Translate

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Empatiaa etsimässä

(julkaistu Länsi-Suomessa 3.3.2019)


Kyky tuntea empatiaa toista elävää olentoa kohtaan on ihmisyyden syvin olemus, sen mitta. Hyvyys on ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus, sanovat biologit.
    Kun empatiakyky tietoisesti nujerretaan
tai siitä opitaan olemaan välittämättä, saadaan aikaiseksi hyviä sotilaita, tehokkaita saappaidensa alle tallaajia, vallanhimoisia tuhoa kylväviä diktaattoreita – tai ihan vaan somekeskusteluissa jyrkät ja ehdottomat mielipiteensä julki tuovia kanssakulkijoita. Heitä, jotka ovat aina oikeassa.

    Heidän mielestään
omien ajatusten uudelleen arvioiminen ja varsinkin toisenlaisen katsantokannan ymmärtäminen on osoitus heikkoudesta. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään, joka ei mielipiteensä takana pysy!
    Vaikka moni muu olisi jo useasti perustellut, miksi on toista mieltä, kertonut esimerkkejä, esitellyt vaihtoehtoja, sanansa mittainen ihminen jyrkentää lausuntojaan entisestään kenties mitätöiden toisten erilaiset
ajatustavat ja kokemukset tyystin.

    Jyrkän, erilaisen, ehkä vastakkaisen mielipiteen ymmärtämiseen tarvitaan paitsi halua ymmärtää myös empatiakykyä. Pitää pystyä ainakin hiukan, ainakin hetkeksi, asettumaan sen toisen asemaan.
    
Klonksuttamaan tuokion hänen saappaissaan, haapparoimaan hänen housuissaan.
    Kaikki eivät tähän pysty tai edes halua yrittää. Joillekin moinen suvaitsevaisuus on uhka jämäkän haara-asennon menettämisestä.

    Vielä ei sentään tarvitse pelätä empatian kuolleen sukupuuttoon.
    Keskustelupalstoilta läikähtää lämmin tuulahdus joka kerta, kun joku kiittää sydämestään tuntematonta ohikulkijaa, joka on ojentanut auttavan kätensä kadulla liukastelleelle, autonsa kanssa jumiin jääneelle tai ottanut jollain muulla tavalla toisen ihmisen huomioon. 
   Tuntematon on reagoinut vaistomaisesti asettumalla
tämän asemaan, tuntemalla empatiaa ja auttamalla, niin kuin hän toivoisi itseään autettavan vastaavassa tilanteessa.
   Ihmisyyttä parhaimmillaan.


   Kypsällä aikuisella on kyky nähdä asioita monelta kantilta. Hän ei koe häpeällisenä tai uhkaavana myöntää, että oma näkökanta ja ehdoton mielipide saattaakin olla tarkastamisen arvoinen.
    - No niinpä, taidat olla oikeassa, enpä ole osannut tuota ottaa huomioon, tuol
la tavalla asiaa ajatella.
    Vaatii tosin hyvää itsetuntoa myöntää, että
sillä omalla vahvalla mielipiteellä, jota lähes kiistämättömänä tosiasiana tuli pidettyä, ei ollutkaan sellaista betonista valettua tukevaa pohjaa kuin itse luuli.
    Jos oma minäkuva ja itsevarmuus ovat kovasti huterat ja höttöiset, ehdottoman joustamattomat mielipiteet antavat illuusion voimasta ja määrätietoisuudesta. Ne rakentavat tukipilareita, saavat sanojan (tai kirjoittajan) kuulostamaan asiansa perin juurin tuntevalta ja lausuntonsa pitkään ja hartaasti mietityltä, todistusaineistolla vahvistetulta totuudelta.
    - Kyllä jämpti on niin! Tämä on totuus, turha on muuta väittää!


    Erikseen ovat sitten ne, jotka
sirottelevat suolaa arkeen ja säpinää tylsyyteen inttämällä jyrkkää mielipidettään ihan vain inttämisen ilosta, vaikka moni muu on jo loogisella analyysillään osoittanut jääräpäisen väitteen vääräksi. Hupi-inttäjällä on aina se viimeinen heitto valmiina:
    – Kyllä jokainen mielipiteensä saa sanoa, Suomi on vapaa maa!
Mitäs sitä sitten enää muuta siihen? Ilmojakin on pidellyt. 




perjantai 2. marraskuuta 2018

Sytoista säteisiin



Koska herra Sukkerperkki (Facebookin perustaja ja toimitusjohtaja Mark Zucherberg, toim.huom.) huomauttaa minulle vähän väliä, että sivuni lukijat eivät ole kuulleet minusta piiitkäään aikaaan ja että minun tulisi ehdottomasti (!) kirjoittaa julkaisu sivulleni tiedonjanoisia ja huolestuneita lukijoitani varten, päätin kirjoittaa taas kuulumiseni kaikelle kansalle luettavaksi.

Elämäni keskittyy edelleen rintasyöpäni häätämiseen keskittyviin toimiin ja niiden sivuvaikutuksista toipumiseen.
Tulen muistamaan tietyt päivämäärät tältä vuodelta koko loppuelämäni:
diagnoosin sain 10. huhtikuuta, leikkaukseen menin 9. toukokuuta, sytostaattihoidot aloitin 25. kesäkuuta...

Tällä hetkellä kerään voimia viimeisistä sytostaattiannoksista toipumiseen. Sain niitä standardimäärän, kuusi kertaa melkein kolmen viikon välein juhannuksesta alkaen. Sanon melkein, koska hoitokerta viivästyi kahdesti: ensin auenneen leikkaushaavan ja myöhemmin verisuonia syövyttävistä aineista kipeytyneen käden takia.
Hoitokertojen viivästyminen ei ole mitenkään harvinaista. Potilaan valkosolujen neutrofiiliarvot saattavat pudota lähes nollaan, leikatun puolen käteen puhkeaa herkästi ruusu, kun imusolmukkeet on poistettu eikä paikalla ole ketään taistelemassa infektioita vastaan, sytostaatit aiheuttavat laskimotukoksen. Ja niin edelleen.

En ole epäonnisin syöpäpotilas. Minulla ei ole muita perussairauksia. En ole kärsinyt suurimpia mahdollisia kipuja tai pahimpia komplikaatioita, en ole pudonnut masennuksen syövereihin, en ole joutunut kestämään yksin ilman läheisteni tukea – päinvastoin! Voin sanoa olevani onnekas.

Tiedättekö sen väsymyksen tunteen, kun olette tehneet tuntikausia/päiviä/viikkoja vaativaa työtä, joko fyysistä tai henkistä tai vaikkapa molempia? Kun lihakset tykyttävät kipeinä ja voimattomina, kun pallean kohdalla tuntuu olevan musta kihisevä lyijyn painoinen syvän väsymyksen möntti, joka laajenee kaikkiin elimiin aina aivoihin asti saaden ne suhisemaan kuin asemaltaan vinksahtanut radio?
Sellainen oli oloni ensimmäisenä viikkona sytostaatin jälkeen.

Toisen viikon puolella lähdin aina optimistisen rehvakkaasti muka parempikuntoisena ostoksille 
tavarataloon. Autolla huristelin. Hain kärryt tuekseni, otin ostoslistan esille ja astuin sisään hehtaarihalliin.
Vihannesten kohdalla pysähdyin huohottamaan. Askel hidastui. Nojasin kärryihin entistä raskaammin. Maitotuotteiden kohdalla piti pinnistellä muistaakseni, mitä maitoa meidän perheessämme taas juotiinkaan. Joka pysähdyksellä hengitys kävi raskaammaksi ja askeleet jatkuivat lyhyempinä kuin ennen pysähdystä. Polveni alkoivat vapista.
Kuka nämä supermarketit on käskenyt tehdä näin valtavan suuriksi?!

Kolmas viikko alkoi tuntua jo melkein ihmismäiseltä, ja sitten olikin aika ojentaa kätensä seuraavaa annosta varten. 

Viikko sitten tiistaina 23. lokakuuta sain viimeisen solumyrkkyliemeni. Yksi niistä oli ollut valheellisen vadelmanpunaista kolmella viimeisellä kerralla.
Eilen kävin sädehoitojen suunnittelukuvauksessa. Opettelin vetämään keuhkot täyteen ilmaa ja pidättämään henkeä 15 sekuntia. Sain tietää, että kun keuhkot ovat täynnä, sydän siirtyy hieman alemmas ja näin ollen hieman kauemmas sitä kohti hyökkäävistä säteistä. Se pystyy silloin suojautumaan edes osittain, kun koko vasemman puolen torsoni yläneljännestä pommitetaan äänettömästi.
Näitä ionisoivia, radioaktiivisia säteitä käyn vastaanottamassa marraskuun puolesta välistä lähtien joka arkipäivä viiden viikon ajan. Suunnittelen ajavani itse 100 kilometrin matkan.
Säteilen omaa yksityistä jouluvaloani juuri parahiksi ennen jouluaattoa. Minut voisi kaljupäisenä sijoittaa vaikkapa kaupunkimme torin joulukuusen latvaan!


Pimpelipom ja leppoisaa stressitöntä hämyhyssyistä marraskuuta!



Ps. Eivät ne säteet oikeasti tee minua radioaktiiviseksi. Älkää uskoko kaikkea mitä sytoaivo sopertaa...

















lauantai 22. syyskuuta 2018

Taistele niin voitat

(Julkaistu kolumnina Länsi-Suomessa 23.9.2018)

Viime kolumnissani taisin kertoa julistaneeni puolvahingossa koko maailmalle sairastavani rintasyöpää.
Paljon on vettä virrannut tuon huhtikuisen diagnoosin alta ja päältä, olen sukeltanut sellaisen pyörteen syövereihin, joka on tuonut minulle valtavasti uutta, itse koettua tietoa.
Puskan takaahan uutinen vakavasta sairaudesta yleensä tulee, ja olen edelleen sitä mieltä, että riippuu paljolti omasta luonteesta ja asenteesta, miten diagnoosin ja sitä seuraavat tapahtumat kohtaa, kestää ja sietää.

Sietämisestä näissä syöpähoidoissa nimittäin on kysymys.

On täysin harhaanjohtavaa puhua taistelusta, häviämisestä, taudin voittamisesta ja selättämisestä hoitopolkua kulkiessa. Silloin heitetään pallo potilaalle, ja oletetaan paranemisen riippuvan hänen tahdonvoimastaan, hänen positiivisuudestaan vaikeidenkin sivuoireiden tai hoitojaksojen aikaisten vastoinkäymisten aikana, hänen kyvystään elää mahdollisimman normaalia elämää, vaikka myös hänen terveitä solujaan tapetaan roppakaupalla hoidon aikana.

Syöpädiagnoosin jälkeen lääkäri suunnittelee leikkaus-, solumyrkky- ja sädehoidot vähintään puoleksi vuodeksi eteenpäin. Potilaan tehtävänä on kestää ja sietää ne parhaan kykynsä mukaan ja yrittää pysyä toiveikkaalla mielellä. Ruumiilla ja mielellä kun on yhteys. Vakavassa sairaudessa tosin ruumis on se päällepäsmäröijä ja mieli yrittää sopeutua sen toimintaan. Aktiivinen taistelu on kaukana tästä prosessista. Häviäjä ei tarkoita, että on ollut huono potilas. Sairauden läpikäymisessä ja siitä selviytymisessä ei ole mitään jalostavaa.

Rintasyöpään sairastuvat vain alkoholistit. Näin oli tokaissut eräs tuttava kohtalotoverilleni, joka oli tyynesti huokaissut: - Pitääpä minunkin sitten jättää ne kaksi vuotuista paukkuani ottamatta.
Rintasyöpään sairastuvat sellaiset, jotka eivät käy seulonnoissa eivätkä pidä itsestään huolta. Itse olin käynyt mammografiassa viime vuoden syyskuussa – puhtain paperein – ja maaliskuussa löysin rinnastani kovettuman. Kasvaimia oli kaksi, nekin kuulemma tarvinneet useampia vuosia kehittyäkseen.
Rintasyöpään sairastuvat vain vanhat naiset, joiden jalkoja jo muutenkin maa vetää puoleensa.
Siihen sairastuvat myös aivan pienten lasten äidit jo alle kolme- tai nelikymppisinä. Pieni lapsi haluaa äidiltään huomiota aivan niin kuin ennenkin, ellei enemmänkin vaistotessaan, ettei äidillä ole kaikki hyvin.

Syöpähoidot tuovat mukanaan muutoksia aivotoimintaan, eivätkä ne välttämättä häviä hoitojen jälkeen: keskittymiskyky heikentyy, muisti ei pelaa entiseen tyyliin, ongelmien hahmottamis- ja ratkaisunopeus hidastuu.

Syövän hoitopolku ei tarkoita puolen vuoden pakettia, jonka jälkeen voi huokaista olevansa terve. Suurin osa rintasyövistä käyttää hormoneja ravinnokseen, jolloin mahdollisten sädehoitojen aikana tai niiden jälkeen seuraa viidestä kymmeneen vuotta antihormonilääkkeiden napsimista. Se tuo useille ne kaikkein hankalimmat ja vaihtelevimmat sivuvaikutukset. Ennen niitä potilas on jo saattanut kokea hiusten lähdön, kynsien irtoamiset, luusto-, nivel- ja lihaskivut, pahoinvoinnin, sädehoidon palovammat.
Vain fyysiset ongelmat mainitakseni.

Syöpä voi levitä hoitojen jälkeen luustoon, aivoihin, sisäelimiin myös silloin, kun se ei näytä alunperin olevansa leviämiseen taipuvainen. Se voi myös pysyä täysin oireettomana ja piilossa hoitojen jälkeen, vaikka ennuste on ollut alunperin huono. Pelko syövän leviämisestä tai uusimisesta on kuitenkin seuralaisena koko loppuelämän.


Jaksaa jaksaa, sietää sietää, kestää kestää.













lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kreikkalainen pääsiäinen

(teksti on julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa 31.maaliskuuta 2018)




    Kevät on Kreikassa jo pitkällä. Yhä kuumemmaksi käyvä aurinko on houkuttanut appelsiini- ja sitruunapuut avaamaan tuoksuvat valkoiset kukkansa, puutarhat ja luonnonniityt ovat yhtä rairuohoa, harmaalehtisten oliivipuiden mattona levittäytyvät nurmet kukoistavat kauttaaltaan keltaisten nuokkukäenkaalien, räikeän punaisten unikkojen ja heleänsinisten sikurien peitossa.

   Tähän lämpimään mutta vielä raikkaaseen ilmapiiriin sopii hyvin vuoden tärkein ja hartaimmin odotettu juhla, pääsiäinen. 
    Kreikan ortodoksit laskevat sen ajankohdan vanhan, juliaanisen ajanlaskun mukaan, joten me ja muut gregoriaanista kalenteria noudattavat juhlimme pääsiäistä yleensä viikkoa, paria, joskus kuukauttakin aikaisemmin kuin kreikkalaiset. Samalle viikolle osuva pääsiäinen on ulkomailla asuville kreikkalaisille varsinainen onnenkantamoinen: mahdollisuus matkustaa kotikonnuille pääsiäisen viettoon kasvaa samanaikaisten lomapäivien myötä.

   Pääsiäistä vietetään pitkään ja hartaasti. Noin 40 päivää aikaisemmin pidetään kunnon kemut paraateineen ja liha-aterioineen, lapset – ja lapsenmieliset aikuiset – pukeutuvat karnevaaliasuihin ja valmistautuvat seuraavien viikkojen niukempaan ruokavalioon ja pääsiäisen odotukseen. Liharuoat ja eläinkunnan tuotteet karsitaan vähitellen aterioilta pois, niin että uskollisimmin perinteitä noudattavat syövät vain keitettyjä vihanneksia välittömästi pääsiäistä edeltävinä päivinä.

    Juhla-aika tiivistyy viimeiseen viikkoon, Suureen Viikkoon, Megali Evdomada.

    Kasvihuoneissa kuukausien aikana viljellyt kukat löytävät tiensä näppäriin sormiin, jotka koristelevat keskiviikon ja torstain aikana suuret kantoalustoilla olevat katokselliset kehikot värikkäiksi taideteoksiksi. Niissä hehkuvat kiemuraiset kuviot ja säntilliset ornamentit ovat seurakuntalaisten ihasteltavina koko perjantain ajan kussakin kirkossa. Kyhäelmä on nimeltään Kristuksen Hauta. Se on kehyksenä Jeesusta esittävälle ikonille, joka vastaanottaa sitä katsomaan tulleelta seurakuntalaiselta suudelman ja kädellä tehdyn ristinmerkin.

Kukka-asetelma Kristuksen Hauta on valmiina pitkäperjantaina.


    Entisessä kotikaupungissani on asukkaita 100 000 ja kirkkoja 16. Perjantai-iltana hauta-asetelmat kannetaan pappien, uskonnollisten symbolien, suitsukkeen ja hartaan tunnelman kyllästäminä saattueena halki kaupungin keskustan. Seurakuntalaiset seuraavat kulkueita, lapset kantavat pieniä lyhtyjään palavine kynttilöineen ja vanhemmat tarkkailevat herpaantumatta lyhtyjen keinahduksia.






    Pääsiäislauantai kuhisee ja kihisee kiireen sävyttämää toimintaa. Pitää pestä ja valmistaa sunnuntaina käyttöön tuleva grillauspaikka varusteineen, viimeistään nyt pitää hankkia lihat, mikä perinteisimmillään tarkoittaa kokonaista karitsaa. Sitä kypsennetään sunnuntaina vartaassa tuntikausia.Viime vuosina hankinta on usein typistynyt pienempään palaseen tai kyljyksiin.
    Vaikka ulkomailla asuvat kreikkalaiset eivät pääsisi käymään kotimaassaan sukuloimassa vuoden aikana, pääsiäisenä jos koskaan he pyrkivät tekemään pitkänkin matkan. Samoin kaupungeissa asuvat matkaavat viimeistään lauantain aikana kotisaarilleen, vuoristokyliin tai maaseudulle lähisukulaistensa luo, oman seurakuntansa kirkkoon pääsiäisen sanomaa vastaanottamaan.

    Lauantai-illan aikana kirkot ja niiden edustat täyttyvät parhaimpiinsa pukeutuneista ihmisistä. Jokaisella on kädessään lampada, kapea, mehiläisvahasta tehty kynttilä.
    Pääsiäisliturgia on kirkoissa on alkanut jo tunti sitten, ja sisätilat ovat täyttyneet. Väkeä kerääntyy yhä runsaammin paikalle. Mitä lähemmäs puoltayötä päästään, sitä kihelmöivämmäksi suitsukkeentuoksuinen tunnelma tiivistyy, kunnes kaikkien kreikkalaisten tuntemat sanat ja sävelkuvio kaikuvat kirkon edustan aukiolle ja kauemmas ympäristöön Christos aaaneestiii...

    Jerusalemista asti Kreikkaan lennätetty ja ympäri maata kuljetettu pyhä tuli on siihen mennessä siirtynyt papeilta lähimpänä seisoville ja siitä eteenpäin, kunnes ihmisten yhtyessä ylösnousemusta ilmoittaviin laulettaviin sanoihin, kynttilämeri lepattaa riemukkaasti kaikkialla. 
Tasan kahdeltatoista yöllä kaikkien kirkkojen kellot alkavat korviahuumavan kilkatuksen, ilotulitteet paukkuvat, sukulaiset ja tuttavat jakavat poskisuudelmia toivottaen hyvää pääsiäistä.
Jos kynttilän liekki säilyy palavana kotiportille asti, sillä voi jättää savunharmaan ristinmerkin oven tai kuistin yläkarmiin perheen ja kodin siunaukseksi.


    Seuraava päivä on täynnä paistuvan lihan tirinää, savun tuoksua, piiraita, naurua, ulkona kaikuvaa musiikkia, lasten uusia lahjavaatteita ja -leluja, vanhusten muisteloita, yhdessäolemisen auvoa ja liikutuksen kyyneliä.





Hyvää pääsiäistä! 

Καλό Πάσχα! 


















sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Niti nati ja nirskun narskun

(Teksti on julkaistu kolumnina Länsi-Suomessa 11.helmikuuta 2018)




   Me suomalaiset olemme valittajakansaa, kuulemma. Valitamme aivan pienistäkin nurinperin olevista asioista saati sitten ns. suuremmista ongelmista kuten naapurien tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, kanssakulkijoidemme ajonopeuksista, lemmikkien kaivamista kuopista, teitten liukkaudesta ja taas keväällä niiden pölyämisistä runsaan hiekotuksen takia.

   On aivan suurenmoinen asia, jos nirinöitten aiheet ovat edellisten kaltaisia. Sehän vain tarkoittaa, että ne asiat, joilla on oikeasti merkitystä elämässä, ovat suhteellisen hyvällä mallilla. Yksi hiljattain lukemani termi ilmiölle on luksusnarina.

   Jos oman kodin lämmitys ei toimi tai siihen ei ole varaa, jos monilapsisen perheen vanhemmat laskevat kolikoita saadakseen ne riittämään energiaa pursuvien teinien ruokkimiseen, jos joku perheenjäsenistä sairastuu vakavammin, ei ole tulitikun napsahduksenkaan vertaa väliä sillä, kauanko pizzatilauksen toimittaminen kestää keskimäärin.
   Lienee syytä kaivaa naftaliinista päivänvaloon käyttökelpoinen fraasi: kaikki on suhteellista.

   Oman perheemme asiat ovat paremmin kuin hyvin, koska molemmilla aikuisilla on työpaikat ja pystymme kustantamaan lapsille välttämättömimmät tarvikkeet koulunkäyntiä ja tietokonemaailmaa varten päivittäisen ruuan ja asumiskulujen lisäksi.
   Niinpä pöyristyin, kun sain lehdistä lukemalla tietää, että näillä tuloilla perheemme elää reilusti köyhyysrajan alapuolella! Ja katin kontit!
   Tosin osa ihmisistä varmaankin purkaa epämääräistä, nimeämätöntä pahaa oloaan jatkuvilla valituksilla asiasta jos toisestakin. Jokin mättää omassa elämässä, ja tuossa pihassa on vieläkin jouluvalot. Omien lasten vaikeudet huolestuttavat, ja leipävalikoimakin oli lähikaupassa eilen puutteellinen.

   Mieleeni muistuu rouva, joka kertoi palanneensa Suomeen useiden Etelä-Koreassa elettyjen vuosien jälkeen. Seisoessaan supermarketin hevi-osastolla ensi kertaa paluunsa jälkeen hän oli ollut itkuun purskahtamaisillaan. Voi tätä ylenpalttista valikoimaa, voi näitä halpoja hintoja! Omenoitakin oli useampia kuin yhtä laatua, eivätkä ne maksaneet kolmea euroa – kappaleelta.
    Maitotuotehyllyköiden horisonttiin päättyvien valikoimien edessä henkeään haukkoneet paluumuuttajat ovat olleet tunnetusti pyörtymisen partaalla, itseni mukaanlukien, tulivat he sitten mistä maasta tahansa.

   Aikuisella ihmisellä pitäisi olla tarpeeksi suhteellisuudentajua osatakseen arvostaa niitä kunnossa olevia asioita, jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikissa maailmankolkissa tai edes Suomessa.
   On ihmisiä, joilla asiat ovat hyvin mutta jotka silti nirskuvat ja narskuvat tyytymättöminä. He haluaisivat niiden olevan vielä paremmin koska tietävät, että joillakin muilla niin on. Kutsun heitä sumeilematta – anteeksi vulgääri ilmaisu – kermaperseiksi.

   Ei voi olla, ei saa olla niin, että vasta kun on asunut taivasalla, osaa arvostaa lämmintä kotia tai vasta kun on nähnyt nälkää, osaa antaa arvon puhtaalle, ravitsevalle ruoalle tai vasta kun on kolkutellut kuoleman mustia portteja, osaa arvostaa elämää, sen kauneutta ja monimuotoisuutta.
   Narskutellaan näitä puhtaan valkoisia pakkashankia mieluummin kuin kireitä leukaperiä.



sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Maailman kamalin ilmasto


(artikkeli on ilmestynyt muokattuna Länsi-Suomessa kolumnina 7.tammikuuta 2018)



– Tästä se synkkyys ja maailman kurjimmat kelit nyt alkoivat! kuulin puolituttuni päivittelevän jo valmiiksi hävinneenä musta viitta hartioillaan. Pienetkin ilon pilkahdukset kuulemma tukahtuivat Suomen märkään sohjoon ja hyytäviin tuuliin, ei ole pahempaa paikkaa maailmassa ihmisluonnolle kuin tämä.
    Hän ihmetteli, miten ihmeessä minäkin sieltä auringonpaisteesta raaskin tulla pois.
    Ilmasto ei ollut syynä Suomesta muuttooni 30 vuotta sitten, mutta muissa maissa eletyt vuosikymmenet auttavat minua taas kerran ottamaan etäisyyttä ja näkemään pohjoisen maamme hyvät puolet.

    Singaporesta takaisin Suomeen muuttanut rouva ylisti sitä tunnetta ja aistien iloa, jonka ikkunan avaaminen Suomessa saa aikaan: sisään tulvii raikkaan puhdas tuulahdus eikä sitä savusta paksua, kostean kitkerää ilmaa, jonka liikenteen saasteet ja Indonesian kulotukset tuovat suurkaupunkiin. Enää ei lasten eikä aikuisten tarvinnut käyttää hengityssuojaimia keuhkojaan suojellakseen.
    Voi sitä onnea! Puhdas ilmastomme on ylellisyyttä, jota osaa arvostaa joskus vain vertailun kautta.
Siinä eivät muutamat Repolan haisut merkitse mitään. Paitsi että ei Raumalla enää haise eikä Repolaakaan enää ole.

    Välimeren maissa on paljon aurinkoisia päiviä, kyllä, mutta on myös rutikuivia Afrikasta asti puhaltavia polttavia tuulia ja tahmeaa kosteutta, jotka yhdessä reilusti yli 30 asteen lämpötiloissa tekevät kauppareissut ja ruuanlaitot silkaksi kärsimykseksi.
    Ne eivät ole parissa viikossa ohimeneviä helleaaltoja, vaan ne jatkuvat usein kuukausitolkulla, puristavat kaiken voiman liialliseen lämpöön pakahtuvasta pohjoisen sydämestä. Afrikan tuulet tuovat vihdoin pilviä mukanaan, mutta ne ovat ruskeanpunaista pölyä täynnä ja värjäävät sataessaan kaikki vaakatasossa olevat pinnat saman värisiksi.

    Kun talot on rakennettu nopeasti ja yksinkertaisesti subtrooppiseen ilmastoon, ne eivät anna tarpeeksi eristystä kosteisiin talvisäihin. En ole eläissäni palellut niin paljon kuin Kreikassa joulu-tammikuussa. Keskuslämmitys antoi lämpöpattereiden kautta helpotusta muutaman tunnin aamuin illoin, mutta kosteus pääsi hiipimään silti sisälle asti, ja yksinkertaisten ikkunoiden raoista tuleva ristiveto sai hartiat narisemaan.
   Enkelikelloni pyöri keittiön pöydällä iloisesti kilkattaen ilman kynttilöitä.

    Suomessa katselemme talvea tuimillakin pakkasilla sisätilan lämmössä niin halutessamme. Ulkoilman pakkasia varten olemme tottuneet jo pienestä pitäen pukeutumaan kerroksittain kuin sipulit.
   Eikä tämä pimeys lopulta kauaa kestä. Pimeimmän vuorokauden jälkeen saattoi taas hihkaista päivien alkavan pidentyä hitaasti mutta varmasti, kunnes valoa tulvii ovista ja ikkunoista yöt läpeensä. Etelässä päivänvalon ja yön pimeyden tuntien määrä ei juurikaan vaihtele. Siniset hetket kestävät siellä lyhyen tuokion, Suomessa ne jatkuvat kesäaikaan tuntitolkulla.

    Säiden vaihtelevuus antaa hyvän aiheen jutella niitä näitä ventovieraittenkin kanssa. Ei tarvitse tyytyä pelkkään "ilmojakin on pidellyt" -tuumailuun, vaan päivän sään analysoiminen antaa aihetta pitkiinkin rupatteluihin, kun ei koskaan tiedä, mitkä olosuhteet meitä odottavat seuraavana päivänä. Sääennustukset ja vuodenaikojen liukuminen yhdestä toiseen ovat yhteisen mielenkiintomme kohteena – aurinkoon suuntautuvien lomamatkojen suunnittelun lisäksi.




















keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kaskaiden laulu




    Kaskaat, säksättävät laulukaskaat tuntuivat täyttävän iltapäiväksi kääntyvän kuuman päivän koko ilmatilan. Kihisevää ääntä voi melkein koskettaa sormenpäillään, se tuntui vatsassa asti. Välillä se kuulosti pannulla tiriseviltä makkaranpaloilta, välillä taas vinksallaan olevalta radiotaajuudelta. Ääni kulki käsi kädessä auringon kanssa, ja ensimmäisen lomaviikon jälkeen se ikään kuin häipyi taka-alalle korvan tottuessa siihen.
    Kerran Päivin loman aikana oli sattunut kohdalle päivä, jolloin aamu oli yllättäen valjennut tavallista harmaampana, lämpimänä yhtäkaikki niin kuin aina kesäisessä Kreikassa, mutta myöhemmin taivaalle kerääntyneet pilvet roiskivat kunnon sadekuuroja, päättäväisesti ja voimalla.

    Raivoisasti kohisseen sateen jälkeen oli ollut oudon hiljaista, kuin joku ratkaisevan tärkeä elementti olisi puuttunut sypressien ja plataanien kehystämästä maisemasta. Kaikki tuntuivat odottavan jotakin.
    Kyläntien laidassa, kivisen talon seinustalla Päivin huoneiston puutarhan toisella puolella varjossa makoileva koira nosti päätään, käänsi niskojaan lurppakorvat heilahdellen, nousi istumaan. Linnutkaan eivät sirkuttaneet satunnaisia piipahduksia lukuun ottamatta.

    Päivi tuli ulos märälle parvekkeelle paljasjaloin, nojasi kaiteeseen, vilkaisi istuvaa koiraa.
Kun aurinko leikkasi väistyvät pilvet kahtia ja alkoi taas kuumentaa ilmaa tehden sen lähes höyryäväksi, kuului ensimmäinen varovainen "tsäk-tsäkä-tsäk...". Sitä seurasi toinen "tsik-tsäk-tsäk...tsik-tsäk-tsäk..".
    Seuraavia rytmisarjoja ei tarvinnut kauan odottaa, vaan kaskaat aloittivat alusta intoa puhkuen tärkeät ilmoituksensa kuin olisivat säilöneet kokonaisen tunnin kestäneen rankkasateen aikana valtavat määrät uutisia ympäristön lajitovereille kerrottavaksi.
    Meteli oli korvia huumaava, mutta naapuritalon koira hengähti syvään, laskeutui makuulle, laski päänsä levollisena etutassujensa viereen ja valmistautui torkuille. Kaikki oli hyvin taas.

    Naapurin kymmenvuotias pikkutyttö tuli ulos keskipäivän lepohetken jälkeen tuomaan koiralleen raikasta vettä päivän paahdetta helpottamaan.
Jassas, kiría Paivi! tyttö huikkasi Päiville, joka suunnitteli illan kävelyreittiään terassinsa katoksen varjossa istuen.
Jassu, Eléni! Ti kánis? Mitä kuuluu? hän kysyi jo tottuneesti kreikaksi.

    Kielitunnit Suomessa olivat kestäneet koko syksyn ja kevään, ja hän oli pyrkinyt olemaan jokaisella niistä mahdollisuuksien mukaan. Paljon siellä oli opittu ja opeteltu, harjoiteltu ja toisteltu, mutta parhaiten mieleen olivat jääneet ne muutamat lyhyet fraasit, jotka näyttivät olevan myös ne käyttökelpoisimmat paikallisten asukkaiden kanssa kommunikoidessa. 
    Hei, kiitos, mitä kuuluu, huomenta... niitä kaikkia hän sai käyttää joka päivä lomallaan ja kerta kerralta ne tulivat suusta helpommin ja luontevammin. Hän oli jo rohjennut lisätä repertuaariinsa muitakin lauseita.
    Kyläkaupan seinustalla punotuissa tuoleissaan päivystämässä istuvat vanhukset ilahtuivat joka kerta, kun hän osasi vastata näille tervehtimällä tai sanomalla "polí kalá" kuulumisten uteluihin. Heidän kasvoilleen nousi tällöin entistä leveämpi hymy, heille tämä vaalea suomalaisnainen oli jo yksi heistä siitä kerrasta lähtien, kun tämä oli sanonut heille itse ensimmäisen kerran "kaliméra!", huomenta! Nainen oli halunnut tietää ja oppia muitakin sanoja, joita oli sitten toistellut niin monta kertaa, että vanhusraati oli ne hyväksynyt.

Kalá, esís? Hyvää, entä teille, tyttö vastasi kohteliaasti.
Polí kalá, efharistó. Oikein hyvää, kiitos. Päivi osoitti tämän jälkeen puita, ilmaa, korviaan, sanoi "tsiktsik" ja kysyi:
Pos to léne? Miksi tuota kutsutaan?
Aa, aftón? Tzítzikas léjete, kiría! Tzí-tzi-kas! tyttö toisti monta kertaa, kunnes Päivi ja tyttö säksättelivät sanaa yhteen ääneen kikatellen lopulta niin lujaa, että koira nosti vesikupista päätään vilkuillen heitä säälivästi.
     Pitivät suurempaa meteliä kuin kaskaat konsanaan.



Tervetuloa kreikan tunneille keväällä 2018!  






sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ihmisläheisyyden reviiri

(Teksti on julkaistu Länsi-Suomessa 15.10. 2017 nimellä Katso mua silmiin)


    Ei kai vain yhteiskunnan modernius ja vauraus ja toisaalta ihmisläheisyys ja luonteva sosiaalinen kanssakäyminen ole toisensa poissulkevia asioita?

    Suomessa palvelut on automatisoitu mahdollisimman pitkälle, ihmiskontaktien välttämättömyys on minimoitu. Ei tarvitse enää mennä jonottamaan virastoihin, ei tarvitse kysyä neuvoa kasvokkain ongelmiinsa, ei tarvitse kohdata kaupan henkilöstöä edes maksaessaan ostoksiaan, ei tule välttämättä kosketettua toista ihmistä kuukausiin.
    Tehokasta, vaivatonta ja kliinistä.

    Samaan aikaan yhä suurempi joukko ihmisiä tarvitsee ammattiapua mielenterveysongelmiinsa, vavahduttavan suuri joukko nuorista päätyy itsemurhaan. Uskallan väittää, että enemmistö ihmisten henkisestä hädästä minimoituisivat tiiviimpien ihmiskontaktien avulla.
    Ne perimmäiset tarpeet ihmiselle ovat kuitenkin pysyneet samana vuosituhansien halki, ne eivät ole automatisoituneet eivätkä ulkoistuneet.

    Ihmisen kohtaaminen läheltä, silmiin katsominen, koskettaminen, jutteleminen, kuunteleminen ovat asioita, jotka tekevät ihmisestä eheän ja psyykestä levollisen. Onhan todistettu, että jos pieni vauva ei saa tarpeeksi toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta, hän ei kehity normaalisti.

    Eikö kristinuskon tärkein sanoma, sen puhtain ydin, ole rakkaus ja ihmisläheisyys? Jopa ateistitkin myöntävät, että uskonnon antamien ohjeistusten puuttuessa ihmisen tuntema empatia toista ihmistä kohtaan on se, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja jonka tulee toimia ohjenuorana käyttäytymiselle. Se on moraaleista korkein.

    Ihmisten luonnollisesta läheisyydestä vieraantuminen on usein ollut aiheena meidän kahdessa erilaisessa kulttuurissa eläneiden keskusteluissa.
   Niiden syvimpiä syitä ruotiessani myönnän ilmaston ja väestömäärän erojen keskeisen merkityksen.
    Miten sosiaalinen kanssakäyminen voisi olla tuttua ja luontevaa, jos lähin naapuri asuu kilometrien etäisyydellä ja sinne pitää tarpoa – noh, vähän liioiteltuna – läpi kinosten ja jääkenttien? Koko elämän kirjo tapahtuu meillä yleensä sisätiloissa ihan käytännön syistä. Vierailut pitää erikseen sopia, mieluummin viikkoja tai ainakin päiviä etukäteen. Ulkona voi kaupunkialueellakin kävellä kilometritolkulla tapaamatta ketään muuta.

    Etelässä perheenemännät hoitavat viimeisimpien juorujen vaihdon suoraan parvekkeelta toiselle huutelemalla tai liukuikkunat sivuun vetämällä, ikkunalautaan nojaamalla.
    Mitenkä teet sen tuuletusikkunan kautta, joka on niin pieni, että jäät korvistasi kiinni heti ensi yrittämällä? Eikä siellä ulkona kuitenkaan kukaan ole kuulemassa. Saat nauttia siitä omasta rauhasta ihan tukahtuneisuuteen asti.

    Etelän maissa jaetaan omat asiat kevyemmin ja esteettömämmin muitten kanssa. Päivitellään, tuetaan, kerrotaan omia vastaavia kokemuksia. Vertaistukea parhaimmillaan ilman kalliita psykiatreilla käyntejä.

   En suostu uskomaan kansanluonteiden olemassaoloon! Emme voi kantaa geeneissämme jotain eristäytymisen, ylikorostuneen oman reviirin suojelun, vieraan ihmisen kaihtamisen dna:ta. Uskon mieluummin siihen, että lapset seuraavat vanhempiensa käytöksen esimerkkiä.
   Lapsi seuraa ja vaistoaa tarkkaan, katsooko oma vanhempi ihmisiä avoimesti silmiin, käyttäytyykö luontevasti muiden ihmisten läheisyydessä vai lyökö herkästi luukut kiinni väistämättömän kommunikaatiotilanteen edessä – ja matkii. Jos vanhemmalle tervehtiminen ja muiden huomioiminen on luonnollista, se on sitä myös lapselle ja hänen lapsilleen.











keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Rouva ja rouvan munat!



    Mikä ihme siinä on, että kun tekee yhtä asiaa, ajatusten pitää olla jo etukäteen jossain toisessa? Mikä kiire on ratkaista kahta tai jopa kolme asiaa täysin samanaikaisesti?
    Sen nyt ymmärtää kuka vaan, että yksi tekeillä olevista hommista kärsii laadultaan – tai se häviää tyystin, kuten viime aikoina muutamat opetusäänitteet.
    Toki ne aikanaan löytyivät sieltä, minne se yleishäirikkö "joku" oli ne laskenut käsistään: pyykkikorista. Täysin asiaan kuulumaton paikka.
– Kuka ne TÄNNE on laittanut? vaadin saada tietää. Neljä silmäparia tuijottaa minua sanaakaan sanomatta. Heille tapahtuma ei ole yllätys, näitä on sattunut viime aikoina useammin kuin kerran.

Kehtaanko kertoa?
Kehtaan, pakko laverrella se pois, vaikka hävettää.

    Viime viikolla tuntien jälkeen päätin lähteä opistolta kauppareissulle Lidliin. Laitoin ison mustan nahkaisen laukkuni auton tavaratilaan piiloon. Otin kuitenkin sieltä ensin lompakkoni ja kännykän. Ne tarvitsisin kaupassa.

    Lähdin matkaan. Reitti vei keskeltä kaupunkia mutkitellen. Välillä kaasuttelin vähän kovempaa, liikenneympyröissä pyörin maltillisemmin, niin kuin tapana on.

Saavuin Lidlin parkkipaikalle, nousin autosta, käännyin autoon päin ja ta-daa!!!
    Siinä auton katolla, lähellä reunaa, istuivat vierekkäin lompakko ja kännykkä! Kuin olisivat pyyhkäisseet hiuksensa silmiltä ja sanoneet:
    – Huh, kun oli tuulinen reissu. Vilu meinas tulla.

    Kakistelin paikallani kauhusta kankeana. Sieluni likinäköisillä silmillä näin, miten monta mahdollisuutta näillä kahdella olisi ollut levitä kuin korttipakka ympäri risteyksiä, ympyröitä ja liikenteenjakajia heti ensimmäisestä jyrkästä käännöksestä lähtien.
    Tämä oli opetus kantapään kautta numero kaksi.

Numero yksi sattui runsas viikko tätä aikaisemmin.

    Olin ostanut kärryt täyteen tavaraa eräästä paikallisesta ruokakaupasta: niissä oli kaksi pulleaa muovikassia ja päällimmäisenä, kirsikkana kakussa, 30 munan laakea lilanvärinen kenno.

    Tulin autolle, laskin kennon varovaisesti ensin pois tieltä – auton katolle –, jotta sain nostettua raskaat ostoskassit kärrystä auton takapenkille.
    Vein kärryt takaisin, otin rahakkeeni, istuin autoon ja aloin kaasutella kotia kohti.
    En päässyt vielä parkkialueelta pois, kun näin kolmikymppisen miehen viittoilevan.
    – Minulleko se huitoo? Mikä ihme tyyppi toi on? Ei kai se mitään rahaa halua tai muuta? mutisin itsekseni ääneen ajatuksiani, kuten olen tavakseni ottanut viime vuosina.

    Hiljensin miehen kohdalle, aloin varovasti rullata ikkunaa auki, mahdollisimman asiallinen "niin, voinko auttaa?" -ilme kasvoillani.
    – Nii mää sitä vaa, et rouva muna ova katom bääl!

    Niin, ne kassit olivat takapenkillä, mutta munat edelleen siellä auton katolla...
    – Voi kiitos nyt kun sanoit. Et viittis antaa niitä sieltä, kun en oikein viittis nyt nousta tästä..
    – Juu, täsä ne ova, olkka hyvä.
Otin munani nopeasti sisään, laitoin ne viereiselle istuimelle ja ajoin muina naisina pois parkkialueelta. Kuvittelin tietysti, mitä olisi tapahtunut ihmisille, autoille, kadunvarsille, kun kennoni olisi levahtanut katolta pitkin mantuja ympäristöä täplittämään.

    Tämä hajamielisyys saattaa olla perinnollistä.
    Äitini on ajatuksissaan yrittänyt avaimella vieraaseen, samanväriseen autoon. Kerran hän oli jo avannut (ovi ei ollut lukossa) auton oven ja ollut menossa sisään, vaikka ajajan paikalla jo istui itse omistaja.
    – Kyl tähä vaa mahtu viäl, jos oikke soviteta, oli mies huvittuneena tokaissut.

    Omenat eivät kauas putoa puusta, elleivät sitten hukkaa itseänsä matkalla.












maanantai 2. lokakuuta 2017

Hola ja bonjour!





Istun kansalaisopiston ala-aulassa askartelemassa sanapalapelejä kirkkaanvärisistä papereista ja katselen välillä ohikulkevia ihmisiä.
Joukko pirskahtelevia eri ikäisiä naisia pyyhältää määrätietoisesti jumppa-alustat kainaloissaan portaita kohti. He eivät hissin nappulaan koske, he ovat tulleet nauttimaan liikunnasta.
Neuvon ryhmän jos toisenkin vilkkaasti elehtiviä ulkomaalaisia oikeaan suuntaan opettelemaan vaikeaa äidinkieltämme. Nostan mielessäni hattua jokaiselle heistä, jotka oppivat sitä edes hiukan.

Iloinen nauru ja puheensorina kuuluvat käytävään asti myös omasta luokastani. Astun sisään ja huikkaan huomenet vieraalla kielellä. Sitä hetkeä on odotettu: vastaukset kaikuvat moniäänisinä, eritahtisina. Toiset lausuvat sanat lujasti, tätä on kotona harjoiteltu.Toiset vähän varovaisemmin, sanat tuntuvat vielä oudoilta ja hakevat suussa paikkaansa.
– Opettaja, opettaja! Mitäs nyt, kun en ole tehnyt läksyjä lainkaan? kysyy yli seitsemänkymppinen herra keveästi hymähdellen. Vaistoan kuitenkin pienen huolen häivähdyksen harmaiden kulmien takana. Vakuutan, ettei nurkkaan tarvitse mennä eikä jälki-istuntoa tule.
Huvittuneen helpottunut nauru kiirii ympäriinsä jokaisen kuvitellessa luokan seniorin seisovan nurkassa selkä päin muita kuten vuosikymmeniä sitten tapana oli. Täällä katsomme yhdessä nämä harjoitukset, tavaamme yhteen ääneen vaikeat lauseet ja harjoittelemme niitä niin monta kertaa kuin on tarvis.

Yleissivistävässä opinahjossa ei opita opettajaa eikä arvosanoja varten, kukaan ei pisteytä eikä arvostele oppimistuloksia, mutta niin vaan jaoin kyselylomakkeen eräänä keväänä, kun oppilaat ehdottivat:
– Eikös voitais pitää kokeet? Me haluaisimme tentin! He saivat kokeensa, mutta pieneksi pettymykseksi jätinkin kokeet heidän itsensä korjattaviksi.

On aikuisia, joille kaikki vieraat kielet ovat erityisen hankalia oppia. Silti he tulevat leppoisan ilmapiirin ja mukavien kanssaopiskelijoiden takia joka vuosi. Yhdessäolon lomassa mieleen jää kuitenkin aina jotain uutta, ja ulkomaan lomalla he osaavat taas yhden sanan lisää paikallisella kielellä. Se saa hymyn huulelle ja innon jatkaa.
On niitä, jotka aloittavat aina alusta uudelleen tai tulevat toistamiseen samalle kurssille:
– Päätin jättää itseni luokalle, selittää useamman vuoden oppilas ja jatkaa jo osittain tuttuja asioita uudella innolla. Tällä kertaa harjoitukset sujuvatkin jo paljon helpommin, ja ilo pilkahtaa silmissä.

Tunnin jälkeen opiskelija tulee kertomaan juuri päättyneestä lomamatkastaan.
– Minä sille tarjoilijalle sanoin niin kuin me täällä opittiin. Ihan itse tilasin kaikki ruuat alusta loppuun. Se kirjoitti tilauksen vihkoonsa, kiitti ja lähti keittiön puolelle.
Me siinä vaimon kanssa jännättiin, että mitäköhän sieltä nyt sitten loppujen lopuksi eteen saadaan syötäväksemme. Naukkailtiin paikallista viiniä ja odoteltiin. Oli hyvää, muuten.
Sieltä tulivat ruuat, ja tiedätkös! Ihan kaikki oli juuri sitä, mitä kuvittelinkin tilanneeni! Jätettiin hyvät juomarahat, ja sanoin vielä siinä lähtiessä paikallisella, että takaisin tullaan, kiitos.

Ei ole opettajalle isompaa kiitosta kuin nähdä ja kuulla onnellinen, innostunut ja ripauksen itsevarmempi opiskelija kertomassa onnistumisestaan säihkyvin silmin. Jokainen käännösharjoitus ja kielioppikoukeron selvittäminen ovat silloin olleet vaivan arvoisia.






Tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä ja samankaltaisuudet täysin sattumanvaraisia.  

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaikuja kreikkalaisesta yhteiskunnasta


(teksti on julkaistu editoituna Länsi-Suomessa 17.9.2017 nimellä Bravo, bravo)


Olen seurannut viime kuukausien kirjoittelua lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Asiantuntijat korostavat analyyttisissa artikkeleissaan lasten tarvetta tuntea itsensä rakastetuiksi sellaisina kuin ovat ja saada paljon halauksia ja hellyydenosoituksia. Heitä pitäisi paijata.

Kolme poikaani ovat kasvaneet Kreikassa esi- ja myöhäismurrosikäisiksi asti.
Tultuamme Suomeen kolme vuotta sitten olen monet kerrat vastaanottanut kehuja lasteni kohteliaisuudesta, jutteluvalmiudesta ja avoimuudesta. Hyvin olen kasvattanut lapseni, kuulemma. Minä, joka en ole koskaan ollut edes erityisen lapsirakas (moikka vaan pojat!) enkä varsinkaan hali/pusu -tyylinen.
– En minä niitä mitenkään kasvattanut, ihan tavallisiahan nuo ovat, vastaan.

Olen muistellut sitä tapaa, jolla Kreikassa suhtauduttiin lapsiin, ja olen alkanut arvostaa "vanhanaikaista" perhekeskeistä kulttuuria entistä enemmän. Onhan sillä ollut iso osa lapsieni kasvamisessa sellaisiksi kuin he nyt ovat.

Siirrymme Kreikkaan.


Kun aikuiset kohtaavat sattumalta toisensa kaupungilla, he saattavat vaihtaa nopeat tervehdykset toisilleen, mutta välittömästi tämän jälkeen, ennen keskinäistä sananvaihtoaan, he kohdistavat huomionsa lapseen tai lapsiin, jos näitä jonkun mukana on.
Lapsi saattaa olla nuori aikuinen, teini-ikäinen, hädin tuskin kouluikäinen tai vasta rattaissa tuttiaan venyttävä piltti. Hän saa vieraan aikuisen huomion välittömästi: lepertelyn säestämänä pienimpiä otetaan kädestä, silitellään päätä ja kasvoja, suukotellaan. Hänen tasolleen mennään kyykkyyn tai otetaan syliin, kysytään:
– Mitäs sinulle sitten kuuluu? Mikäs sinun nimesi on? Otatko karamellin? Onpas sinulla hienot kengät! Jos lapsi vierastaa, hänelle annetaan vielä suukko ja lasketaan takaisin äitinsä luokse.
Kouluikäiselle kehutaan, kuinka paljon tämä on kasvanut, kuinka komea/kaunis tästä on tullut (lapsen ulkonäöstä ja kasvukäyristä riippumatta) ja tiedustellaan, milläs luokalla reipas koululainen taas onkaan ja mistä aineesta hän eniten pitää.
Kun lapsi on jo teini-ikäinen tai lähes parikymppinen, poskien nipistykset ja otsasuudelmat jätetään vähemmälle, mutta ollaan yhtäkaikki kiinnostuneita hänen elämänsä tärkeimmistä käänteistä: opiskeluista ja harrastuksista. Jos aikuinen on sukulainen, poskisuukot tietysti vaihdetaan, mutta muuten vieraskin aikuinen saattaa silittää nuoren hiuksia hyväksyvästi.
Lasta ja nuorta puhutellaan kehuvilla sanoilla joka lauseessa:
– Mainiota, loistavaa, niin sitä pitää, kyllä se siitä. Bravo, bravo!
Vasta kaiken tämän jälkeen aikuiset siirtyvät omiin kuulumisiinsa.

Lapset ovat mukana kaikkialla aikuisten kanssa, he tottuvat eri-ikäisiin ihmisiin, oppivat kunnioittamaan vanhuksia ja silittelemään pienimpiä läsnäolijoita. Murrosikäisetkään eivät kaihda nappaamasta seurueen pienimpiä syliin ja suikkaamasta suukon heidän poskelleen. He eivät silti ole vähemmän "cool" kuin muut ikäisensä. Toki heillä on omatkin menonsa.
Pikkulapset kiertävät syleissä kuin kiertopalkinnot, kuin suvun arvokkaimpina mestariteoksina ihailun kohteina, jokainen heistä, poikkeuksetta.

Eivät kaikki nuoret tietysti ole samanlaisia, niin kuin eivät kaikki aikuisetkaan. Ei jokainen heistä syöksy pienten lasten luokse; toinen on ujompi, toinen avoimempi ja välittömämpi, mutta uskaltaisin väittää, että he ovat kaikki kohteliaita ja toista ihmistä kunnioittavia.
Itse kaupungilla kulkiessani saatoin kysäistä tietä joukolta nauravia ja pelleileviä nuoria miehiä. He pysähtyivät, vastasivat ja neuvoivat teititellen minua kohteliaasti, huikkasivat "olkaa hyvä vain" heitä kiitettyäni ja jatkoivat nuorten meluisten miesten elämäänsä taas keskeytykseni jälkeen. Koskaan ei tarvinnut pelätä kuulevansa epäkohteliaita ylimielisiä tokaisuja, saati sitten haistatteluja.

Niillä lapsilla ja nuorilla, jotka ovat kuulleet ja tunteneet pienestä asti olevansa tärkeitä omina itseinään, rakastettuja sellaisina kuin olivat ja suuren perheen vaalituimpia jäseniä, ei tunnu olevan tarvetta kapinoida ja osoittaa halveksuntaa aikuisia ja heidän arvojaan kohtaan. Ei tämä tarkoita sitä, että he tekisivät kaikki niin kuin vanhempansa ovat tehneet, mutta heidän ei tarvitse tehdä muutoksia provokatiivisella mielellä.

Ketään vanhempaa en halua koskaan mennä neuvomaan sormi pystyssä oman lapsensa kasvatuksessa. Lähes poikkeuksetta lapsen oma vanhempi on paras vanhempi lapselleen ja hän kasvattaa lapsensa niin hyvin kuin osaa. Ei kuvailemani malli ole ratkaisu kaikkiin lasten ja nuorten ongelmiin Suomessa, eikä kaikkien lasten tarvitse olla kuten nuorin 13-vuotiaani, joka syöksyy halaamaan ison kerrostalomme eläkeläiset heti heitä pongattuaan. Kukin luonteensa mukaan.
Lasten tulisi kuitenkin mielestäni olla etusijalla jokaisessa perheessä. Siitä on hyvä alkaa.

Pappa piipahti käymään naapurista

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Itse tuoppini jäljet mä tunnen... ♪




    Kesäilta aluillaan. Päiväinen tuuli on jo tyyntynyt ja koivujen lehdet koristelevat pihan rauhallisina, väsyneinä monien tuntien tuiverruksesta.
    On se sininen hetki suomalaisessa illassa, joka jatkuu ja jatkuu vaikka kuinka, vielä juhannuksen jälkeenkin, vaikka monet lasin puolityhjänä näkevät alkavatkin jo kesäkuun puolesta välistä huokailla, että kohta ne valoisat tunnit alkavat taas vähetä. Illat synkistyvät ja kylmenevät. Kohta alkaa elokuun kuu kelmeillä kirkkaana ja linnun viserrys vaieta.

    Nyt näyttää kuitenkin vielä kesältä, tuoksuu kesäillalta, joka ei hetkessä pimene. Astelen kotipihan poikki sandaaleissani, hihaton pusero ja plyysinen jakku päälläni.
    Mies oli yllättäen soittanut minut tuopilliselle lähipubiin, jossa hän 
usein istui hetken töiden jälkeen ennen kotiin tuloaan. Hän oli saanut sieltä monia tuttuja huonolla suomellaan ja vähän paremmalla englannillaan mutta ennen kaikkea ystävällisellä asenteellaan, jota vakituisetkin, pubia olohuoneenaan pitävät, osasivat arvostaa. Nämä olivat kurkkuaan myöten täynnä teeskenteleviä, itseään jollain tavalla parempina pitäviä ihmisiä, jotka ylenkatsoivat kaljakansaa ja pubiperheitä.
    Kreikassa vastaavaa tarkoitusta palvelevat kafeniot. Niihin mennään tapaamaan tuttuja ja tiedetään, kenet mihinkin aikaan päivästä tai illasta sieltä suurella todennäköisyydellä tapaa. Siellä saatetaan nauttia ouzo tai olut, mutta useimmiten kupponen kahvia. Sinne mentiin päivittäin, ehkä toisenkin kerran illemmalla.
    Kafenio
ita miehelläni on ollut eniten ikävä näinä kolmena Suomen vuotena. 


    Sinne lähibaariin nyt astelin, vähän peloissani siitä, miten minuun suhtauduttaisiin, minkälaisen vastaanoton saisin.
    Tervehdin sisään tullessani kaikkia, tapani mukaisesti. Seurasi varovaista tunnustelua, keskustelua aiheesta jos toisestakin. Oli happy hour ja tuoppeja kolahti pöydälle pareittain.
    Olisin halunnut ottaa muistilehtiöni ja kynäni esiin. 
Pöydässämme oli kiehtovia ihmisiä, jotka siinä ympäristössä avautuivat elämäntarinoillaan ystävälliselle vastaanottavalle vieraalle. Tässä seurassa pieninkin vilpillisyys, halveksunta ja väheksyminen olisi huomattu ja tuomittu. Rangaistu hiljaisuudella. 
    Tämän kaurismäkeläisemmäksi eivät illan tunnit voineet tulla: pienillä tavallisilla ihmisillä oli tuhansien kilometrien pituiset elämäntarinat täynnä kohtalon jallitusta ja sen suomia palkintoja.
    En tarkoita, että jokainen pöydässä istuva olisi yhtäkkiä avautunut minulle, hetki sitten seuraan istuneelle, elämänsä käänteistä. Kuuntelin keskusteluja, ja mieheni kertoi heistä (salakielellämme) enemmän: kuka missäkin asui, missä työskenteli, oliko puolisoa tai lapsia. He kertoivat kuitenkin mielellään enemmän vieraallekin, kun olivat ensin varmistuneet tämän "turvallisuudesta" ja empatiakyvystä. Esittivät hyväntahtoisia kysymyksiä meidän tilanteestamme, joista mielelläni kerroin. Kysyivät ilman tahdittomuutta, ilman tunkeilevaisuutta.


    Katkeruutta, kaunaa, anteeksiantoa ja toivetta paremmasta. Hersyävää naurua. Äärimmäistä herkkyyttä, rakkautta, pelkoa pahemmasta. Halauksen ja ymmärretyksi tulemisen tarvetta. 


    Jokaisella erilainen tuopin jälki. 






maanantai 5. kesäkuuta 2017

Iloa mustista banaaneista



    Äitini oli tuonut lasten koulujen päätöspäivää varten ihanan kimpun ruusuja kotiini. 
    Usein ruusujen tuoma ilo oli lyhytaikainen; ne alkoivat painaa päätänsä alaspäin jo saman päivän aikana tai näyttää kalman merkkejä viimeistään seuraavasta päivästä lähtien.
    Tämä nimenomainen syvänpunainen tusina sen kun komistui: kukat aukesivat entisestään, ryhdistäytyivät pystympään ja pistivät katselijan huokailemaan. Tai siis minä huokailin. Perheemme miehet totesivat yksi toisensa jälkeen: "Joo, niin on", kun olin kiinnittänyt heidän huomionsa vängällä olohuoneen kukkien upeuteen. 

    
    Aistien iloja eivät synnyttäneet kuitenkaan samalla pöydällä astiaansa yhä syvemmin painuneet, kuorestaan kokonaan mustuneet kolme banaania. 
    Sammaloituneiden muistilokeroiteni uumenista vilkutteli epätoivoisesti valoa joskus käyttämäni ratkaisu ylikypsiä banaaneita varten. Pulpahtihan se sieltä: reseptivihkossani oli ohje banaanikakun väsäämiseen ja siihen tarvittiin nimenomaan kolme parhaimmat päivänsä nähnyttä hedelmää.

    Viime kuukausina olin leiponut todella harvoin ja nyt kuvittelin mielessäni, miten itse tehdyn leipomuksen tuoksu ilahduttaisi koko kansaa ja miten kakun valmistumisen jälkeen seuraisi raastava pettymys kun julistaisin:
– Tätä ei sitten saa syödä ennen kuin kolmen päivän kuluttua! Niin reseptissä sanotaan!
    Enhän minä sellaista voisi tehdä. Saisin aikaiseksi neljä pahantuulista keittiössä sieraimet levällään haahuilevaa olentoa, jotka etsisivät jotain, jota VOI nyt syödä.
    Päätin leipoa ensin pullaa ja sitten vasta lopuksi laittaa banaanikakun tunniksi uuniin kypsymään. Sen tuoksu olisi helpompi kestää tuore pulla suussa, raesokeri hampaissa rouskuen.
    Sitäpaitsi pullaakaan ei ollut tullut tehtyä miesmuistiin.

    Kävin kaupassa hakemassa täydennyksiä ja ryhdyin taikinan tekoon. Hyvä sitko, tarpeeksi kaardemummaa, munissa keltaiset keltuaiset. Voita, ei margariinia, tursuilemaan sormien lomista vaivaamisen lopuksi. 

    Kun leivotut kanelipitkoni (teen aina samanlaisia, saksilla leikattuja pötköjä) olivat nousseet ja ne alkoivat tuoksua uunista koko keittiöön, odottelin reaktioita. Ei mitään.
Kotona tosin olivat vain kaksi poikaani, muut omilla teillään ties missä. 

    Kun pitkot olivat valmiita, päätin käydä ilmoittamassa asiasta molemmille tietokoneitten ääreen. Tapahtui kaksi kertaa sama asia. Avasin huoneen oven. Huomasin avonaisen ikkunan. Ennen kuin ehdin avaa suutani, pojan silmät levähtivät auki, kuulokkeet pamahtivat pöydälle ja hän riemastui:
– Ai se tuoksu tuli sittenkin meiltä! Luulin, että tuolta ikkunan kautta tuli pullan tuoksu jostain toisesta kodista niin kuin ennenkin, mutta nyt kun avasit oven, tajusin, että SINÄ olet tehnyt pullaa!

    Pehmeää, kanelin ja kardemumman makuista lämmintä pullaa, raesokeria, kylmää maitoa. Siinä oli taivas seuraavien minuuttien ajan.
    Loputkin perheestä tipahteli ulkoa sisälle:
– Alaovelle asti tuoksui tuore pulla. Hienoa, että se tuli täältä meiltä!

    Näihin kuviin, näihin tunnelmiin oli helppo heittää kirsikka ja mainita, että tuossa kypsyy vielä banaanikakkukin, mutta sitä voi syödä vasta kolmen päivän kuluttua..
– Wow, great! kuului juniorin kommentti. – Kahteen kertaan wow!

    Pitäisiköhän leipoa pikkasen useammin?


Tarinan päähenkilöt