"Aurinko paistaa!" oli kerrostalossamme asuva vanhempi naisihminen hihkaissut suu hymyssä ja silmät sikkarallaan miehelleni, jonka naapurusto jo tiesi olevan ulkomailta lähtöisin. Tämä oli jäänyt odottamaan ulkorappusten eteen paluutani roskia viemästä, ja vastaili "joo" hymyn kera hyväntuulisiin kommentteihin.
Rouva oli juuri tavannut pihapolulla minut, ja olimme vaihtaneet muutaman sekunnin aikana mielipiteitä säästä, linnuista, kukista ja jalkineista.
Tämän sympaattisen naapurin tapaaminen kirvoitti välillämme keskustelun suomalaisten jäyhyydestä, puhumattomuudesta, kommunikaation köyhyydestä. Mitä kauemmin olimme asuneet Suomessa, sitä selvemmäksi meille oli tullut se, että suomalaisia oli kahdenlaisia:
Kuorettomia "vanhanajan" ihmisiä ja ohuen kuoren itselleen kasvattaneita "elämän hallinnan" ihmisiä.
Kuorella tässä yhteydessä tarkoitan sitä näkymätöntä suojamuuria, jonka turvassa voi toimia ihmisten ilmoilla, ajatella, suunnitella tulevia askeliaan, keskittyä vain oman olon tuomiin tuntemuksiin.
Tämä kuori myös laimentaa, vaimentaa ja latistaa ei vain omat suuret tunteenilmaisut vaan myös ulkopuolelta tulevat ärsykkeet, niin etteivät ne pääse kuoren sisäpuolelle kuin suodatettuina.
Ns. vanhanajan ihmiset, joita ovat varsinkin iäkkäämmät kanssaeläjämme mutta joita on myös silloin tällöin nuorempien joukossa, eivät ole koskaan moista kuorta edes yrittäneet kasvattaa. He astelevat ulkona katsoen vastaantulijaa silmiin – mikä saattaa johtua huonosta näöstä tai sitten pyrkimyksestä tunnistamaan toinen – eivätkä väistele katsetta silloinkaan, kun joutuvat vieraiden ihmisten lähelle jonotus -tai odottelutilanteessa.
He ovat avoimia aloittamaan keskustelun aivan mistä aiheesta tahansa, kunhan itse olet ensin antanut joko eleillä tai sanoilla merkin, että olet yhtä avoin kuin he itsekin. He saattaisivat jäädä juttelemaan pitkäksikin aikaa kaupan kassalle tai jalkakäytävälle, he ovat kuin olisivat odottaneet tilaisuutta sanojenvaihtoon, he elävät ihmissuhteille ja kommunikaatiolle.
Näitä kuorettomia ihmisiä tuntuu Suomessa olevan noin puolet. Kreikassa sanoisin heitä olevan 98% (valtion virkamiehet kuuluvat siihen 2%:iin).
Mielenkiintoista on kuitenkin ollut huomata, että ne elämää hallitsemaan pyrkivät, joilla on ympärillään "cooliuden" mattapintainen mutta läpinäkyvä suojakuori, eivät pidä kuorestaan kiinni kynsin hampain.
Olen tutustunut virkailijoihin, jotka hoitavat työnsä asiallisesti, tehokkaasti ja niukkasanaisesti, joiden kuori on työn takia lähes pakollinen objektiivisen asenteen ylläpitämiseksi.
Olen tavannut niitä puhumattomia, yhteen pisteeseen tuijottavia, jonottamaan tuomittuja perheenäitejä markettien kassoilla.
Lähes jokainen heistä alkaa avautua, pehmentyä ja lämmetä lempeän, vaivihkaisen ja hienovaraisen lähestymisen jälkeen. Lähestymisellä en tarkoita fyysistä askeleen ottamista lähemmäs – sehän saisi kuorellisen ihmisen ottamaan askeleen taaksepäin – vaan tokaisemalla ääneen kommentin jostain, mistä vaan asiasta, joka meitä kahta yhdistää. Tähän kun liitän sopivasti ystävällisen ilmeen, mikä ei tarkoita korvasta korvaan -irvistystä vaan pikemminkin silmillä hymyilyä, niin kuorellisen lihakset rentoutuvat, silmiin syttyy tuiketta, hymynkarekin ilmaantuu kuin olisi odottanut tilaisuutta pilkistääkseen.
Suojakuoren ei tarvitsekaan yhtäkkiä rapistua palasina lattialle ystävällisen muukalaisen tapaamisen jälkeen, mutta mielenkiintoista on ollut huomata, miten pienen koputtelun tai raaputtelun tuloksena tuo kuori on valmis rakoilemaan ja ohentumaan.
Kuoret saattavat olla eri paksuisia ja eri materiaalista tehtyjä itse kullakin kuoriaisella, mutta paksut tai läpäisemättömät ovat yllätyksekseni äärimmäisen harvinaisia – myös suomalaisilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi :)