Translate

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kuulitko, kun käki kukkui?




Joskus tuntuu, että olen niin kertakaikkisen saamaton oman hyvinvointini suhteen, että vielä jonain päivänä saan maksaa siitä. 

Lähes päivittäin lupaan itselleni, että no nyt kun ilmat sen sallivat, lähden ulos ja alan kunnon hikiset kävelylenkit ensin joka toinen päivä ja sitten päivittäin. Joka kerta on mukamas jotain tärkeämpää tekemistä; jotain kesken jäänyttä, joka pitäisi tehdä valmiiksi. 

Tänään helluntaina kokeilin soittaa äidilleni, josko voisin mennä vierailulle pitkästä aikaa. Äidillä oli muuta menoa sovittuna. Lähdin kauppareissulle pojan kanssa, joka tarvitsi uudet kuulokkeet huomista luokkaretkeä varten. Palasimme vartin kuluttua kotiin; eiväthän helluntaina kaupat auki olleet.

Istuskelin keittiön suuren ikkunan vieressä, josta avautui kirkkaan vihreä maisema kuin huhuillen puoleensa. Mies vihjaili, jotta voisi kyllä hyvin valmistaa porsaankyljykset ja perunat tänään. 

Tokaisin itsetuntijan äänellä, kuin kolmannesta henkilöstä puhuen:
- Ei tässä nyt enää keksi mitään tekosyitä, kyllä tuonne ulos on parasta lähteä hiipparoimaan. Otan kameran mukaan varmuuden vuoksi. 

Vaihdoin vaatteet, puin anorakin, nappasin kameran ja astuin pihamaalle. Tiesin sen siunaamalla hetkellä, että ratkaisu oli ollut oikea. Enhän minä koskaan ulos lähtöäni katunut, kunhan vain sain sen ensimmäisen liikkeen siihen suuntaan tehtyä.

Suunnitelmissani oli kävellä reippaasti. Mielessäni sinkoilivat kalorien kulutukset ja aineenvaihdunnat vilkastumiset ja päätin ottaa täyden hyödyn keväisestä ilmasta.

Pääsin naapuritalon kulmalle saakka, josta avautui kirkkaansininen järvi valkoisten koivunrunkojen takana. Jaloissani kukersivat syvän vaaleanpunaiset, lähes fuksian väriset vuorenkilvet, jotka naksahtivat mielessäni paikalleen täydellistä maisemakuvaa varten.




Siitä sen "hikilenkin" rytmi löytyi, alusta asti.


Käveskelin askel kerrallaan eteenpäin, näin koko ajan joko ruohojen tasolla tai eteeni tarjoutuvassa maisemassa sellaista värikästä, yltiömäisen kaunista ihailtavaa, jota ei voinut ohittaa ottamatta valokuvaa.

Oli rentukoita kymmenittäin ellei sadoittain, oli puhtaanvalkoisia koivunrunkoja koristautuneina lehtisalaatinvihreillä uuden uutukaisilla lehdillä, jotka kurottivat oksinensa kirkkaansinistä järvivettä kohti.
Aurinko välkähteli sokaisevasti pienen tuulenvireen synnyttämistä laineista. Kirkkaan keltaiset voikukat levisivät vihreällä nurmikolla molemmin puolin kävelypolkua. 






Kaikkien aistien saadessa ravintoa kohisemalla olin varma siitä, että oltiin lähempänä kesää kuin kevättä! Luonto oli alkanut täyttää harmaita aukkojaan huimaa vauhtia: enää ei näkynyt likaisenruskeita länttipaikkoja, ei kuivunutta heinikköä, ei pystyyn jääneitä talventörröttäjiä. Luonto oli saanut vaatteet päällensä. 

Jokainen kävelypolulla tapaamani henkilö kulki pystyssä päin, hymynkare huulilla, kuin valmiina aloittamaan keskustelun pienimmästäkin yllykkeestä. 

Kaiken tämän keskellä tapahtui se piste ii:n päälle: käki kukkui!
- Kukkuu...kukkuu...kukkuu!
Se kukkui kerran, toisen, kolmannenkin. Toinen samanmoinen vastasi järven toiselta puolelta. 

Pysähdyin kuuntelemaan ja vilkaisin jonkin matkaa takanani reippain askelin kulkevaa naista ja hihkaisin:
- Käki kukkui, kuulitko?
Hän vastasi oitis leveällä hymyllä, ja aloitimme innoissamme keskustelun kevään nopeasta etenemisestä ja kesän jälleen kerran niin yllättävästä saapumisesta.

Näin käen lentävän lähikoivuun - käkeä en ennen olekaan nähnyt luonnossa -, jossa se kukutteli taas olemassaolonsa julki.

Läheltä käveli nuorimies - asiallisen, urheilullisen, tehokkaan näköinen lenkkeilijä - ja hänkin vilkaisi puun latvaan tokaissen, että eipä juuri ollut käkeä ennen tällä järvellä kuullut.
Edelleen matkaa jatkaessani käen kukunnan otti puheeksi seuraava, sauvoilla suhisteleva vanhempi naishenkilö, jolta sain tietää, miten hän mökillänsä yleensä sen kesän ensimmäisen käen kuulee, mutta nyt käki oli tullut tänne. 

Käki oli meidän yhteinen tuttavamme, meidät kaikki yhdistävä kesän tuoja. Se näytti aukaisevan jokaisen syvimmät muistilokerot mökkikesistä, lapsuuden ulkoleikeistä, järven ja meren kimalluksesta; se poisti viimeisimmätkin esteet leppoisalle jutustelulle vieraan vastaantulijan kanssa.

Turha oli enää pyristellä vastaan ja väittää, että kevättä tämä vielä on. 
Lainatakseni vanhan kesämökkimme vinksahtanutta käkeä kellon luukussa: 
-Kukukuk...kuuu! Kuk!

Nyt on kesä! 







2 kommenttia:

  1. Juuri näin. Kesä alkoi tänään! Kiitos, Lennu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulitkos sinäkin käen tänään? Mä en jotenkin odottanut vielä, en osannut ajatella, että nyt jo, mutta eihän nyt taida olla mitenkään aikaista käkiselle :)

      Poista

Kerro mielipiteesi :)