Kaikkein selkeimmin perheemme arkea rytmittää lastemme koulunkäynti: jokaisella kolmella pojalla on nyt oma lukujärjestys (työjärjestykseksi sitä nykyään sanotaan). Jokaisen illan ohjelmaan kuuluu kertaus siitä, milloin äiti herättää kunkin koululaisen seuraavana aamuna.
He ovat nopeasti omaksuneet toimivimman järjestyksen niinä aamuina, jolloin kaikille osuvat aamutoimet samoihin aikoihin. Kuka istuu hiljaisena aamiaisensa edessä ja odottaa "kunnolla" heräämistään, kuka viettää peilin edessä asetellen hiuksiaan suortuva kerrallaan järjestykseen; yksi hotkaisee muronsa minuutissa, toinen natustelee murun kerrallaan.
Lopulta he kuitenkin huikkaavat "hei"nsä peräkkäin lähtiessään parinkymmenen minuutin koulumatkalle jalkaisin. Mummin vanha pyörä on jo osoittautunut epäluotettavaksi syljettyään ketjujaan vinksin vonksin keskellä koulumatkaa, joten se on hylätty telineeseen.
Koulupäivän päättyessä heillä on taas monenmoisia ihmetyksen aiheita kerrottavanaan: he luettelevat joka päivä, mitä ruokaa koulun ruokalassa oli, millaista salaattia ja miltä maistui; he ovat innoissaan siitä, mitä kaikkea liikuntatunneilla heidän annetaan pelata ja mitä kaikkea heille opetetaan – nuorin sai tänään jopa polkupyörälläajon opetusta! Keskimmäinen opetteli heittämään frisbeetä.
Uimahallissa oli lasten käytettävissä vesiliukumäki ja hyppytorni. Uskomatonta.
Uimaopettajia oli useita ympäri hallia tarkkailemassa lasten uimataitoa ja mahdollista ohjauksen tarvetta. Huojentavaa.
Pojat saivat hallilta lainaksi lyhytlahkeiset uimahousut, koska heillä oli vain uimashortsit mukanaan Kreikasta. Ilahduttavaa.
Vanhin poika kertoi hykerrellen, miten opettaja oli taltuttanut kaksi häiritsevän puheliasta oppilasta lupaamalla, että jos nämä käyttäytyisivät kunnolla lopputunnin ajan, hän seisoisi päällään tunnin lopuksi.
Pojat pidättäytyivät tirskumisesta ja toistensa kiusaamisesta odotuksen vallassa, ja opettaja piti kuin pitikin lupauksensa: haki laukustaan mukana olleen kankaisen pehmusteen, asetti sille huolellisesti päälakensa ja nousi seinää vasten ylösalaisin!
Kyllä tämä Suomi on ihmeellinen maa.
Itse aloitin englannin kielen tuntien antamisen aikuisille, jotka eivät osaa englantia lainkaan tai ovat aloittaneet useita kertoja tunneilla käymisen alusta.
Aivan eturivissä istui tyynen rauhallisena entinen matematiikan opettajani oppikoulun ensimmäisiltä luokilta. Olin kauhistunut! Miten tämä nyt näin kävi, miten minä voin opettaa opettajaani?
Aikajana teki pyörryttävän zoomin neljäkymmentä vuotta taaksepäin: muistin kyseisen opettajan jokaisen liikkeen, hänen äänenkäyttönsä meitä toruessaan, hänen naurunsa.
Olen ollut säilöttynä naftaliiniin, mitä tulee koulumaailmaan, eikä minulla ollut harmainta aavistusta käytössäni olevan piirtoheittimen toiminnasta. Hädissäni vilkaisin entistä opettajaani: -Kuinkas tämä, mistä tämä laitetaan päälle? Mahtaisikohan opettaja...?
Hän nousi pienehköstä pulpetista koko ylvääseen hoikkaan pituuteensa, hymyili minulle lempeästi: - Jaahas, katsotaanpas. Minullakin näistä on jo aikaa...
Siinä me pähkäilimme sähköisen vempeleen salaisuutta, opettaja ja oppilas, oppilas ja opettaja, ja saimme sen hurahtamaan valoiseksi.
Mieheni pyöräilee niin ikään kouluunsa kaksi kertaa viikossa opettelemaan suomen kielen alkeita. Ensi kerran vuosikymmeniin hän keräsi tarvikkeita laukkuunsa jännittyneenä kuin koulupoika, heitti laukun olalleen ja lähti polkien matkaan.
Sieltä tultuaan hänellä oli paljon kerrottavaa muista oppilaista:
-Mun vieressä istui yks englantilainen, mun edessä turkkilainen ja sitten siellä oli ihmisiä Iranista, Kuubasta, Vietnamista, Yhdysvalloista, Puolasta.... kaikkiaan meitä oli kakskymmentä!
Hän oli ylpeänä esitellyt kurssilla käytettävää kirjaansa, joka hänellä jo oli – muista oppilaista poiketen –, koska oli "lainannut sen kirjastosta". Olin käynyt sen hakemassa hänelle sieltä heti opiston ohjelman selvittyä.
-Ei ne kaikki edes tienneet, missä kirjasto oli. Minä kerroin niille. Ei ne kyllä osanneet kaikki edes englantia.
Koulujen ja oppimisen maailmassa jokaisella on mahdollisuus kokea itsetuntoa kohottavia riemun hetkiä, ja Suomessa jos jossain avaimet siihen maailmaan ovat vain käsivarren mitan päässä.
Lentolupakirjan suorittamiseen tarvittava kurssi alkaisi muutaman viikon kuluttua. Hyväksyisivätköhän ne minut oppilaaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi :)