Koulumaailman ympäröimät

Kaikkein selkeimmin perheemme arkea rytmittää lastemme koulunkäynti: jokaisella kolmella pojalla on nyt oma lukujärjestys (työjärjestykseksi sitä nykyään sanotaan). Jokaisen illan ohjelmaan kuuluu kertaus siitä, milloin äiti herättää kunkin koululaisen seuraavana aamuna. 

He ovat nopeasti omaksuneet toimivimman järjestyksen niinä aamuina, jolloin kaikille osuvat aamutoimet samoihin aikoihin. Kuka istuu hiljaisena aamiaisensa edessä ja odottaa "kunnolla" heräämistään, kuka viettää peilin edessä asetellen hiuksiaan suortuva kerrallaan järjestykseen; yksi hotkaisee muronsa minuutissa, toinen natustelee murun kerrallaan.
Lopulta he kuitenkin huikkaavat "hei"nsä peräkkäin lähtiessään parinkymmenen minuutin koulumatkalle jalkaisin. Mummin vanha pyörä on jo osoittautunut epäluotettavaksi syljettyään ketjujaan vinksin vonksin keskellä koulumatkaa, joten se on hylätty telineeseen. 

Koulupäivän päättyessä heillä on taas monenmoisia ihmetyksen aiheita kerrottavanaan: he luettelevat joka päivä, mitä ruokaa koulun ruokalassa oli, millaista salaattia ja miltä maistui; he ovat innoissaan siitä, mitä kaikkea liikuntatunneilla heidän annetaan pelata ja mitä kaikkea heille opetetaan – nuorin sai tänään jopa polkupyörälläajon opetusta! Keskimmäinen opetteli heittämään frisbeetä.

Uimahallissa oli lasten käytettävissä vesiliukumäki ja hyppytorni. Uskomatonta.
Uimaopettajia oli useita ympäri hallia tarkkailemassa lasten uimataitoa ja mahdollista ohjauksen tarvetta. Huojentavaa.
Pojat saivat hallilta lainaksi lyhytlahkeiset uimahousut, koska heillä oli vain uimashortsit mukanaan Kreikasta. Ilahduttavaa. 

Vanhin poika kertoi hykerrellen, miten opettaja oli taltuttanut kaksi häiritsevän puheliasta oppilasta lupaamalla, että jos nämä käyttäytyisivät kunnolla lopputunnin ajan, hän seisoisi päällään tunnin lopuksi. 
Pojat pidättäytyivät tirskumisesta ja toistensa kiusaamisesta odotuksen vallassa, ja opettaja piti kuin pitikin lupauksensa: haki laukustaan mukana olleen kankaisen pehmusteen, asetti sille huolellisesti päälakensa ja nousi seinää vasten ylösalaisin! 
Kyllä tämä Suomi on ihmeellinen maa.

Itse aloitin englannin kielen tuntien antamisen aikuisille, jotka eivät osaa englantia lainkaan tai ovat aloittaneet useita kertoja tunneilla käymisen alusta. 
Aivan eturivissä istui tyynen rauhallisena entinen matematiikan opettajani oppikoulun ensimmäisiltä luokilta. Olin kauhistunut! Miten tämä nyt näin kävi, miten minä voin opettaa opettajaani?
Aikajana teki pyörryttävän zoomin neljäkymmentä vuotta taaksepäin: muistin kyseisen opettajan jokaisen liikkeen, hänen äänenkäyttönsä meitä toruessaan, hänen naurunsa. 

Olen ollut säilöttynä naftaliiniin, mitä tulee koulumaailmaan, eikä minulla ollut harmainta aavistusta käytössäni olevan piirtoheittimen toiminnasta. Hädissäni vilkaisin entistä opettajaani: -Kuinkas tämä, mistä tämä laitetaan päälle? Mahtaisikohan opettaja...?
Hän nousi pienehköstä pulpetista koko ylvääseen hoikkaan pituuteensa, hymyili minulle lempeästi: - Jaahas, katsotaanpas. Minullakin näistä on jo aikaa...
Siinä me pähkäilimme sähköisen vempeleen salaisuutta, opettaja ja oppilas, oppilas ja opettaja, ja saimme sen hurahtamaan valoiseksi.

Mieheni pyöräilee niin ikään kouluunsa kaksi kertaa viikossa opettelemaan suomen kielen alkeita. Ensi kerran vuosikymmeniin hän keräsi tarvikkeita laukkuunsa jännittyneenä kuin koulupoika, heitti laukun olalleen ja lähti polkien matkaan. 
Sieltä tultuaan hänellä oli paljon kerrottavaa muista oppilaista: 
-Mun vieressä istui yks englantilainen, mun edessä turkkilainen ja sitten siellä oli ihmisiä Iranista, Kuubasta, Vietnamista, Yhdysvalloista, Puolasta.... kaikkiaan meitä oli kakskymmentä! 
Hän oli ylpeänä esitellyt kurssilla käytettävää kirjaansa, joka hänellä jo oli – muista oppilaista poiketen –, koska oli "lainannut sen kirjastosta". Olin käynyt sen hakemassa hänelle sieltä heti opiston ohjelman selvittyä. 
-Ei ne kaikki edes tienneet, missä kirjasto oli. Minä kerroin niille. Ei ne kyllä osanneet kaikki edes englantia. 

Koulujen ja oppimisen maailmassa jokaisella on mahdollisuus kokea itsetuntoa kohottavia riemun hetkiä, ja Suomessa jos jossain avaimet siihen maailmaan ovat vain käsivarren mitan päässä.
Lentolupakirjan suorittamiseen tarvittava kurssi alkaisi muutaman viikon kuluttua. Hyväksyisivätköhän ne minut oppilaaksi?
  

Uusi vanha kotikaupunkini

Vanhassa kotikaupungissani on tapahtunut se, mikä vireissä kaupungeissa on tapana tapahtua vuosien saatossa: tutut kaupat ja toimistot ovat hävinneet tai muuttaneet paikkaansa, uusia liikkeitä on ilmaantunut katujen varsille. Puistoja on laajennettu, siistitty ja selkeytetty, ja niille on tuotu hienoja, kutsuvan näköisiä penkkejä.

Rauman sairaalan edustalla on edelleen sama lampi suihkulähteineen kuin ennenkin. Siellä syötin pikkutyttönä sorsia, ja olin varuillani suurten valkoisten joutsenten lähestyessä pullanmurujani; olin kuullut aikuisten kertovan niiden ajoittain ärhäkästä käytöksestä. 
Nyt lampi on puhdistettu, puistoaluetta sen ympärillä laajennettu. Puut sen ympäristössä ovat kasvaneet valtaviksi ja näyttäviksi koristeiksi. Onpa kaunista! 

Olin lähtenyt kaupungille kävellen määränpäänäni optikkoliike, josta olin tilannut elämäni ensimmäiset moniteholinssit – teinityttö on kasvanut aikuiseksi. 
Astelin pitkin Vanhan Rauman mukulakivikatuja kuin turisti. Katselin värikkäiden puutalojen kauneutta kuin ensimmäistä kertaa. Enää ne eivät olleet jokapäiväisiä näkymiä koulumatkan varrella, itsestään selviä katukuvia ja arjen harmauden kulisseja, vaan näin niiden pastellisävyiset harmoniset kuviot niin kuin vain estetiikasta nauttiva aikuinen ihminen voi.

Kävelin katuja ristiin rastiin lumoutuneena, silmät apposen auki ja kamera kädessä. Kun nuorena talsin kädet taskussa mahdollisimman tomerasti ja suoraviivaisesti kohti koulua, kauppaa tai pankkia hädin tuskin sivuilleni vilkuillen, nyt kehtasin jo pysähtyä paikalleni ihastelemaan koukeroista portinpieltä tai taloissa asuvien somistettuja, pitseillä kyllästettyjä ikkunoita. En välittänyt enää siitä, jos joku näytti ihmettelevän pysähtelyäni tai samoilevaa kävelytyyliäni: sain minä omaani katsella!

Kun nuorempana, hädin tuskin täysikäisenä, olin kuljeksinut kaupungin keskustassa, tärkeintä oli huomata keitä muita siellä oli liikkeellä. Olivatko hiukset hyvin, miltä näytin ja mitä olin tekevinäni, jospa vaikka viimeisin ihastukseni sattuisi pörähtämään mopollaan/pyörällään/autollaan ohi. Tuttuja luokkakavereita näkyi siellä täällä, puolituttuja sitäkin enemmän.

Nyt en tunnistanut yhtään ainutta näkemääni kulkijaa, en nuorta enkä vanhaa. Kaupunkiani asuttivat ja sen toimintaa pyörittivät minulle oudot ihmiset. Se oli jotenkin vapauttava tunne; istuin rehvakkaasti keskellä kaupunkia olevalle penkille, katselin ohikulkijoita ja istutuksia rennolla mielellä, ilman ajatusta siitä, kuka minut siinä näki lorvimassa keskellä päivää ja mitä lie ajatellut. 

Oloni oli kuin Rauma Flikal, raumalaisen taiteilijan Kerttu Horilan tekemällä patsaalla: istuin sillä penkillä, koska halusin olla siinä, ilman sen kummempia suunnitelmia, aikuinen ihminen, huumorin ja uteliaisuuden pilke silmässä tarkastelemassa omaa elinympäristöäni. 

Olin kotona.

Rauma Flikk

Lähetäänks ulos käveleen?

Ja sama kreikaksi. 
Näin kysyi mieheni edellisiltana ja sai minut melkein putoamaan keittiön tuolilta. Istuskelin laskemassa, mitenkä rahat riittävät vuokraan, kun Kreikka ei ollut suostunut antamaan vielä selvitystä lapsilisien maksun loppumisesta, joten sekin päätös oli jäissä. 

Siinäpähän laskin, ei se siitä kummemmaksi muuttunut.
Olin juuri tullut tyhjentävään loppupäätelmään, kun kuulin tämän veret seisauttavan ehdotuksen kajahtavan olohuoneen puolelta, missä suomalaisen poliitikon monotoninen selonteko maan talouspoliittisista ratkaisuista oli hypnotisoinut ruokakuntamme toisen aikuisen turruttavaan transsitilaan. Hän ei ymmärtänyt kuulemastaan sanaakaan.

Mitä ilmeisemmin hänelle oli tullut pakottava tarve repäistä itsensä takaisin elävien kirjoihin. 

Useimmissa perheissä – varsinkin suomalaisissa – moinen kysymys on arkipäiväinen, vaan ei meidän. Mieheni on aina ollut suhteellisen epäurheilullinen, jos ei nuoruusajan jalkapalloilua ja aktiivista penkkiurheilua oteta lukuun. Mielellään hän toki viimeisinä Kreikan vuosina kulki töihin kävellen maalaisjärkensä vakuutettua hänelle, että tässä iässä pitäisi liikkua edes jonkin verran, jotta pysyisi tolpillaan. 
Mielellään hän niin ikään liikkui ystäviään katsomassa pitkin kaupunkia ja ylläpitämässä sosiaalisia suhteita; päivitti samalla kaupungin uutissaldon ilmaisjakelulehtien puutteessa. 

Yritin useamman kerran kehitellä meille kahdelle yhteistä harrastusta kävelylenkkien muodossa. Molemmat olisimme tarvinneet säännöllistä kuntoa kohottavaa liikuntaa, ja paras (lue:ainoa) vaihtoehto olisi ollut maksuton vaihtoehto.
Ei, ei tärpännyt. Ei kuulostanut houkuttelevalta herran mielestä. Eikä sitäpaitsi oikein sopinut aikatauluun. Eikä ja eikä...

Suomeen tultuamme hän poltti viimeisen tupakkansa lentokentällä; oli tullut elämänmuutoksen aika joka tapauksessa, niin miksei sitten tarjonnut tuhkiakin pesästä! 
Kolmenkymmenenkuuden vuoden kiihkeiden sauhuttelujen jälkeen seinästoppi on aikamoinen saavutus, mutta ilmeisestikään hänen riippuvuutensa ei ollut fyysistä, koska hän ei ole kärsinyt konkreettisista vieroitusoireista. 

Tätä taustaa vasten ymmärtänette hämmästykseni kävelyehdotuksesta. 
-Vihdoinkin! Ei se kälkätys ja kalkatus mitään saanut aikaan, muutoshalun piti tulla sisältä, omasta itsestä, omasta tahdosta. Silloin, kun oli aika. 

-Minä olen aina valmis! hihkaisin ja syöksyin vaatehuoneeseen vaatteiden vaihtoon kaataen melkein tuolini, ennen kuin mies vaihtaisin mieltään. 
Niin me sitten lausuimme pari painavaa sanaa lapsille kunnolla olemisesta, heilautimme kättämme ja loksautimme oven kiinni. 
Mennä kahisimme ulkoiluvaatteissamme kuin kuka tahansa suomalainen pariskunta järvenrannan kävelypolkua pitkin. Satoi tihkuttikin, mutta vedimme huput päähämme, löysimme kävelyrytmin helposti. 

Eilen alkuillasta järjestelin kuppeja pois keittiön pöydältä iltakahvin jäljiltä, kun kuulin toistamiseen lauseen: 
-Pame gia perpatima? Lähdetäänkö kävelylle? 

Tähän kohtaan kuuluu suu auki oleva hymiö ja hiljainen, ääneen lausumattoman toivon kipinä...

... olen suomalainen ♪ ♫

Vitsit, että sitä ihminen solahtaa sukkelasti mukaan kuvioihin. Ainakin joihinkin. 

Tietokoneemme sijaitsee olohuoneessa, jotta se olisi tasapuolisesti kaikkien käytössä. Samassa huoneessa on tietysti televisio, ja tänä iltana Facebookia selaillessani Joel Hallikainen antoi taustamusiikkia, näkyi olevan kitarakin miehellä kädessä. 

Minulle tuli niin suomalainen olo. 

Viime viikolla selailuni kohteena olivat sanomalehden ruokatarjoukset. 
- Katos, tuolla onkin jauhelihaa, sika-nautaa, halvalla! Ja siellä on tuota hyvää pehmeän makuista ruisleipääkin tarjouksessa. Sinne siis tekemään päivän ostokset!

Parkkeerasin auton (vielä käytössäni ei ole polkupyörää) mahdollisimman lähelle suuren ruokahallin sisäänkäyntiä välttäen huolellisesti sekä lapsiperheille että liikuntarajoitteisille tarkoitettuja paikkoja. Niin tekevät kaikki muutkin suomalaiset, elleivät sitten ole oikeutettuja niitä käyttämään. 
Tein ostokseni. Mukaani tarttuivat kuin itsestään DaCapo- ja Susu -suklaapatukat, joten se siitä tarjousjahdin mielekkyydestä. Olin ottanut mukaan ison kauppakassin – muovipussi maksoi halvimmillaan 14 senttiä –, ladoin ostokseni siihen, ja lähdin tallustelemaan ulko-ovea kohti. 

Silmäni osuivat Veikkaus ja Lotto -mainoksiin käytävän varrella olevan kioskin edustalla. 
- 4 miljoonaa euroa jaossa tällä viikolla! 

Hetken mielijohteesta nappasin lottokupongin ja pysähdyin ostoksineni lukemaan, montakos numeroa taas pitikään laittaa ruutuun ja paljonkos maksaisivat.
Supisuomalaisuuden tunne alkoi hiipiä suoniini kuin varkain ruksatessani numeroita ruutuihin. Kreikassa en ollut lotonnut kertaakaan.

Tänä lauantai-iltana odotin lottoarvontaa: kynä ja paperi olivat kädessäni valmiina, jännitin uutislähetyksen loppumista ja oranssinväristen numeropallojen ilmaantumista ruutuun. 
Tulokseni olivat kaksi vaivaista oikeaa arvausta, mutta eipä ollut kukaan toinenkaan arvannut kaikkia seitsemää oikein, joten ensi viikolla voittotulos olisi vielä suurempi... Pitääpäs kokeilla taas, jos vaikka.

Oloni on nyt hyvin suomalainen; päälläni on raitainen yöpaita, ja natustelen piimälimppua ennen nukkumaanmenoani. Tulen näkemään unta Välimeren kuumista tuulista ja oliivipuiden varjoista.
Aamulla pitää taas miettiä, mikä maa mikä valuutta, mutta sitten vilkaisen parvekkeelle, jonka lasisuojaa pitkin valuvat noroina syyssateiden luomat purot sekoittaen taustalla näkyvien korkeiden mäntyjen ääriviivat aaltomaisen eläviksi. 

Sitten oloni on taas hyvin, hyvin suomalainen.

On suuri sun rantasi autius

- Missä kaikki ihmiset ovat?

Niin kauan kuin muistan, joka ikinen kerta tullessani käymään Suomessa ja Raumalla, se oli se ensimmäinen ajatus, kun istuin auton kyydissä ja katselin ympärilleni. 

Ihan kuin olisi joku erityinen päivä, jolloin kaikki kaupat ovat kiinni tai seudun asukkailla oli muuten vaan joku erityinen syy olla kotona juuri silloin.
Vei aikansa tottua siihen, että tällaiseltä täällä ihan oikeasti näyttää: ihmisiä on vähän liikkeellä yleensäkin. Heitä ei pahemmin liiku ulkosalla edes kaupungin keskustassa, edes keskellä päivää. 

Autolla on helppo ajaa, kun useimmiten saa koko tien käyttöönsä itselleen pitkältä matkalta. Risteyksen kohdallakin ajaminen on yksinkertaista, koska jokainen noudattaa tarkkaan liikennesääntöjä; etuajo-oikeudesta ei tarvitse taistella auton nokkaa liian eteen työntämällä. 
En ole koskaan ymmärtänyt, miten Suomessa on mahdollista yleensä ajaa kolari, kun samaan aikaan samaa tietä ei käytä kuin korkeintaan muutama auto ja nekin ajavat korkeintaan säädettyä nopeutta (lue: erittäin hiljaa). Tiet ovat lisäksi leveitä ja hyväkuntoisia. 
Ovatkohan kaikki kolaroijat niitä humalapäissään tyhjällä tiellä lyhtypylvääseen törmääviä?

Muuttopäivämme sattui osumaan Rauman Pitsiviikon alkuun, joten ihmiskato ei näyttänyt niin täydelliseltä kuin muulloin. Loppuviikosta oli jo ihan maailmallinen meininki kotikaupunkini mukulakivikaduilla! Pitsiviikon mentyä ohi levittelimme käsiämme jalkakäytävillä: ne eivät osuneet keneenkään vieraaseen kulkijaan. 

Perheen miehet – siis neljä viidesosaa yksiköstämme – halusivat mennä potkimaan palloa. Suuntasimme kohti urheilukenttää, jossa oli hyvin hoidettu tasainen täysimittainen nurmikenttä ja monta tyhjää maalia. Yhden luona potkiskeli pari pikkupoikaa, mutta hekin lähtivät jättäen koko valtavan kentän meidän käyttöömme! 

- Jos Kreikassa olisi tällainen kenttä, se olisi täpötäynnä eri tasoisia, häthätää muodostettuja harrastelijajoukkueita käyttämässä tilaa hyödykseen, mies ihmetteli.

Kotimme asuinalueen välittömässä läheisyydessä on järvi. Lähdin vanhimman poikani kanssa tutustumaan sen ympäri kiertävään kävelypolkuun. Kyseisessä järvessä on uiminen kielletty, koska kaupunki ottaa siitä juomavetensä, joten vedessä polskivia tenavia ei helteelläkään sieltä tapaa. 

Kaikkialla oli aivan hiljaista lähistön valkoposkihanhien, naakkojen, varisten, harakoiden, sorsien ja muiden lintujen kaakotusta lukuunottamatta. Järven pinta oli peilityyni, ympärillä olevat koivikot ja männiköt samoin pysähtyneessä tilassa. Lähdimme astelemaan luontopolkua pitkin kuin Ihmemaahan ja ihastelimme laulujoutsenperhettä, joka oli valinnut järven kodikseen.
Vaikka paikka oli aivan kaupungin keskustan tuntumassa, saavutimme välittömästi nirvanan kaltaisen täydellisen rauhan tilan. Ympärillämme oli pelkkää vihreää ja sinistä, ja jalkojen alla rahahtelivat polun soramurut. 
Tasaisin väliajoin kohtasimme muitakin kävelijöitä, mutta hiljaisuus jatkui silti. 

Ehkä tässä ympäristössä minunkin puheääneni volyymi  laskee taas normaalille tasolle pikkuhiljaa.

Mihin mä nämä roskapussit laitan?

Suomessa: järveä, merta, satoja vuosia vanhoja puutaloja. Omat kotikonnut, tutut ja samalla niin vieraiksi muuttuneet . 

Vanhan kansakouluni vieressä oleva valtava istuinkivi on nyt muuttunut pieneksi, nykyistä takamustani hädin tuskin tukevaksi kivenmurikaksi.
Suuret ostoskeskukset imevät parkkipaikkojensa autoista ihmiset sisäänsä ostamaan sitä ja tätä ja vielä tuotakin, kun nyt sattui mieli tekemään. Omaa lapsuudenaikaista pientä osuuskauppaa ei enää ole olemassa, sitä, josta ostettiin pennin nallekarkkeja.

Muutimme Kreikasta koko perhe tänne Länsi-Suomeen synnyinsijoilleni: kreikkalainen mies, suomalaiskreikkalaiset poikamme ja minä itse, joka saan vaihteeksi toimia tietäväisenä ja aktiivisena byrokratian koukeroiden suoristajana parhaani mukaan. Mieheni on sitä virkaa hoitanut Kreikassa viimeiset 16 vuotta meidän muiden puolesta. Nyt on minun vuoroni.

En suinkaan luovi ja polski kuin kala vedessä – Suomi on muuttunut! Jos 26 vuotta sitten koin itse kulttuurishokkeja toisensa perään vaihtaessani maita, kulttuureita, kieltä ja ilmastoa, nyt on vastassani taas samanmoinen kokemus 20 Kreikassa eletyn vuoden jälkeen.
Virastossa kuin virastossa sana "netti" esiintyy jossain vaiheessa takuuvarmasti. Siellä tämän asian voi myös hoitaa (sulkeissa kuulumaton "nopeammin ja kätevämmin"). Netistä löydät lisää tietoa asiasta. Hakemuksen voi tehdä vaikkapa netissä. Nettitunnuksilla pääset päivittämään tietosi. 
Kauppaneiti vihjaa, miten netistä näen tarjoukset, seuraan bonuskertymiäni ja muutan vaikka maailmaa!

Kerrostalossa sijaitseva vuokra-asuntomme on jo valmis uusi koti. Huonekalut ovat paikoillaan, autossa kuljetetut kirjat rivissä kirjahyllyssä.
Keittiön kaapin takana on monta roskaämpäriä. Opettelin lajittelun salat pääpiirteittäin, lähetin mieheni viemään roskikset. Katselin ikkunasta, kun hän asteli muovipussit kädessään mäntyjen reunustaman pihan toiselle puolelle, meni rohkeasti keskelle vihreitä avaruusalusten näköisiä pönttöjä, pyöri hitaasti ympäri, pysähtyi, kääntyi keittiön ikkunaa päin ja onnistui heilauttamaan roskia kannattavat kätensä sivuilleen kreikkalaiseen tyyliin, olkapäät korvissa. 

Hän muodosti suullaan epätoivoisen ihmettelevät sanat: 
- Pou tha ta valo? Mihin minä nämä laitan?!?

Kumman vihreä näkymä keittiön ikkunasta