Translate

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kuin hiekka sormien lomasta



Runsas vuosi sitten tulin taas kokonaan suomalaiseksi.

Jalkani olivat vielä Kreikassa, mutta käteni kurottivat pelastusta Suomen päästä, Euroopan toiselta reunalta, syntysijoiltani.
Mukanani tulivat muut perheeni jäsenet, joita henkisesti aloin vetää mukanani, pois heidän omilta juuriltaan, hitaasti mutta varmasti.

Heidän sielunsa oli kiinni paksulla jäykällä kuminauhalla Kreikkaan. Olihan jokainen heistä syntynyt siellä, viettänyt siellä lapsuutensa, aloittanut koulunsa, elänyt sikäläisen yhteiskunnan sääntöjen, tunteiden ja tunnelman mukaan, siihen kiinni kasvaneena.

Asettautuminen Suomeen tapahtui pala palalta: sekavat byrokratian koukerot suoristuivat, mies löysi samassa tilanteessa olevia kohtalotovereita maahanmuuttajien kielikoulutuksen luokalta, lapset saivat ystäviä muista valmistavan opetuksen luokan oppilaista.
Heidän henkiset kuminauhansa alkoivat joustaa. Ne myötäilivät, eivät pyrkineet vetämään enää takaisin.

Olin suunnitellut kirjoittavani kirjan paluumuuttajan tuntemuksista, vaikeuksista ja monisäikeisyydestä, mutta mieltäni on alkanut kaivertaa epäilys tuntuman menetyksestä koko aiheeseen. 




Eräs toimittaja kutsui minua sopeutumisen ammattilaiseksi, ja pahoin pelkään, että olen luonteeni mukaisesti sopeutunut, taas kerran, niin nopeasti ja hyvin kuin mahdollista.
Sanon "pelkään", koska olen ymmärtänyt menettäneeni kykyni astua sisälle siihen minään, joka tuli tänne paluumuuttajana vielä oreganon tuoksu hiuksissaan ihmetellen Suomen yltäkylläisen raikasta suurilehtistä luontoa Kreikan piikkisen kalliokasvuston jälkeen, ihmisten hillittyä vaivihkaista käytöstä suuriäänisten jalkakäytäväkeskustelujen sijaan, suomalaisten taloudellista yltäkylläisyyttä ja yhteiskunnan käytännön asioiden hoidon sujuvuutta. 

Olen näihin kaikkiin jo tottunut, olen sulautunut suomalaisuuteen, oppinut maassa maan tapoihin: haikailen omaa taloa ja perheelle koiraa. 


Mies käy edelleen sopeutumiskouluaan, mutta suomen kielen tunnit ovat jo edenneet imperfektilauseisiin. Hän tuumii kirpputorilla, josko viime talven lenkkarit ovat vielä hyvät jäisillä teillä kävelyyn vai pitäisikö ostaa uudet.
Lapset käyvät kouluaan tavallisissa suomalaisissa luokissa, heillä on suomalaisia kavereita entisten ulkomaalaisten lisäksi, heistä asiat ovat jo "sairaan hienoja".
He tietävät jo, mitä odottaa lumelta, kylmyydeltä, talvelta tämän värikäslehtisen pimeän syksyn jälkeen.


Olen edelleen puheliaampi ja välittömämpi kuin keskivertosuomalainen, rohkeampi ja rennompi kuin aikoinaan olin, en vieläkään tiedä paljon mitään siitä, mitä tässä maassa on tapahtunut viime vuosikymmenten aikana, ihmettelen teknologiaa, dokumenttikameroita ja tietokoneita kaikissa luokissa, ammattijärjestöjen valtaa ja voimaa, internetin sujuvaa soveltuvuutta kaikkiin hoidettaviin asioihin, mutta olen menettämässä suuren osan paluumuuttajan identiteetistäni. 


Olen ja tulen 
aina olemaan paluumuuttaja. En pyristele sitä vastaan, en sitä kiellä enkä sitä häpeä.
En kuitenkaan pysty silmiäni sulkemalla kuvittelemaan itseäni siihen tunnelmaan, joka mieltäni myllersi juuri muutettuamme Suomeen. Voisin kertoa siitä tuhannen kerran; voisin kuvailla, miten suuri muutos Suomeen asettuminen koko perheelle oli. Voisin selittää, millaisista olosuhteista lähdimme ja millaisiin tulimme, mutta en kykene sukeltamaan vaivatta enää siihen myllerrykseen, joka pääni sisällä tuoreeltaan vallitsi.


Näin ollen en usko, että pystyn kirjoittamaan aiheesta siten kuin haluaisin.
Sen paluumuuttajan sielu, joka aisti pienenkin yllätyksen ja erilaisuuden entisen ja nykyisyyden välillä, jokaisen eron kreikkalaisen ja suomalaisen käytöksessä, jokaikisen ihmetyksen aiheen uudessa arjessa, on haalistunut, pehmentynyt ja tasaantunut.

Niin melodramaattisen huokailevalta kuin lause "taide syntyy tuskasta" kuulostaakin - ja samalla etovan omahyväiseltä kuvitellessani luovani taidetta -, siinä taitaa olla vinha perä.



Tällä hetkellä tuska on huvennut minusta kuin hiekka, joka valuu sormien lomasta maahan, eikä minulla ole halua ottaa enää uutta kourallista.


Muokkaus tammikuussa 2016:

Tämä aihe ei jätä minua rauhaan. Se taitaa olla siksi iso tapahtuma elämässäni, että minun on se kirjoitettava "pois" itsestäni, taas kerran. Kirja paluumuuttajan sopeutumisesta on taas mukana suunnitelmissa.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Metsän antimia



On se aika vuodesta, kun suomalainen röyhistelee rintaansa ja kehuu sumeilematta kotimaansa ihanuutta: 

Metsät, niityt ja pellonpientareet ovat täpötäynnä vihreän eri sävyjä. Järvet ja merenrannat houkuttelevat laskemaan kalojen muodostamia hyppyrenkaita ja siristelemään silmiä sokaisevien auringonheijastusten timanttivälkkeessä. 

























Kesäiset torit ovat täynnä väkeä. Myyjät ovat tuoneet pöydillensä paitsi uhkeina kukkivia amppelejaan, myös perunoita, jotka on nätisti lajiteltu esille lajikkeiden mukaan.
Samoin mansikkalaadut on nimikoitu. Jos ostaja ei ole varma omasta mieltymyksestään, myyjä kehoittaa häntä maistamaan joka lajia ja päättämään vasta sitten. Ratkaisu on toisaalta helppo, koska ne kaikki maistuvat taivaallisilta!

Koska metsät ovat täynnä mustikoita, niitä riittää myös myytäväksi asti laatikkokaupalla. Kanttarellit ovat nauttineet sateisesta alkukesästä ja pompahtelevat maan pinnalle tasaisin väliajoin, uudestaan ja uudestaan – niitäkin ahkerat poimij
at ovat tuoneet torille kaupantekoa varten.

Juuri eilen seurasin, miten eräs Danny de Viton näköinen turisti käveli Rauman torilla ristiin rastiin valokuvia näpsäillen. Hänen päässään keikkui khakin värinen lerppahattu, hänellä oli paitansa päällä khaki liivi ja siinä kymmenisen taskua survival-tarvikkeita varten. Hänen kaulastaan roikkui kamera, kädessään laukaisuvalmiina hän piti toista.
Hänet olisi voinut yhtä hyvin bongata Tansanian safarilla, mutta hän oli täällä, Rauman torilla.


Mies pysähtyi kanttarellipöydän luokse, näpsytteli menemään useamman kuvan, kulki eteenpäin, kääntyi, ja ikuisti sienet toisesta suunnasta. 
Hän alkoi siirtyä jo eteenpäin marjojen kohdalle, saavutti vadelmat, kun kääntyikin vielä tulosuuntaansa, tarkensi kanttareilleihin putkellaan viho viimeisen kerran. 
Koko tämän ajan myyjä seisoi sienien taustalla, kädet selän takana, tyytyväinen huvittunut ilme kasvoillaan. Sipaisi niskaan solmimansa huivin paremmin kohdalleen ja tarkkaili maailmanmatkaajan touhuja.

Suomen metsien satoa kaikki eivät pääse itse poimimaan, kuka mistäkin syystä, joten toripöytien antimet ovat tervetulleita monelle. 


Itse olen päättänyt tutustuttaa kreikkapoikani jokamiehen oikeuden ylellisyyteen. He ovat kukin ottaneet yritykseni vastaan omalla tavallaan.
Vanhimmat pojista tuskin malttavat odottaa ensimmäisen kermaisen kanttarellikastikkeen ilmestymistä ruokapöytään. Toinen heistä halusi ehdottomasti tulla tarkastamaan kanssani kesäpaikan lähellä olevat maaläntit. Hän oppi, että nämä kultapalat pitävät koivun läsnäolosta ja ilmestyvät samoille paikoille joka vuosi, jos vain sadetta riittää.

Hänen riemunsa oli suunnaton, kun hän ensimmäisenä havaitsi keltaiset läntit puskemassa sammalten ja heinien alta ja varmisti minulta, että ne tosiaan olivat kanttarelleja.
Sieniä löytyi koko ajan lisää. Poika näytti aivan saalistavalta haukalta, kun hän varovasti asteli eteenpäin, noukki sienen, toisen, kolmannen, kunnes hänen kouransa olivat kukkuroillaan ja hän toi saaliinsa koriini ja palasi samalle paikalle jatkamaan keräämistä.

Kukaan saalistaja, joka on tuonut suvulle suuren eläimen talven lihavarastoja varten, ei olisi voinut näyttää ylpeämmältä ja tyytyväisemmältä kuin tämä sienestäjä, kun hän haarukoi itse keräämiään keltavahveroita suuhunsa päivän aterialla. 







Vanhin poika lähti kanssani keräämään litran jogurttipurkkiin mustikoita heti kesäpaikkamme kiviaidan tuolta puolen. Kauemmas ei tänä kesänä Suomen luonnossa tarvitse lähteä näitä marjoja etsimään.
Jo parin askeleen päässä tummansiniset isot pompulat houkuttelivat kumartumaan alas.
"Tuollakin on! Ja tuolla! Kato kuinka isoja!"


Yritin vinkata pojalle, että hän voisi esimerkiksi ottaa toisella kädellä puskasta kiinni, kääntää sitä vähän niin, että oksien alla näkyvät mustikat tulisivat paremmin esille, ja napsia marjat siitä yksitellen mukiin.
 
Vilkaisin hetken kuluttua hänen toimiaan. Esikoiseni oli löytänyt oman tyylinsä: hän oli asettautunut sammaleitten ja kanervien päälle pitkin pituuttaan, kylkiasentoon, nojaten toisella kyynärpäällään maahan ja noukkien marjoja toisella kädellään. Joka toinen suuhun, joka toinen kippoon.
Tuolla tyylillä ei ehtisi tämän kesän aikana kerätä torille myytäväksi asti, mutta onneksi tarkoitus oli vain saada äidille lisuketta aamupuurolautaselle.

Myöhemmin kuulimme kurkien ääntä lähipellolta ja lähdimme katsomaan, näkyisikö niitä. 

Kahlasimme läpi korkean heinikön, löysimme keskeltä hakkuupeltoa mustaviinimarja- ja vadelmapensaita. Sieltä poikaani ei saanut pois millään, kun vadelmatkin kuulemma olivat niiiiiiin paljon makeampia kuin muualla. Kengät kastuivat heinien piilossa olleessa ojassa, muttei se tahtia haitannut.
Hän talsi vihdoin kanssani takaisin mökin pihamaalle näyttäen todelliselta metsien mieheltä: mustat collegehousut olivat aivan täynnä kiinni takertuneita kasvien siemeniä ja takiaisia!
Hän alkoi repiä niitä irti yksitellen ja hymyili mustikanmustalla suullaan.

Nuorimmaiseni ei piittaa sieniherkuistamme, eivät oikein mustikatkaan maistu, mansikat menevät, jos niiden päälle kumotaan vaniljavaahtoa, vadelmissa on kovia siemeniä. 


Hän on tyytyväinen ruokaan, joka koostuu vähintään puoliksi pastasta. Hän on tyytyväinen elämäänsä, kunhan käden ulottuvilla on älykännykkä tai tietokone.

Ensi vuonna on uusi kesä, jospa sitten.



perjantai 24. heinäkuuta 2015

Tunnelmien vuoristoradalla




Juhannuksen vieton jälkeen en ole tapahtumissa enkä tunnelmissa tahtonut mukana pysyä! Oikein hengästyttää vieläkin.

Viikko kokon polttamisen jälkeen lähdimme kahdeksi viikoksi sukuloimaan Kreikkaan koko porukka. Kiitollisina otimme vastaan tällaisen järjestetyn tilaisuuden, koska varsinkin osalla meistä alkoi olla tarve päästä toiseen kotimaahan vierailulle päivittämään kunkin henkilökohtainen tilanne sukulaisten ja ystävien kanssa, päästä makoilemaan oman kodin omalle sohvalle tai vain halaamaan läpi ne rakkaimmat Kreikan serkut, tädit ja sedät.

En osaa tarkalleen sanoa, miksi minut valtasi apatia heti maahan tultuani. 

Lentokentällä, ennen yhtään virkailijaa, meidät toivotti tervetulleeksi vieraanvarainen ja ystävällinen hologrammi kuin valheellisesta teknisestä ulottuvuudesta.
Kentältä linja-autoasemalle vievän bussin tunnin pituinen reitti näytti ja tuntui tällä kertaa äärimmäisen rumalta ja epämukavalta: tienvarsien graffiteja täynnä olevat betoniseinät, lukemattomat roskat, rikkinäiset penkit ja kyhäelmät, tiesiltojen alla olevat muovipusseihin kootut asunnottomien omaisuudet... ne kaikki syvensivät alakuloani.

Kotimme näyttäytyi juuri sellaisena kuin sen jätimme: sementtiseinissä koloja maalauksen puutteesta, 17-vuotiset huonekalut aikansa eläneinä, verhot reikäisinä. 




Näkymä keittiömme ikkunasta
Kukatkaan eivät olleet jaksaneet







Bugatsa ja baklavas (ylh.) - pakolliset namit 

Poika seuraa savukkeen käärimistä - katoavaa kansanperinnettä




Oli pakko katsoa kaikkea pieneltä etäisyydeltä, talomme kattoterassilta




Telkkarissa puhuttiin vain ja ainoastaan tulevasta kansanäänestyksestä sekä sen jälkeen tulevaisuuden näkymistä: spekulointia, huutoa, selityksiä, vaatimuksia, syyttelyä, loputonta analyysiä jokaiselta kanavalta kaikkiin kellonaikoihin. 
Saimme kuulla tilannekatsaukset sukulaisilta ja tuttavilta. Ainoat valopilkut olivat sellaisten perheiden nuorten opiskelupaikat, joilla oli varaa lähettää jälkikasvu opiskelemaan toiseen kaupunkiin. 

Lähes kaikkiin muihin kuulumisiin kykeni suhtautumaan henkisesti tukahtumatta vain, jos pystyi katsomaan ja kuuntelemaan edes hiukan ulkopuolisena eikä vienyt sydäntään mukanaan heidän elämäntilanteihinsa.

Tunsimme miltei huonoa omaatuntoa kertoessamme omasta arjestamme suomalaisen yhteiskunnan suhteellisen oikeudenmukaisuuden, järjestyksen ja toimivuuden keskellä.

Olin kuitenkin kertakaikkisen hämmästynyt siitä, miten aidon sydämellisesti jokainen, jolle uudesta elämästämme kerroimme, iloitsi puolestamme. Iloitsi siitä, että olimme pelastautuneet, mutta moittivat meitä, koska emme olleet lähteneet jo aikaisemmin, paria kolmea vuotta sitten.
En vaistonnut hitustakaan katkeruutta, pisteliäisyyttä tai edes negatiivista kateutta, mikä olisi ollut ymmärrettävää niissä olosuhteissa. Päinvastoin, he käyttäytyivät, kuin olisivat itsekin saaneet osansa tuulahduksesta paremmasta elämästä. Haikeudella tosin.

Kreikkalaiset ovat ihmeellinen kansa.

Toisen viikon kuumuus vangitsi minut huohottavan hikisenä sisätiloihin lähelle ilmastointilaitteita, joten palattuamme Suomeen hengitin vapautuneena viileähköä koivuntuoksuista kesätuulta. Muutos oli melkoinen, kaikin tavoin.


Suomalaisen kerrostalon pihaa


Viikon kuluttua paluustamme lähdin mieheni kanssa ajamaan kohti Keski-Suomea, koska meidät oli kutsuttu ex-kollegani 50-vuotispippaloihin. 

Tapasin rakkaita opasystäviä 25 vuoden takaa ja taas tunteet kuohahtelivat nostalgiasta herkistymisen kautta railakkaaseen nauruun, kun huomasimme, miten helposti jatkoimme juttua melkein jatkamalla lausetta siitä, mihin sen olimme jättäneet kesken silloin kauan sitten.


                                Entiset kämppikset                                       (kuva:Heli Ervi)


Kirjoittamani kirjan herättämä positiivinen vastaanotto, innostus ja kiinnostus oli lyönyt minut ällikällä viime kuukausien aikana. Olin pitänyt esitelmän kirjastossa, antanut haastatteluja sanomalehtiin, kääntänyt päätäni eri asentoihin kuvauksissa eri puolella kaupunkia.
Nytkin matkojeni välille osui pitkiä haastatteluja ja heti seuraavana päivänä kuljetin tunnetun valokuvaajan pitkin järven rantoja niin, että hänen sandaalinsa katkesi napsahtaen puolukanvarpujen keskellä.
Kuvaukset hoidettiin, ja kuvaaja klenkkasi autolleen kuin kurki suolla jalkaansa nostellen, tuhansien eurojen varusteitaan kantaen.
Onneksi hän oli huumorintajuinen. 


Kesä- ja heinäkuu ovat täyttyneet tapahtumista, jotka ovat heiluttaneet tunteita äärimmäisyydestä toiseen, voimakkaasti ja yllättäen, ilahduttavasti ja räiskyen, mutta myös hiljentäen ja tuoden surua.

Täten varaan elokuun kaiken kokemani sulattamiseen. Palaillaan. 











lauantai 20. kesäkuuta 2015

Erään kauden päätös





Äitini tunsi olevansa vastuussa jokaisen juhannuksenvieton onnistumisesta, vaikka osasikin jo jakaa tehtäviä muille – olimmehan me lapset jo aikuisia ja pystyimme osallistumaan juhannuksen valmisteluihin kunnolla. Minäkin olin nyt kerännyt hihani ensimmäiseen suomalaiseen juhannukseen 15 vuoden jälkeen.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen juhannus ilman isääni, jonka miehisillä harteilla olivat aina olleet lihojen grillaus, kalaruokien savustaminen ja muutamat muut mökkiaskareet tehtävälistan suunnitteluun osallistumisen lisäksi.
Koska isäni katseli juhannusvalmistelujamme 
kuvitelmiemme taivaasta, turvallisen välimatkan päästä, uskaltauduimme äitini kanssa rantamökkiä siivotessa yhteistuumin päättää lappalaiselta poroisännältä lahjaksi saadun valkoisen porontaljan päivät. 

Taljalla oli ikää runsaat viisikymmentä vuotta, ja isäni oli saanut sen rakkaalta ystävältään Juho Rauhalalta, johon hän oli tutustunut viitoittaessaan 50-luvulla Ylläs-Pallas -vaellusreittiä. Arvostettu poroisäntä oli aikoinaan kunnioittanut ystävyyttä niin paljon, että oli vaimonsa Eevin kanssa matkustanut Kittilän korkeudelta todella syvään etelään, Raumalle, ja sitä kautta Uudenkaupungin saaristossa sijaitsevalle rantamökillemme.




Valkoinen talja oli naulattu valtavilla nauloilla rantamökkimme seinään – siellä se oli ollut niin kauan kuin muistin – ja sen yläpuolelle oli ripustettu samaisen poron nukkapintaiset sarvet.


Minä itse 90-luvun tyylissäni Lappi-nurkkauksessa
Isäni ei luonnon ystävänä koskaan kerännyt täytettyjä eläimiä kotimme hyllyille tai seinille, mutta tämä lahja oli poikkeus; se vei hänet humisevien tuulten hiljaisille tuntureille ja kristallinkirkkaiden purojen kuruille. 
Taljan nukkaantuessa ja nuhraantuessa vuosikymmenien saatossa äitini oli monta kertaa ehdottanut sen siirtämistä vaikkapa mökin pihan vierasmökkiin, mutta luovuttanut vastauksen kuuluessa: 
–Kyllähän se tuossa mahtuu olemaan hyvinkin.

Viikkoa ennen juhannusta kannoimme mökin ainoasta huoneesta petivaatteita ja tyynyjä ulos tuulettumaan. Sattuikin olemaan aurinkoinen ja lempeän tuulinen päivä (joka luonnollisesti muuttui sateisemmaksi mitä lähemmäs itse juhannusta päästiin).
Lähestyessäni poronnahkaisten esineiden ja valkoisen taljan nurkkausta näin, miten valkoisia jouhikarvoja oli pudonnut sängyn päälle niin runsaasti, että nahassa oli paljaita laikkuja kuin kapisen koiran turkissa. Vähänkin hipaistessani taljaa karvoja sateli kymmenittäin lisää.
Tutkailin taljaa lähemmin. Tummanruskea pörröinen toukka mittaili jouhijuuristoa ilmeisen kotiutuneena vilkaisten minua tuimasti, kun uskalsin puhaltaa sitä päin.

–Äitiiiii! Eikö tämä nyt voisi jo lähteä täältä tämä porontalja? Ja sarvet samalla? Ja muutkin näistä harottavista, irvistävistä poronkarvamuistoista?
–No minä sitä yritin ehdottaa isällesi monta kertaa, mutten sitten inttänyt, kun tiesin, miten tärkeä se hänelle oli. Mutta tuota noin..ei kai siitä mitään harmia jos nyt... mites nämä sarvet mahtaisivat lähteä?

Hän tarttui toiseen sarveen, minä toiseen ja "tarkistimme", kuinka lujasti ne olivat kiinni ja mitenkä vahvassa kunnossa. Sarvet narskuivat lahoina ja haperina pölypilven peitossa kahtia halki. Varmistimme (siinä vaiheessa) veljeltäni, mökin tulevalta omistajalta, että muistoesineet saavat lähteä aikansa eläneinä. Luvan saatuamme jatkoimme puhdistusta.


Kun valkoinen talja vihdoin irtosi kokonaan seinästä, lennätimme sen juhannuskokkoa varten keräämäämme kasaan odottamaan sille sopivaa matkan päätä.

Juhannusaattona keräännyimme yhteen, vietimme vanhempiemme perinteen mukaisen juhannusaaton, johon kuului kokkotarvikkeiden vieminen aivan niemennokan päähän veden äärelle.
Ilma oli poikkeuksellisen tuuleton, sateetonkin, vaikka keskipäivän sateet olivat kastaneet risut tippuvan märiksi. Veljeni ponnistelut komean tulen sytyttämiseksi onnistuivat lopulta.




Poikani olivat innoissaan: oli keskiyö mutta pimeästä ei tietoakaan. Mieheni auttoi risukasan polttamisessa kuin olisi ikänsä juhannusta täällä viettänyt – haki välillä meressä viilentymässä olleen oluenkin.













Merestä nousi vaaleaa usvaa, joutsenet lipuivat rohkeasti vain muutaman metrin päässä rannalta, sukelsivat välillä hakemaan natusteltavaa.
Vastarannalta kuuluivat juhannusjuhlien bassorytmit, muiden juhlijoiden sytyttämät tulet vilkuttelivat yhteisessä ymmärryksessä meidän liekkiemme tanssille.







Tuli valkoisen porontaljan vuoro.
Se oli sateessa vettynyt, mutta seurasimme silmä tarkkana tulen kurottaessa sitä kohti ja saadessa sen höyryämään ja vihdoin kipinöimään. 
Lopulta se roihahti palamaan kunnolla roiskuttaen taivaalle paksun kipinäryöpyn ja päästäen yön rätisevään hiljaisuuteen pitkän kimeän ulinan.




Yksi kausi oli päättynyt ja toinen alkanut.

Tämä laulu kuuluu tunnelmaan... ♫ Leirinuotiolla 



sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kuulitko, kun käki kukkui?




Joskus tuntuu, että olen niin kertakaikkisen saamaton oman hyvinvointini suhteen, että vielä jonain päivänä saan maksaa siitä. 

Lähes päivittäin lupaan itselleni, että no nyt kun ilmat sen sallivat, lähden ulos ja alan kunnon hikiset kävelylenkit ensin joka toinen päivä ja sitten päivittäin. Joka kerta on mukamas jotain tärkeämpää tekemistä; jotain kesken jäänyttä, joka pitäisi tehdä valmiiksi. 

Tänään helluntaina kokeilin soittaa äidilleni, josko voisin mennä vierailulle pitkästä aikaa. Äidillä oli muuta menoa sovittuna. Lähdin kauppareissulle pojan kanssa, joka tarvitsi uudet kuulokkeet huomista luokkaretkeä varten. Palasimme vartin kuluttua kotiin; eiväthän helluntaina kaupat auki olleet.

Istuskelin keittiön suuren ikkunan vieressä, josta avautui kirkkaan vihreä maisema kuin huhuillen puoleensa. Mies vihjaili, jotta voisi kyllä hyvin valmistaa porsaankyljykset ja perunat tänään. 

Tokaisin itsetuntijan äänellä, kuin kolmannesta henkilöstä puhuen:
- Ei tässä nyt enää keksi mitään tekosyitä, kyllä tuonne ulos on parasta lähteä hiipparoimaan. Otan kameran mukaan varmuuden vuoksi. 

Vaihdoin vaatteet, puin anorakin, nappasin kameran ja astuin pihamaalle. Tiesin sen siunaamalla hetkellä, että ratkaisu oli ollut oikea. Enhän minä koskaan ulos lähtöäni katunut, kunhan vain sain sen ensimmäisen liikkeen siihen suuntaan tehtyä.

Suunnitelmissani oli kävellä reippaasti. Mielessäni sinkoilivat kalorien kulutukset ja aineenvaihdunnat vilkastumiset ja päätin ottaa täyden hyödyn keväisestä ilmasta.

Pääsin naapuritalon kulmalle saakka, josta avautui kirkkaansininen järvi valkoisten koivunrunkojen takana. Jaloissani kukersivat syvän vaaleanpunaiset, lähes fuksian väriset vuorenkilvet, jotka naksahtivat mielessäni paikalleen täydellistä maisemakuvaa varten.




Siitä sen "hikilenkin" rytmi löytyi, alusta asti.


Käveskelin askel kerrallaan eteenpäin, näin koko ajan joko ruohojen tasolla tai eteeni tarjoutuvassa maisemassa sellaista värikästä, yltiömäisen kaunista ihailtavaa, jota ei voinut ohittaa ottamatta valokuvaa.

Oli rentukoita kymmenittäin ellei sadoittain, oli puhtaanvalkoisia koivunrunkoja koristautuneina lehtisalaatinvihreillä uuden uutukaisilla lehdillä, jotka kurottivat oksinensa kirkkaansinistä järvivettä kohti.
Aurinko välkähteli sokaisevasti pienen tuulenvireen synnyttämistä laineista. Kirkkaan keltaiset voikukat levisivät vihreällä nurmikolla molemmin puolin kävelypolkua. 






Kaikkien aistien saadessa ravintoa kohisemalla olin varma siitä, että oltiin lähempänä kesää kuin kevättä! Luonto oli alkanut täyttää harmaita aukkojaan huimaa vauhtia: enää ei näkynyt likaisenruskeita länttipaikkoja, ei kuivunutta heinikköä, ei pystyyn jääneitä talventörröttäjiä. Luonto oli saanut vaatteet päällensä. 

Jokainen kävelypolulla tapaamani henkilö kulki pystyssä päin, hymynkare huulilla, kuin valmiina aloittamaan keskustelun pienimmästäkin yllykkeestä. 

Kaiken tämän keskellä tapahtui se piste ii:n päälle: käki kukkui!
- Kukkuu...kukkuu...kukkuu!
Se kukkui kerran, toisen, kolmannenkin. Toinen samanmoinen vastasi järven toiselta puolelta. 

Pysähdyin kuuntelemaan ja vilkaisin jonkin matkaa takanani reippain askelin kulkevaa naista ja hihkaisin:
- Käki kukkui, kuulitko?
Hän vastasi oitis leveällä hymyllä, ja aloitimme innoissamme keskustelun kevään nopeasta etenemisestä ja kesän jälleen kerran niin yllättävästä saapumisesta.

Näin käen lentävän lähikoivuun - käkeä en ennen olekaan nähnyt luonnossa -, jossa se kukutteli taas olemassaolonsa julki.

Läheltä käveli nuorimies - asiallisen, urheilullisen, tehokkaan näköinen lenkkeilijä - ja hänkin vilkaisi puun latvaan tokaissen, että eipä juuri ollut käkeä ennen tällä järvellä kuullut.
Edelleen matkaa jatkaessani käen kukunnan otti puheeksi seuraava, sauvoilla suhisteleva vanhempi naishenkilö, jolta sain tietää, miten hän mökillänsä yleensä sen kesän ensimmäisen käen kuulee, mutta nyt käki oli tullut tänne. 

Käki oli meidän yhteinen tuttavamme, meidät kaikki yhdistävä kesän tuoja. Se näytti aukaisevan jokaisen syvimmät muistilokerot mökkikesistä, lapsuuden ulkoleikeistä, järven ja meren kimalluksesta; se poisti viimeisimmätkin esteet leppoisalle jutustelulle vieraan vastaantulijan kanssa.

Turha oli enää pyristellä vastaan ja väittää, että kevättä tämä vielä on. 
Lainatakseni vanhan kesämökkimme vinksahtanutta käkeä kellon luukussa: 
-Kukukuk...kuuu! Kuk!

Nyt on kesä! 







maanantai 4. toukokuuta 2015

Tää o iha helppoo!



Nuorimies näyttää minulle paperia, jossa on punaisia, keltaisia ja oranssinvärisiä pikkuneliöitä, neliöiden sisällä kirjaimia, siellä täällä numeroita. 

Hän näyttää sen minulle kahdeksannen kerran. Joka kerta hän selittää kärsivällisesti, miten siitä voi valita itselleen tunteja, miten tunnit ja kurssit jakautuvat eri vuosille, eri kuukausille; mitä voi ottaa nyt ja mitä sitten vasta myöhemmin.

Ei ei ja ei! Minä en saa järkeeni. Kun siinä ei lue edes viikonpäiviä eikä tunteja, vain numeroita, joiden merkitys ei minulle aukea.

Nuorimies aukaisee samanmoisen sivun koko tulevalle vuodelle tietokoneen näytölle ja selittää taukoamatta, miten hänelle on tehty ohjelma, mitä kohtaa hän on muuttanut ja mihin haluaa vielä ehtiä. 


Yritän tuijottaa paperia, katsella ruutua, kuunnella; en liiku lainkaan, en puhu mitään. Toivon, että kun tarpeeksi kauan jaksan niin tehdä, nämä kuviot, värit ja merkinnät avautuisivat minulle yhtäkkiä, itsestään ja täysin selkeästi. 

Pettymyksekseni sitä ei tapahdu. Alan nähdä myös nuorenmiehen katseessa surullista epätoivoa, antautumista väistämättömän edessä. Hänen puheensa rytmi hidastuu, häipyy pikkuhiljaa väsymyksestä yksittäisiin "Katso nyt!" -tokaisuihin.

Lopulta hänen täytyy luovuttaa: "Miten sä et voi ymmärtää tätä lukiotarjotinta? Kun tää o iha helppoa kaikki, kun keskityt vaan." 


Minä, joskus olevinani niin fiksu ja filmaattinen, akateeminen filosofoija, linnunratojen tuolle puolen kurkistelija, en voi käsittää, miten joku pystyy tuntiohjelmansa rakentamaan tuolle uudelle lukiosysteemille! Miten siinä voi nähdä eri vaihtoehdot, miten siitä voi kyetä poimimaan oikeat ruudut?

"Hei! Nyt tuo ruutu muuttui harmaaksi!" minä innostun. Pieni toivonkipinä välähtää nuoren miehen silmissä ja hän myöntää: "Niin, kato kun se kurssi tuli juuri täyteen." Hän innostuu hetkeksi kertomaan siitä, miten ruudut elävät, mutta sitten muistan, että vesi kiehuu hellalla. Saan tekosyyn poistua.

"Minä ainakin haluan sitten nähdä lukujärjestyksen, mihin on merkitty päivät, kellonajat ja ruokatunnit", mutisen itsekseni ja rutistelen teepussista viimeiset aromit kuumaan veteen. 





lauantai 18. huhtikuuta 2015

Puhelias suomalainen





"Aurinko paistaa!" oli kerrostalossamme asuva vanhempi naisihminen hihkaissut suu hymyssä ja silmät sikkarallaan miehelleni, jonka naapurusto jo tiesi olevan ulkomailta lähtöisin. Tämä oli jäänyt odottamaan ulkorappusten eteen paluutani roskia viemästä, ja vastaili "joo" hymyn kera hyväntuulisiin kommentteihin. 
Rouva oli juuri tavannut pihapolulla minut, ja olimme vaihtaneet muutaman sekunnin aikana mielipiteitä säästä, linnuista, kukista ja jalkineista. 

Tämän sympaattisen naapurin tapaaminen kirvoitti välillämme keskustelun suomalaisten jäyhyydestä, puhumattomuudesta, kommunikaation köyhyydestä. Mitä kauemmin olimme asuneet Suomessa, sitä selvemmäksi meille oli tullut se, että suomalaisia oli kahdenlaisia: 
Kuorettomia "vanhanajan" ihmisiä ja ohuen kuoren itselleen kasvattaneita "elämän hallinnan" ihmisiä.

Kuorella tässä yhteydessä tarkoitan sitä näkymätöntä suojamuuria, jonka turvassa voi toimia ihmisten ilmoilla, ajatella, suunnitella tulevia askeliaan, keskittyä vain oman olon tuomiin tuntemuksiin. 
Tämä kuori myös laimentaa, vaimentaa ja latistaa ei vain omat suuret tunteenilmaisut vaan myös ulkopuolelta tulevat ärsykkeet, niin etteivät ne pääse kuoren sisäpuolelle kuin suodatettuina. 

Ns. vanhanajan ihmiset, joita ovat varsinkin iäkkäämmät kanssaeläjämme mutta joita on myös silloin tällöin nuorempien joukossa, eivät ole koskaan moista kuorta edes yrittäneet kasvattaa. He astelevat ulkona katsoen vastaantulijaa silmiin – mikä saattaa johtua huonosta näöstä tai sitten pyrkimyksestä tunnistamaan toinen – eivätkä väistele katsetta silloinkaan, kun joutuvat vieraiden ihmisten lähelle jonotus -tai odottelutilanteessa.
He ovat avoimia aloittamaan keskustelun aivan mistä aiheesta tahansa, kunhan itse olet ensin antanut joko eleillä tai sanoilla merkin, että olet yhtä avoin kuin he itsekin. He saattaisivat jäädä juttelemaan pitkäksikin aikaa kaupan kassalle tai jalkakäytävälle, he ovat kuin olisivat odottaneet tilaisuutta sanojenvaihtoon, he elävät ihmissuhteille ja kommunikaatiolle. 
Näitä kuorettomia ihmisiä tuntuu Suomessa olevan noin puolet. Kreikassa sanoisin heitä olevan 98% (valtion virkamiehet kuuluvat siihen 2%:iin). 

Mielenkiintoista on kuitenkin ollut huomata, että ne elämää hallitsemaan pyrkivät, joilla on ympärillään "cooliuden" mattapintainen mutta läpinäkyvä suojakuori, eivät pidä kuorestaan kiinni kynsin hampain. 
Olen tutustunut virkailijoihin, jotka hoitavat työnsä asiallisesti, tehokkaasti ja niukkasanaisesti, joiden kuori on työn takia lähes pakollinen objektiivisen asenteen ylläpitämiseksi. 
Olen tavannut niitä puhumattomia, yhteen pisteeseen tuijottavia, jonottamaan tuomittuja perheenäitejä markettien kassoilla. 
Lähes jokainen heistä alkaa avautua, pehmentyä ja lämmetä lempeän, vaivihkaisen ja hienovaraisen lähestymisen jälkeen. Lähestymisellä en tarkoita fyysistä askeleen ottamista lähemmäs – sehän saisi kuorellisen ihmisen ottamaan askeleen taaksepäin – vaan tokaisemalla ääneen kommentin jostain, mistä vaan asiasta, joka meitä kahta yhdistää. Tähän kun liitän sopivasti ystävällisen ilmeen, mikä ei tarkoita korvasta korvaan -irvistystä vaan pikemminkin silmillä hymyilyä, niin kuorellisen lihakset rentoutuvat, silmiin syttyy tuiketta, hymynkarekin ilmaantuu kuin olisi odottanut tilaisuutta pilkistääkseen. 

Suojakuoren ei tarvitsekaan yhtäkkiä rapistua palasina lattialle ystävällisen muukalaisen tapaamisen jälkeen, mutta mielenkiintoista on ollut huomata, miten pienen koputtelun tai raaputtelun tuloksena tuo kuori on valmis rakoilemaan ja ohentumaan.
Kuoret saattavat olla eri paksuisia ja eri materiaalista tehtyjä itse kullakin kuoriaisella, mutta paksut tai läpäisemättömät ovat yllätyksekseni äärimmäisen harvinaisia – myös suomalaisilla. 






maanantai 13. huhtikuuta 2015

Mnää ja mnuu juuren gaiken gansa nähtävän




Saapui se kiusallinen ilta sitten lopulta. Ilta, jota olin odottanut ja pelännyt samalla: olisi jännä nähdä itsensä ihan siellä oikeasti puhumassa telkkarissa suomalaisille tuttujen julkimoiden keskellä; olisi pelottavaa saada kuulla omasta suusta hyppäävät mahdolliset sammakot, änkkäävät kakistelut ja epäloogisuudet; olisi hirveätä todeta oma ulkonäkö kaikessa raadollisuudessaan, vaikka sitä niin pyrittiin valmistelemaan parhaimmilleen julkista esiintymistä varten. 
Kun arjessa suurin ulkonäön kohotus on kulmaväri ja hiusten harjaus, peilin edessä kuluu päivittäin aikaa korkeintaan kolme minuuttia. Kokovartalopeiliä kaihdan kuin ruttoa: olenhan sisäisten arvojen julistaja, ulkonäöllä kikkailu on halpamaista ulkokultaisuutta! 

Katselin itseäni tv-ruudusta. Shokki oli melkoinen. Näin kymmenen millin etäisyydeltä puuteroidun ihon korostamat tsiljoonat rypyt, näin surulliset alaspäin johtavat suupielten juonteet, näin koko ruudun täyttämän kokoni ja helttamaiset leukaperät! 
Enhän minä ole tuollainen! Se oikea minä on jossain tuon vetelän piimäkasan alla.

Katselin ohjelman valikoiden vielä toiseen kertaan nauhoitukselta. Sanat alkoivat muodostua lauseiksi ja lauseilla alkoi olla merkitys. Alkujärkytyksen jälkeen pääsin ohjelman sanoman ytimeen, aloin kuunnella muitakin osallistujia ja ymmärsin puheenvuorojen ja ajatusten koskettavan ihmisyyden tärkeintä olemusta:
Mistä minä olen kotoisin, mitä haluan elämältä, mikä ja kuka minä olen, mikä on tärkeintä, miltä tuntuu olla taas juurillaan?


Ohjelman jälkeen sähköpostini, puhelimeni ja some-viestimeni tulvivat innostuneita kommentteja. Olin ollut niin oma itseni, mutkaton, rehellinen ja luonteva.
Olin puhunut sitä kotikaupunkini murretta, joka puheessani kuuluu luontaisimmin - siitä jo vieraantuneet olivat ihastuksissaan.
Kreikansuomalaisten mielestä olin saanut ilmaistua entisen kotimaani taloudellisen tilanteen ja tavallisten ihmisten kurjuuden ilmapiirin selkeästi: "Kyllä on kumma, jos ei tuon jälkeen suomalaisille tullut selväksi, mikä tilanne täällä on!"

Mieleeni tulvi vanhoja muistoja opasajan alkutaipaleelta. Olin äärimmäisen hermostunut joutuessani katseiden ja huomion kohteeksi tervetuliaistilaisuuksissa seisoessani keskellä esiintymislavaa mikrofoni kädessä. 
Aivan ensimmäisessä "info-tilaisuudessa" vuonna 1987 minun tuli osuudessani kertoa turistisaaren kulkuvälineistä - sekä julkisista että vuokrattavista.
Olin niin lamaantunut, että tarjoilin ääni väristen kolmellesadalle lomakorvaparille rypäleen sekalaisia sanoja pyörillä kulkevista vempeleistä ja jaloinkin mentävistä etäisyyksistä tyyliin: "Busseja on!","Autojakin täällä voi vuokrata" ja "Kävelten pääsee." 
Sen nimenomaisen lomaviikon jälkeen firma sai palautetta esiintymisen ammattilaiselta, joka oli tullut kuuntelemaan oppaiden jakamaa tietoiskua. Lomaa viettänyt Jukka-Pekka Palo oli kirjoittanut: "Lenita Lehto opaskouluun!"

Vieläkin esiintymiseni voisi olla täsmällisempää, lauseet kokonaisempia ja ääntämiseni huolellisempaa. 
Enää minulle ei kuitenkaan ole hiukkaakaan väliä, missä ja keiden seurassa olen tai montako ihmistä minua kuuntelee.

Pyrin aina ilmaisemaan sanottavani rehellisesti, ilman kikkailuja, sillä tavalla kuin se "luannikkaimmin" ulos suusta tulee - aina täydestä sydämestä.


Tosin seuraavaa esiintymiskertaa  varten laihdutan 30 kiloa ja laitan teipit korvan taakse!


Inhimillinen Tekijä - Paluu juurille http://areena.yle.fi/tv/2454460


Tohlopinrannan murteenvääntäjät: Ursula Länsman Lapin Angelista, Ismo Apell Kiurujärveltä ja Lenita Lehto Raumalta.











keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Sanat eivät riitä kertomaan




Taas minut vetäistiin takaisin pohtimaan ja muistelemaan! Piti osata sanoa selkeästi ja tiiviisti, miten kaikki alkoi, millaista oli ja millaista on nyt.

Miten tuli lähdettyä pois kotimaasta, miten sopeuduin, millaista elämäni oikeastaan oli; mitkä olivat suurimmat vaikeudet ja mitkä ne ilon lähteet; miten asiat alkoivat muuttua ja miten ajatukset paluusta lähtivät liikkeelle?

Miltä tuntui tulla takaisin, mikä oli erilaista, mikä tuttua ja turvallista; mitä mielessä pyörii nyt, mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmat?

Päläpäläpälä käläkäläkälä...ja sitten pulpulpulpul... !

Kuuntelija oli sympaattinen, hänen kanssaan oli helppo jutella ja hänelle oli vaivatonta avautua. Ja minähän avauduin.
Yksi asia johti toiseen ja mieleen tuli kolmas taustatekijä, mikä piti ilman muuta ottaa huomioon, ennen kuin suomalainen varmasti ymmärsi, millaisista olosuhteista puhuttiin tuossa talouskriisin pesäkkeessä, joka meidät sai pelastautumaan äidin kotimaahan.

"Vaikea tulee olemaan editoijan työ, kun olet tuollainen puhekone...tai siis vuolassanainen." 

Olen tullut entistä puheliaammaksi vanhemmiten, myönnän sen, mutta tämä koko aihe, paluumuutto Kreikasta Suomeen, on niin äärettömän laaja! 
Sitä ei kuitata eikä selvitetä yhdessä tunnissa. Siihen ei anneta ymmärrettäviä selkeitä selityksiä muutamilla tiivistelmillä, koska jo pelkästään se, että Suomessa asuva Suomen kansalainen kykenisi ymmärtämään ne olosuhteet, jotka Kreikassa vallitsivat ja ymmärtääkseni edelleen vallitsevat, ovat kuin toisesta todellisuudesta, kuin "kolmannen maailman kurjuudesta", jota ei luulisi Euroopasta edes löytyvän – ainakaan noin pohjoisen suunnalta katsottuna etelään päin kiikaroiden.

On toimeentulon vaikeus: sosiaaliturva ei kata kuin harvoja onnellisia työtä tekeviä perheineen; työstään saattaa joutua luopumaan milloin vain eikä työttömyyskorvauskaan ole itsestäänselvyys. Parhaimmassakin tapauksessa se kestää vain tietyn ajan, useimmiten korkeintaan vuoden. Ja niin pois päin.

On yhteiskunnan hoidon toimimattomuus: kansalaisten tiedot eivät ole järjestelmällisesti kerättyinä tietokoneiden arkistoihin, joista ne tarvittaessa poimitaan, vaan jokainen tieto tuodaan edelleen kymmenellä leimalla varustetulla paperilla useinkin ylimielisen, tylyn ja asioitten varsinaisesta kulusta tietämättömän alipalkatun virkailijan silmien eteen. Minulle on monesti kerrottu, että Suomi ei kuulu edes EU:hun. Ja niin pois päin.

On koulujärjestelmän vanhanaikaisuus: luokat toimivat edelleen täysin opettajajohtoisesti kurissa ja nuhteessa, jos opettajalla on auktoriteettia.
Olit sitten tullut ummikkona ulkomailta tai tarvitsisit erityisohjausta, laahaudut normaalin luokan mukana, aina toisista jäljessä.
Pienikin opettajan taholta tuleva innovaatio "toisin toimimisesta" tukahtuu, koska koulut ovat  suoraan opetusministeriöön vastuussa eivätkä ministeriöt ole erityisen tunnettuja joustavuudestaan, muutoksenhalustaan tai nykyaikaisuudestaan. Ja niin pois päin.

Luin paikallislehdestämme Satakunnan erityiskasvatus ry:n hallituksen jäsenen sanat siitä, minkä tyyliseen opetukseen Suomessa pyritään:
- Opettajajohtoisuus vaihtuu yhdessä oppimiseksi, jossa oppiminen on vuorovaikutteista. Opettaja ohjaa oppimistilannetta, jossa oppilaat ovat aktiivisia toimijoita. Uudet tekniset välineet innostavat oppilaita oppimaan. 

Amen!   

Kaikki edellä mainittu on vasta tilanteen taustatekijöiden esittelyä, minkä jälkeen avautuu uusi aihepiiri: omat juuret ja niiden merkitys, oma koti, maailmankansalaisuus, perheen merkitys, koko elämän arvojärjestys, ihmisen identiteetti. Ja niin pois päin. 

Sano se kukkasin, tykitä neilikoin.

____________________________


Viime viikonloppuna meidän kreikkalaissuomalainen perheemme oli yhtä mieltä liikkeittemme tarkoituksesta. Vanhempieni merenrantamökillä oli kaadettu pihlaja. Lisäksi lähellä niemennokkaa lymyili kasa vanhoja lautoja, puusänkyjä, risukkoa, räsykköä. 
Jokainen meistä tiesi mitä tehdä: tarrasimme kiinni ja raahasimme puutavaraa aivan niemen päähän, missä rantajäätikkö oli vielä paksua. Tuuli puhalsi sopivasti lounaasta, merelle päin. 
Tuli otti kiinni viivytellen talvimärkään puuhun, mutta lopulta seisoimme kaikki puoliringissä suuren kokon ympärillä räpsytellen silmiämme, kun tuuli vaihtoi puuskittaisesti suuntaa tuoden paksun savun päällemme. 

Liekit loimusivat korkealle, kokko rätisi ja teki ympärillä olevan meren jään sumuisen väreileväksi. 
Silloin ei ollut huolia – ei ajatuksia menneestä ei tulevasta, ei kodista lähdön murheesta ei uuteen kotiin astumisesta. 

Oli tuli, vesi, maa ja ilma.

Voiko sen paremmin elämän tiivistää?

                                                   Inhimillinen Tekijä - Paluu juurille
                                                                            TV1 perjantaina 10.4. 2015 klo 22:00 
                                                                             (uusinta lauantaina 11.4. klo 17:10)
                                                   






lauantai 24. tammikuuta 2015

Sinappia pakkasen kohmettamissa suupielissä





Söin lihapiirakan kahdella nakilla. Kaikki mausteet. 

Ulkona oli pakkasta, uutta lunta tuprutti pimeän taivaan täydeltä hiljalleen alas – suurilla hiutasilla ei ollut mitään kiirettä saavuttaa kaupungin mustaa asfalttia, tai edes nupulakivillä päällystettyä vanhan kaupungin katua, vaan ne nautiskelivat matkastaan tuulettomassa talvi-illassa ottaen suuntaa välillä vasemmalle, välillä oikealle. Juuri kun olivat jäämässä lehdettömän poppelin alaoksalle, ne kiepsahtivatkin viime hetkellä sen vierestä ja asettuivat vasta löydettyään mukavan paikan puisen punamultaisen aidan päältä. 

Olin lähtenyt kävelylle iltasella. Vaikka oli perjantai, kauniin ilman ihastelijoita ei ollut liikkeellä kuin kourallinen. Tassuttelin huopikkaineni ristiin rastiin kotikaupunkini puutalojen suojaamia pikkukujia näpsytellen valokuvia, jotka eivät koskaan tulisi tekemään oikeutta varsinaiselle näkymälle silmien edessä.
Valokuvat eivät vanginneet höyryävää hengitystä, eivät tallentaneet lumen narinaa saappaiden alla, eivät äänittäneet pienessä joenpahasessa uiskentelevien sorsien ynähdyksiä.



Vedin epäpukevan villapiponi syvemmälle päähän niin, että korvatkin saivat suojan pikku pakkaselta, ja jatkoin kävelyäni ohi näyteikkunoiden, joissa oli vielä satunnaisia jouluköynnöksiä koristeina, vaikka tammikuu oli jo lähestymässä loppuaan hurjaa vauhtia. Kauppiaan mielestä koristus oli varmaan niin onnistunut, ettei hän halunnut siitä vielä luopua; kannatti pitää kiinni kaupunkilaisten ostotunnelmasta viimeiseen asti. Jospa joululahjabuumia saisi pitkitettyä ainakin kuukauden nyt, kun alennusmyynnitkin olivat saaneet luottokortit taas vilkkaaseen liikehdintään. 

Muistelin teiniaikoja, jolloin lähdettiin "kartsalle" kiertämään kortteleita myös kovilla pakkasilla, koska eihän sitä tiennyt, olisiko se sillä hetkellä tärkein mielenkiinnon kohde juuri sinä viikonloppuna päättänyt tehdä samoin. 

Suurempi kortteli torille saakka oli nuorempien teinien käyttämää: sitä käveltiin ympäri, ympäri, ympäri. Jotkut jäivät talojen ovisyvennyksiin katselemaan, kun toiset kiersivät ja kulkivat ohi - ja pysähtyivät juttelemaan jos olivat tuttuja tai puoliksi sellaisia. Jälkimmäiset vain, jos olivat keränneet tarpeeksi rohkeutta tavalla tai toisella. 
Kun pakkanen alkoi turruttaa varpaat tönköiksi, piti lähteä taas liikkeeseen kierrokselle, jolloin seuraavat pysähdyshetkeä kaipaavat saivat tilaisuuden pysähtyä hetkeksi. 

Kun olimme saaneet tarpeeksemme seurustelusta, oli jo myöhäinen iltayö, ja piti valmistautua kävelymatkalle kotiin. Sitä ennen piti kuitenkin käydä nakkikioskin kautta keräämässä voimia. Minun teiniaikanani niitä oli kaupungissa useita, ja yleensä jokainen valitsi omalle kotimatkallensa sopivimman kioskin. Nakkeja tuskin kukaan enää niistä osti, vaan suosikkeja olivat "porilainen", "ananashampurilainen" "hotdog", "makkaraperunat" ja – "lihapiirakka kahdella nakilla". 

Tänä pakkasen kipristyttämänä iltayönä mieleeni juolahtivat kaikki ne viluiset kiertelyillat ja nakkikioskit, ja kuin varkain askeleeni veivät sille ainoalle kioskille, jonka tiesin olevan olemassa sen hetkistä kaipaustani varten. 
Kioskin lasiluukku oli vedetty kiinni, koska muita nälkäisiä ei ollut sen lähettyvillä. Ei itse asiassa edes samalla kadulla. Olin ainoa.
Koputin luukkua, pyysin lihapiirakan kahdella nakilla, kaikilla mausteilla. Minulta tosin tarkistettiin, haluaisinko paistettua vai raakaa sipulia. Sitä en muistanut tapahtuneen aikaisemmin. 
Ruokani käärittiin kevyesti paperiin, kun olin ilmoittanut syöväni sen tässä ja nyt, paikan päällä. 

Irtauduin lihapiirakkani kanssa kioskin läheltä, loittonin vähän syrjään kioskin lipan varjoon, kääntelin ja katselin annostani nostalgian vallassa. Se höyrysi kuumana pakkasilmasta säikähtäneenä. 
Haukkasin ensimmäisen palan – se oli todellakin liian kuumaa, mutta viileni sillä siunaaman hetkellä, kun vedin talvista ilmaa suupielestä sitä viilentämään. Nakki naksui, kurkkusalaatti sopi makujen sinfoniaan juuri niin kuin muistinkin, ja hamusin sekaan ketsupin ja sinapin kostuttamaa jauhelihatäytettä. 
Sormet lämpenivät lihapiirakkaa kaksin käsin pidellessäni, silmäni olivat puoliummessa – makuelämys oli täydellinen! 

Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo kolmisenkymmentä vuotta. Luultavasti en odota aivan niin kauaa ennen seuraavan lihapiirakan ostamista. 




Rauman vanhan kaupunginosan lumoissa