Kesäilta aluillaan. Päiväinen tuuli on jo tyyntynyt ja koivujen lehdet koristelevat pihan rauhallisina, väsyneinä monien tuntien tuiverruksesta.
On se sininen hetki suomalaisessa illassa, joka jatkuu ja jatkuu vaikka kuinka, vielä juhannuksen jälkeenkin, vaikka monet lasin puolityhjänä näkevät alkavatkin jo kesäkuun puolesta välistä huokailla, että kohta ne valoisat tunnit alkavat taas vähetä. Illat synkistyvät ja kylmenevät. Kohta alkaa elokuun kuu kelmeillä kirkkaana ja linnun viserrys vaieta.
Nyt näyttää kuitenkin vielä kesältä, tuoksuu kesäillalta, joka ei hetkessä pimene. Astelen kotipihan poikki sandaaleissani, hihaton pusero ja plyysinen jakku päälläni.
Mies oli yllättäen soittanut minut tuopilliselle lähipubiin, jossa hän usein istui hetken töiden jälkeen ennen kotiin tuloaan. Hän oli saanut sieltä monia tuttuja huonolla suomellaan ja vähän paremmalla englannillaan mutta ennen kaikkea ystävällisellä asenteellaan, jota vakituisetkin, pubia olohuoneenaan pitävät, osasivat arvostaa. Nämä olivat kurkkuaan myöten täynnä teeskenteleviä, itseään jollain tavalla parempina pitäviä ihmisiä, jotka ylenkatsoivat kaljakansaa ja pubiperheitä.
Kreikassa vastaavaa tarkoitusta palvelevat kafeniot. Niihin mennään tapaamaan tuttuja ja tiedetään, kenet mihinkin aikaan päivästä tai illasta sieltä suurella todennäköisyydellä tapaa. Siellä saatetaan nauttia ouzo tai olut, mutta useimmiten kupponen kahvia. Sinne mentiin päivittäin, ehkä toisenkin kerran illemmalla.
Kafenioita miehelläni on ollut eniten ikävä näinä kolmena Suomen vuotena.
Sinne lähibaariin nyt astelin, vähän peloissani siitä, miten minuun suhtauduttaisiin, minkälaisen vastaanoton saisin.
Tervehdin sisään tullessani kaikkia, tapani mukaisesti. Seurasi varovaista tunnustelua, keskustelua aiheesta jos toisestakin. Oli happy hour ja tuoppeja kolahti pöydälle pareittain.
Olisin halunnut ottaa muistilehtiöni ja kynäni esiin. Pöydässämme oli kiehtovia ihmisiä, jotka siinä ympäristössä avautuivat elämäntarinoillaan ystävälliselle vastaanottavalle vieraalle. Tässä seurassa pieninkin vilpillisyys, halveksunta ja väheksyminen olisi huomattu ja tuomittu. Rangaistu hiljaisuudella.
Tämän kaurismäkeläisemmäksi eivät illan tunnit voineet tulla: pienillä tavallisilla ihmisillä oli tuhansien kilometrien pituiset elämäntarinat täynnä kohtalon jallitusta ja sen suomia palkintoja.
En tarkoita, että jokainen pöydässä istuva olisi yhtäkkiä avautunut minulle, hetki sitten seuraan istuneelle, elämänsä käänteistä. Kuuntelin keskusteluja, ja mieheni kertoi heistä (salakielellämme) enemmän: kuka missäkin asui, missä työskenteli, oliko puolisoa tai lapsia. He kertoivat kuitenkin mielellään enemmän vieraallekin, kun olivat ensin varmistuneet tämän "turvallisuudesta" ja empatiakyvystä. Esittivät hyväntahtoisia kysymyksiä meidän tilanteestamme, joista mielelläni kerroin. Kysyivät ilman tahdittomuutta, ilman tunkeilevaisuutta.
Katkeruutta, kaunaa, anteeksiantoa ja toivetta paremmasta. Hersyävää naurua. Äärimmäistä herkkyyttä, rakkautta, pelkoa pahemmasta. Halauksen ja ymmärretyksi tulemisen tarvetta.
Jokaisella erilainen tuopin jälki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi :)