjakso.


Tuomet ovat täydessä kukassaan, ilman halkovat kymmenet erinuottiset, -korkuiset ja -rytmiset sirkutukset ja liverrykset. Ilma leppeänlämmin, yli kaksikymmentä astetta, ilta-aurinkoa.

Kun kävelen tutun lähijärven ympäri, olen kuin jotkut suurkaupungissa: pääni pyörii koko ajan kuin väkkärä, kun näen toinen toistaan mielenkiintoisempia kasveja, eläimiä, varjoja, valoja… välillä on pakko pysähtyä ottamaan kuva kuin suurestakin nähtävyydestä – näkymää yksinkertaisesti vain ei voi ohittaa sitä ikuistamatta.
Vaikka kävelen hitaasti, tuntuu, että pääni molemmin puolin vilisee katsottavaa, aivan kuin kansainvälisen metropolin jalkakäytävillä ja kuppiloissa.



Vaikka olen mittaillut katuja New Yorkissa, Bostonissa, Lontoossa, Barcelonassa, Ateenassa ja Pariisissa, silti tämä runsaan kolmen kilometrin matka järven ympäri saa sydämeni sykkimään paljon kiivaammin kuin koskaan noissa miljoonakaupungeissa. 





Olenko vanhentunut vai olenko tullut kotiin, omaan sielunmaisemaani? 




keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mulle heti tänne kaikki nyt - olen sen arvoinen!



(Länsi-Suomessa 10. huhtikuuta julkaistun artikkelin inspiroimana)


Kirjailija Juha Itkonen on omien sanojensa mukaan tyypillinen sukupolvensa edustaja: nelikymppinen populäärikulttuuriin syntynyt ja sen kyllästämä. 
Hänen mukaansa nykyiset nelikymppiset elävät omassa onnellisessa kuplassaan, jossa keskuksena ovat he itse! He ovat tottuneet näkemään koko maailman avoimena vain heitä varten, kaikki mahdollisuudet siinä ihan ulottuvilla, vain taivas – jos sekään – rajana. 


Hänen vanhempiensa sukupolvi on sitä "kunnollista ja kunniallista", 50-luvulla syntynyttä työteliästä väkeä. 
Nämä arvostavat perhelomia, vakituista tilipäivää ja omaa kesämökkiä, perhearkea.
Heillä ei ole unelmia, jotka ylittäisivät heidän oman elämänsä rajat.
Heidän tarmonsa ja energiansa suuntautuivat aikoinaan siihen, että saatiin perustettua perhe ja kasattua jonkin verran vaurautta.
Unelmat rocktähteydestä, itsensä toteuttamisesta ja erityisen jännittävästä elämästä eivät koskaan piinanneet heitä.

Tämä tavallisuuteen tyytyväinen sukupolvi tarjosi kuitenkin kasvualustan lapsiensa unelmille, ja nämä "hyvinvointi-Suomen" lapset ovat niitä, jotka unelmoivat nyt elämää suurempia unelmia. 
He haluavat todella kokea jotain järisyttävää, etsiä itseään ja päästä oman erinomaisuutensa juurille, toteuttaa mahdollisimman monia mielihalujaan. He ovat mielestään oikeutettuja saamaan kaiken valmiiksi eteensä – ovathan he ainutlaatuisia omana itsenään; he ansaitsevat sen, he ovat sen arvoisia.

Tavallinen todellisuus kuitenkin antaa pettymyksen. Todellisuus on liian tylsää, se tarkoittaa vastuuta, arkea, asioitten tunnollista hoitamista kaaoksen estämiseksi.
Arjessa ei ole fiktion hohtoa, sitä ei helposti saa sisällytettyä elokuvien täydellisiin juoniin eikä siitä saa revittyä extreme-kokemusta.
Aikuisuus ja vastuuntuntoisuus on tylsää. Aikuisuus on kykyä laittaa toisen ihmisen tarpeet omien edelle, ja siksi nämä oman navan nöyhtää kaivavat eivät haluaisi joutua aikuisuuden pyörään.

Vanhetessaan ja viisastuessaan ihmisen ainakin kuuluisi oivaltaa, että maailma pyörii parhaiten empatialla, toisen ihmisen tunteet ja tilanteet huomioimalla ja laittamalla omat tarpeet syrjään. 
Juuri tätä tarkoittaa myös oikeanlainen vanhemmuus.
Miten isä tai äiti, joka keskittyy koko ajan omiin tarpeisiinsa, mielihaluihinsa ja vapaan valinnan toteuttamiseen, voi olla tuki ja turva lapselle? Eivätkö nämä ole juuri niitä vanhempia, joilta sanotaan vanhemmuus olevan hukassa?

Eivätkö juuri tällaisten hedonistivanhempien jälkikasvua ole se lapsijoukko, joka ei kunnioita vanhempaa ihmistä, haistattelee opettajaa, joka ei ole tuttu auktoriteettiasetelmien kanssa (vanhemmathan ovat heille kavereita, joiden kanssa tehdään lomilla kaikkea kivaa) ja jolla on vaikeuksia asettua toisen asemaan, vaikeuksia tehdä pitkäkantoisia suunnitelmia tai seurata niitä?
Heillä on aina tylsää, he eivät innostu muusta kuin hektisistä videopeleistä, joka tuo nopean kiihtymyksen ja tunteen, että jotain tapahtuu koko ajan jossain jännittävässä toisessa todellisuudessa ja itse on päässyt siihen mukaan.
Tekemättömyys, lukeminen, piirtäminen ja muuten vain kavereitten kanssa ulkona puuhaaminen on tylsää.

He ovat niitä tulevia aikuisia, jotka pitävät maailmaamme kasassa.