(Julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa jouluaattona 2023)
Lapsuuden jouluista tulvahtaa säkin
täydeltä pieniä muistoja tuoksuista, tilanteista, väreistä,
mauista, perinteistä: kirkon kova puinen penkki ja ikuisuuksiin
kestävät virret, hautausmaan rauhoittava kynttilämeri lahjojen
aiheuttaman yltäkylläisen pyörrytyksen jälkeen – vai johtuiko
tunne joulupöydän antimista ja suklaakohvehdeista?
Joulukuusen
koristeet, ne kovakarkkiset enkelinkasvoiset pötkylät. Enkelikello.
Omat lapseni ovat vielä nuoria, hädin tuskin aikuisuuden kynnyksen ylittäneitä. Väkisinkin herää huoli: olenko itse kyennyt siirtämään heille tunnemuistojen perinteen, olenko osannut tehdä heille sellaisia jouluja, että heidän sydämensä läikähtelisi nostalgian lämmössä, kun he muistelisivat joulunvieton kohokohtia joskus vuosien kuluttua? Onko meidän perheen tavassa viettää näitä pyhiä mitään sellaista, jonka he mielellään siirtävät omien perheidensä jouluun aikanaan, ehkä omille lapsilleen jatkettavaksi?
Perheemme
tilanne on suomalaisittain erikoinen.
Itse vietin jouluni
etelän matkakohteissa 80-luvun lopulta lähtien. Me matkaoppaat
yritimme luoda joulutunnelmaa Suomesta joulua pakoon lähteneille
lomalaisille, koska nämä sitä irtiotostaan huolimatta toivoivat,
mutta omat tunnemuistoni alkoivat tehokkaasti haalistua
lentokenttäbussien katkuihin ja murentua aurinkorantojen
hiekanjyviin. Pakollinen tonttulakki Karibian kosteassa kuumuudessa
hikoilutti pyörtymisen partaalle.
Lapseni syntyivät
Kreikassa, ja he ovat viettäneet siellä vähintään puolet
jouluistaan. Suomalaisten jouluperinteiden ja muistojen luomisen
taakka oli minulle noina vuosina varsinainen kookospähkinä
purtavaksi.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä kokosin
enkelikellon, asettelin nostalgian herkistämin nenänpielin osaset
yksitellen, enkelit, kellot, ja lähdin hakemaan eteisen laatikosta
Suomesta tuotettuja pikku kynttilöitä.
Kotimme yksinkertaiset
ikkunat ja raot parvekkeiden liukuovien pielissä saivat aikaan
läpivedon, kun avasin keittiön oven. Kynttilät eivät olleet vielä
kädessäni, kun kuulin tutun kilkatuksen: enkelikello se siellä
pyöri vimmatusti kilisten ilman kynttilöitä, eikä välittänyt
mitään perinteeni hartaista vaiheista! Sytytin kynttilät ja
istutin lapset pöydän ääreen ihastelemaan katon heilahtelevia
varjoja ja kellon kimallusta.
– Joo, no on toi ihan hauska.
Me mennään nyt kattomaan taas videota.
Sukulaismies
teki kuusenhakureissun vuoristoon uskollisesti joka vuosi. Valitsin
kaupoista ne joulukoristeet, joissa ei ollut ylettömästi kirkkaita
värejä ja blingblingiä. Vanhempani lähettivät olkipukin ja
kotoisen konstailemattomia tonttukoristeita.
Tuskailin
ruokareseptien kanssa, kunnes tajusin, etten itse ole koskaan edes
pitänyt jouluruuista erityisemmin – ne jäivät pois perinteistä
omasta tahdostaan. Joululimppuun tarvittava tumma siirappi oli kiven
takana. Ratkaisuksi hoksasin sulattaa fariinisokeria vesitilkkaan.
Pitihän lasten joitain suomalaisia joulumakuja saada. Eikö?
Heille
joulun kohokohta taisi olla mummin lähettämä, lahjoja täynnä
oleva laatikko. Se avattiin yhdessä jouluaattoaamuna, tonttulakit
päässä, joulukuusen vieressä.
Kyselin pojilta heidän
joulumuistoistaan, niistä peräänkuuluttamistani tunnemuistoista.
Pitkän pohdinnan ja kulmien kurtistamisten jälkeen sain
vastauksia:
– No,
emmä tiedä, kun ei mulla oikein joulusta sillai...mutta
pääsiäisestä on!
– Ei mulla oikein mitään erityistä,
kai ne lahjat laatikosta, se on kaikki niin hajanaista…
Päätin lopulta olla ottamatta stressiä, vaikka aihe mielessä onkin. Kai heille tähän ikään mennessä jotain on muistojen reppuun jäänyt joulustakin, ja jollain tavalla hekin sitä tulevat viettämään aikanaan. Elleivät, sekin on heidän ratkaisunsa.
