Äitini oli tuonut lasten koulujen päätöspäivää varten ihanan kimpun ruusuja kotiini.
Usein ruusujen tuoma ilo oli lyhytaikainen; ne alkoivat painaa päätänsä alaspäin jo saman päivän aikana tai näyttää kalman merkkejä viimeistään seuraavasta päivästä lähtien.
Tämä nimenomainen syvänpunainen tusina sen kun komistui: kukat aukesivat entisestään, ryhdistäytyivät pystympään ja pistivät katselijan huokailemaan. Tai siis minä huokailin. Perheemme miehet totesivat yksi toisensa jälkeen: "Joo, niin on", kun olin kiinnittänyt heidän huomionsa vängällä olohuoneen kukkien upeuteen.
Aistien iloja eivät synnyttäneet kuitenkaan samalla pöydällä astiaansa yhä syvemmin painuneet, kuorestaan kokonaan mustuneet kolme banaania.
Sammaloituneiden muistilokeroiteni uumenista vilkutteli epätoivoisesti valoa joskus käyttämäni ratkaisu ylikypsiä banaaneita varten. Pulpahtihan se sieltä: reseptivihkossani oli ohje banaanikakun väsäämiseen ja siihen tarvittiin nimenomaan kolme parhaimmat päivänsä nähnyttä hedelmää.
Viime kuukausina olin leiponut todella harvoin ja nyt kuvittelin mielessäni, miten itse tehdyn leipomuksen tuoksu ilahduttaisi koko kansaa ja miten kakun valmistumisen jälkeen seuraisi raastava pettymys kun julistaisin:
– Tätä ei sitten saa syödä ennen kuin kolmen päivän kuluttua! Niin reseptissä sanotaan!
Enhän minä sellaista voisi tehdä. Saisin aikaiseksi neljä pahantuulista keittiössä sieraimet levällään haahuilevaa olentoa, jotka etsisivät jotain, jota VOI nyt syödä.
Päätin leipoa ensin pullaa ja sitten vasta lopuksi laittaa banaanikakun tunniksi uuniin kypsymään. Sen tuoksu olisi helpompi kestää tuore pulla suussa, raesokeri hampaissa rouskuen.
Sitäpaitsi pullaakaan ei ollut tullut tehtyä miesmuistiin.
Kävin kaupassa hakemassa täydennyksiä ja ryhdyin taikinan tekoon. Hyvä sitko, tarpeeksi kaardemummaa, munissa keltaiset keltuaiset. Voita, ei margariinia, tursuilemaan sormien lomista vaivaamisen lopuksi.
Kun leivotut kanelipitkoni (teen aina samanlaisia, saksilla leikattuja pötköjä) olivat nousseet ja ne alkoivat tuoksua uunista koko keittiöön, odottelin reaktioita. Ei mitään.
Kotona tosin olivat vain kaksi poikaani, muut omilla teillään ties missä.
Kun pitkot olivat valmiita, päätin käydä ilmoittamassa asiasta molemmille tietokoneitten ääreen. Tapahtui kaksi kertaa sama asia. Avasin huoneen oven. Huomasin avonaisen ikkunan. Ennen kuin ehdin avaa suutani, pojan silmät levähtivät auki, kuulokkeet pamahtivat pöydälle ja hän riemastui:
– Ai se tuoksu tuli sittenkin meiltä! Luulin, että tuolta ikkunan kautta tuli pullan tuoksu jostain toisesta kodista niin kuin ennenkin, mutta nyt kun avasit oven, tajusin, että SINÄ olet tehnyt pullaa!
Pehmeää, kanelin ja kardemumman makuista lämmintä pullaa, raesokeria, kylmää maitoa. Siinä oli taivas seuraavien minuuttien ajan.
Loputkin perheestä tipahteli ulkoa sisälle:
– Alaovelle asti tuoksui tuore pulla. Hienoa, että se tuli täältä meiltä!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin oli helppo heittää kirsikka ja mainita, että tuossa kypsyy vielä banaanikakkukin, mutta sitä voi syödä vasta kolmen päivän kuluttua..
– Wow, great! kuului juniorin kommentti. – Kahteen kertaan wow!
Pitäisiköhän leipoa pikkasen useammin?
 |
| Tarinan päähenkilöt |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi :)