Marraskuun harmaa sivellin

Minulle kerrottiin, että paluumuuttajan ensimmäinen vuosi on kuin kuherruskuukauden viettoa: lähes jokainen muutos entiseen näyttäytyy epäilyttävän ihanana, vähintään mielenkiintoisena, oli sitten kysymys lakastuvista syksyn lehdistä tai pakkasasteiden piristämästä tuulesta. 
Harmaan sävyn saaneet maisemat ja lehdettömät puut näyttävät jotenkin niin.., noh, eksoottisen karuilta. Maassa mädäntyvät omenat ja eri sävyissä lakastuvat pihakukat muodostavat maalauksellisia väriyhdistelmiä. 

Tähän mennessä myönnän itselleni käyneen juuri niin: katson aamuhämärissä (kello kahdeksan) ikkunasta innoissani, millaista keliä päivä tuo tullessaan, eikä mikään näkymistä saa suupieliäni vääntymään alaspäin pettymyksestä. 

Sisällä olo sitävastoin on alkanut tuntua hieman umpinaiselta. Lämpöpatterit ovat alkaneet tehdä työtään ja lämmittää huoneilmaa – pyykit kuivuvat sisätiloissa huomattavasti nopeammin kuin ulkona, joten kokoontaitettava pyykkiteline on asettautunut pysyvästi olohuoneen nurkkaan. 

Tänään päätin lähteä kävelylle katsomaan, mitenkä tuttu järvenympäristö oli valmistautunut kylmenevää talvea varten. 
Vielä pari viikkoa sitten luonto häikäisi ruskan väreillään, valokuvista tuli äärimmäisen värikylläisiä, kun ympäristössä oli kirkkaankeltaisia väreileviä haapoja ja pröystäilevän koristeellisia, oranssilta ja tulenpunaiselta leiskuvia vaahteroita. 

Nyt oli useampi aste lämmintä, mutta kova tuuli sai minut vetämään hupun tiukasti päähäni. Astelin kohti järven rantaa, ja aloin kierrokseni tutkaillen puita, pensaita ja kaislikkoa huolellisesti, välillä pysähdellen ja huomioitani tehden niin kuin vain kuherrusvuotta viettävä paluumuuttaja voi.

Koivut olivat lehdettömiä, harmaita tuulessa vipattavia oksia täynnä.
Haavikot olivat muuttuneet harmaiden pylväiden metsiköiksi.
Majesteettisten vaahteroitten leiskuvat lehdet olivat jo kaikki pudonneet maahan peittämään märkää nurmikkoa ja antamaan metsälle joustavan pehmeän alustan, jolla samoilijan oli hyvä tallustella.
Aiemmin vihreät, tomerasti samaan suuntaan osoittavat kaislikkorivistöt olivat pitäneet ryhtinsä, mutta niidenkin väri oli muuttunut harmaan ruskeaksi, kuin olisivat joutuneet alemmaksi arvoasteikossa, mutta ylpeydessään ne eivät suostuneet nuokkumaan. 

Marraskuu oli tehnyt valmistelujaan – tosin kysyttyään ensin luvan lokakuulta, joka oli lempeästi nyökännyt. Se oli tehnyt hopeanharmaan seoksen, johon oli tupsauttanut pari hyppysellistä unihiekkaa mukaan. Siinä sekoitushommissa oli muutama loiskahdus päätynyt järveen – se oli väriltään harmaita laineita täynnä; vain häivähdys sinistä oli enää jäljellä.
Sitten marraskuu oli ottanut suurimman, pehmeimmän siveltimensä, kastanut sen harmaaseen sametinpehmeään liemeen ja pyyhkinyt hellästi koko luonnon yksityiskohtiaan myöten. Kirkkainkin väriläikkä oli näin saanut harmaan sävyn. 
Lokakuu oli vaihtumassa marraskuuhun.