Translate

lauantai 6. syyskuuta 2014

Uusi vanha kotikaupunkini






Vanhassa kotikaupungissani on tapahtunut se, mikä vireissä kaupungeissa on tapana tapahtua vuosien saatossa: tutut kaupat ja toimistot ovat hävinneet tai muuttaneet paikkaansa, uusia liikkeitä on ilmaantunut katujen varsille. Puistoja on laajennettu, siistitty ja selkeytetty, ja niille on tuotu hienoja, kutsuvan näköisiä penkkejä.

Rauman sairaalan edustalla on edelleen sama lampi suihkulähteineen kuin ennenkin. Siellä syötin pikkutyttönä sorsia, ja olin varuillani suurten valkoisten joutsenten lähestyessä pullanmurujani; olin kuullut aikuisten kertovan niiden ajoittain ärhäkästä käytöksestä. 
Nyt lampi on puhdistettu, puistoaluetta sen ympärillä laajennettu. Puut sen ympäristössä ovat kasvaneet valtaviksi ja näyttäviksi koristeiksi. Onpa kaunista! 




Olin lähtenyt kaupungille kävellen määränpäänäni optikkoliike, josta olin tilannut elämäni ensimmäiset moniteholinssit – teinityttö on kasvanut aikuiseksi. 
Astelin pitkin Vanhan Rauman mukulakivikatuja kuin turisti. Katselin värikkäiden puutalojen kauneutta kuin ensimmäistä kertaa. Enää ne eivät olleet jokapäiväisiä näkymiä koulumatkan varrella, itsestään selviä katukuvia ja arjen harmauden kulisseja, vaan näin niiden pastellisävyiset harmoniset kuviot niin kuin vain estetiikasta nauttiva aikuinen ihminen voi.

Kävelin katuja ristiin rastiin lumoutuneena, silmät apposen auki ja kamera kädessä. Kun nuorena talsin kädet taskussa mahdollisimman tomerasti ja suoraviivaisesti kohti koulua, kauppaa tai pankkia hädin tuskin sivuilleni vilkuillen, nyt kehtasin jo pysähtyä paikalleni ihastelemaan koukeroista portinpieltä tai taloissa asuvien somistettuja, pitseillä kyllästettyjä ikkunoita. En välittänyt enää siitä, jos joku näytti ihmettelevän pysähtelyäni tai samoilevaa kävelytyyliäni: sain minä omaani katsella!

Kun nuorempana, hädin tuskin täysikäisenä, olin kuljeksinut kaupungin keskustassa, tärkeintä oli huomata keitä muita siellä oli liikkeellä. Olivatko hiukset hyvin, miltä näytin ja mitä olin tekevinäni, jospa vaikka viimeisin ihastukseni sattuisi pörähtämään mopollaan/pyörällään/autollaan ohi. Tuttuja luokkakavereita näkyi siellä täällä, puolituttuja sitäkin enemmän.

Nyt en tunnistanut yhtään ainutta näkemääni kulkijaa, en nuorta enkä vanhaa. Kaupunkiani asuttivat ja sen toimintaa pyörittivät minulle oudot ihmiset. Se oli jotenkin vapauttava tunne; istuin rehvakkaasti keskellä kaupunkia olevalle penkille, katselin ohikulkijoita ja istutuksia rennolla mielellä, ilman ajatusta siitä, kuka minut siinä näki lorvimassa keskellä päivää ja mitä lie ajatellut. 

Oloni oli kuin Rauma Flikal, raumalaisen taiteilijan Kerttu Horilan tekemällä patsaalla: istuin sillä penkillä, koska halusin olla siinä, ilman sen kummempia suunnitelmia, aikuinen ihminen, huumorin ja uteliaisuuden pilke silmässä tarkastelemassa omaa elinympäristöäni. 

Olin kotona.















Rauma Flikk

6 kommenttia:

  1. Ihan kuin olisin sun vierella paseerannu Rauma kaduil !

    VastaaPoista
  2. Kotiinpaluu :) Ikinä en oo Raumalla käynyt,mutta näitä kuvia katsellessa tuli sellanen "tonne täytyy päästä"-fiilis! Miten kauniita paikkoja! Ja Rauma flikk on ihan huippu!!! Onko ihan oikeen kokoinenkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On! Se on niin oikean aidon näköinen nainen siinä penkillä tyyriinä istuessansa, että sen läsnäolo ihan tuntuu :)

      Poista
  3. Ihana Rauma Flikka olet! Tänä kesänä en päässyt verestämään vanhoja Rauman muistoja; viikonloppuretkiä, työmatkoja, turistiloimista - ehkä ensi kesänä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ei ihmeitä satu, tulen olemaan kesänäkin täällä, joten sitten mennään kaffeelle, jos vaan tänne päin suuntaat! :)

      Poista

Kerro mielipiteesi :)