Translate

perjantai 2. marraskuuta 2018

Sytoista säteisiin



Koska herra Sukkerperkki (Facebookin perustaja ja toimitusjohtaja Mark Zucherberg, toim.huom.) huomauttaa minulle vähän väliä, että sivuni lukijat eivät ole kuulleet minusta piiitkäään aikaaan ja että minun tulisi ehdottomasti (!) kirjoittaa julkaisu sivulleni tiedonjanoisia ja huolestuneita lukijoitani varten, päätin kirjoittaa taas kuulumiseni kaikelle kansalle luettavaksi.

Elämäni keskittyy edelleen rintasyöpäni häätämiseen keskittyviin toimiin ja niiden sivuvaikutuksista toipumiseen.
Tulen muistamaan tietyt päivämäärät tältä vuodelta koko loppuelämäni:
diagnoosin sain 10. huhtikuuta, leikkaukseen menin 9. toukokuuta, sytostaattihoidot aloitin 25. kesäkuuta...

Tällä hetkellä kerään voimia viimeisistä sytostaattiannoksista toipumiseen. Sain niitä standardimäärän, kuusi kertaa melkein kolmen viikon välein juhannuksesta alkaen. Sanon melkein, koska hoitokerta viivästyi kahdesti: ensin auenneen leikkaushaavan ja myöhemmin verisuonia syövyttävistä aineista kipeytyneen käden takia.
Hoitokertojen viivästyminen ei ole mitenkään harvinaista. Potilaan valkosolujen neutrofiiliarvot saattavat pudota lähes nollaan, leikatun puolen käteen puhkeaa herkästi ruusu, kun imusolmukkeet on poistettu eikä paikalla ole ketään taistelemassa infektioita vastaan, sytostaatit aiheuttavat laskimotukoksen. Ja niin edelleen.

En ole epäonnisin syöpäpotilas. Minulla ei ole muita perussairauksia. En ole kärsinyt suurimpia mahdollisia kipuja tai pahimpia komplikaatioita, en ole pudonnut masennuksen syövereihin, en ole joutunut kestämään yksin ilman läheisteni tukea – päinvastoin! Voin sanoa olevani onnekas.

Tiedättekö sen väsymyksen tunteen, kun olette tehneet tuntikausia/päiviä/viikkoja vaativaa työtä, joko fyysistä tai henkistä tai vaikkapa molempia? Kun lihakset tykyttävät kipeinä ja voimattomina, kun pallean kohdalla tuntuu olevan musta kihisevä lyijyn painoinen syvän väsymyksen möntti, joka laajenee kaikkiin elimiin aina aivoihin asti saaden ne suhisemaan kuin asemaltaan vinksahtanut radio?
Sellainen oli oloni ensimmäisenä viikkona sytostaatin jälkeen.

Toisen viikon puolella lähdin aina optimistisen rehvakkaasti muka parempikuntoisena ostoksille 
tavarataloon. Autolla huristelin. Hain kärryt tuekseni, otin ostoslistan esille ja astuin sisään hehtaarihalliin.
Vihannesten kohdalla pysähdyin huohottamaan. Askel hidastui. Nojasin kärryihin entistä raskaammin. Maitotuotteiden kohdalla piti pinnistellä muistaakseni, mitä maitoa meidän perheessämme taas juotiinkaan. Joka pysähdyksellä hengitys kävi raskaammaksi ja askeleet jatkuivat lyhyempinä kuin ennen pysähdystä. Polveni alkoivat vapista.
Kuka nämä supermarketit on käskenyt tehdä näin valtavan suuriksi?!

Kolmas viikko alkoi tuntua jo melkein ihmismäiseltä, ja sitten olikin aika ojentaa kätensä seuraavaa annosta varten. 

Viikko sitten tiistaina 23. lokakuuta sain viimeisen solumyrkkyliemeni. Yksi niistä oli ollut valheellisen vadelmanpunaista kolmella viimeisellä kerralla.
Eilen kävin sädehoitojen suunnittelukuvauksessa. Opettelin vetämään keuhkot täyteen ilmaa ja pidättämään henkeä 15 sekuntia. Sain tietää, että kun keuhkot ovat täynnä, sydän siirtyy hieman alemmas ja näin ollen hieman kauemmas sitä kohti hyökkäävistä säteistä. Se pystyy silloin suojautumaan edes osittain, kun koko vasemman puolen torsoni yläneljännestä pommitetaan äänettömästi.
Näitä ionisoivia, radioaktiivisia säteitä käyn vastaanottamassa marraskuun puolesta välistä lähtien joka arkipäivä viiden viikon ajan. Suunnittelen ajavani itse 100 kilometrin matkan.
Säteilen omaa yksityistä jouluvaloani juuri parahiksi ennen jouluaattoa. Minut voisi kaljupäisenä sijoittaa vaikkapa kaupunkimme torin joulukuusen latvaan!


Pimpelipom ja leppoisaa stressitöntä hämyhyssyistä marraskuuta!



Ps. Eivät ne säteet oikeasti tee minua radioaktiiviseksi. Älkää uskoko kaikkea mitä sytoaivo sopertaa...

















6 kommenttia:

  1. Lennu, täytyy olla todella sisältä vahva ihminen jotta pystyy kirjoittamaan huumorinpilke silmänkulmassa jopa noinkin rajuista omista henkilökohtaisista asioista. R E S P E C T. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseään on vaikea analysoida. Luulen olevani realisti. Kyllähän sitä draamaa tästä saisi aikaiseksi vaikka kuinka, mutta ei se auttaisi kenenkään oloa millään tavalla.
      Nyt onkin olo suht ok. Kun "olot" on päällänsä, keskittyy vain sietämiseen, ei silloin pahemmin sanainen arkku raotu eikä vitsin tynkä lennä.
      Ajattelen omaa ns. avautumistani vertaistuen arvossa, koska rintasyöpä on näköjään niin yleinen, että koska vaan saatan kuulla jonkun ystäväni - olkoon vaan FB-kaveri pelkästään - sairastuneen.
      Olen silloin paikalla :)

      Poista
  2. Ihana teksti!!! Kyllä sinä osaat!! Onnittelut asenteesta ja kaikkea hyvää taipaleesi varrelle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ullanen :)
      En ota kunniaa asenteestani, koska en tee sen eteen mitään. Luonnekysymys.
      Terveisiä kotikonnuille!

      Poista
  3. Kuten ehkä muistat, olen kohtalotoveri, joskin niin paljon paremmassa tilanteessa jo, että 5-vuotis- eli toivottavasti viimeinen kontrolli on ensi vuoden alkupuolella. Kiitos taas kerran tästä elämänmyönteisestä ja huumorintajuisesta kertomuksesta! Tutuilta kuulostivat nuo tuntemukset sytostaattihoitojen jälkeen, kun luulee olevansa entisenlaisessa kunnossa ja sitten yhtäkkiä ei pystykään ollenkaan siihen, mikä ennen oli helppoa. Yksi esimerkki: olin laittamassa ruokaa ja otin jääkaapista käteeni kolme pienehköä kananmunaa. Ja eikös niistä kaksi pudonnut lattialle noin vain, käsi ei vain jotenkin toiminut. Ok, siivotaan ja otetaan seuraavalla kerralla nöyrästi yksi kerrallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan sinut hyvin :)
      Kyllä tosiaan tuntee, että terveitä soluja on kuollut joka tiputuskerta. Ei hallitse omaa elimistöään, ei oloaan eikä lihaksiaan tai luitaan senkään vertaa kuin ennen.
      Se, mitä monet eivät tosiaan ymmärrä, on että syöpä ja sen hoidot invalidisoivat piiiiitkälle hoitojen jälkeenkin. Tyynesti odottelen, miten iho ja lihaskalvot kestävät säteet, miten nivelet ja luut kestävät tulevat 10 vuoden antihormonilääkkeet, millä aikataululle ajatukset ja mieli vähän skarppaantuisivat edes lähelle sitä mitä olivat ennen sytostaatteja...
      Ja sitten jännätään sen jälkeen sitä, uusiutuuko, leviääkö muualle. Ei tule yksitoikkoiseksi tämä loppuelämä!
      Virtuaalihalaus sinulle, Margarita.

      Poista

Kerro mielipiteesi :)