Tunnemuistoja vaikka väkisin

 (Julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa jouluaattona 2023)

Lapsuuden jouluista tulvahtaa säkin täydeltä pieniä muistoja tuoksuista, tilanteista, väreistä, mauista, perinteistä: kirkon kova puinen penkki ja ikuisuuksiin kestävät virret, hautausmaan rauhoittava kynttilämeri lahjojen aiheuttaman yltäkylläisen pyörrytyksen jälkeen – vai johtuiko tunne joulupöydän antimista ja suklaakohvehdeista?
Joulukuusen koristeet, ne kovakarkkiset enkelinkasvoiset pötkylät. Enkelikello.

Omat lapseni ovat vielä nuoria, hädin tuskin aikuisuuden kynnyksen ylittäneitä. Väkisinkin herää huoli: olenko itse kyennyt siirtämään heille tunnemuistojen perinteen, olenko osannut tehdä heille sellaisia jouluja, että heidän sydämensä läikähtelisi nostalgian lämmössä, kun he muistelisivat joulunvieton kohokohtia joskus vuosien kuluttua? Onko meidän perheen tavassa viettää näitä pyhiä mitään sellaista, jonka he mielellään siirtävät omien perheidensä jouluun aikanaan, ehkä omille lapsilleen jatkettavaksi?

Perheemme tilanne on suomalaisittain erikoinen.
Itse vietin jouluni etelän matkakohteissa 80-luvun lopulta lähtien. Me matkaoppaat yritimme luoda joulutunnelmaa Suomesta joulua pakoon lähteneille lomalaisille, koska nämä sitä irtiotostaan huolimatta toivoivat, mutta omat tunnemuistoni alkoivat tehokkaasti haalistua lentokenttäbussien katkuihin ja murentua aurinkorantojen hiekanjyviin. Pakollinen tonttulakki Karibian kosteassa kuumuudessa hikoilutti pyörtymisen partaalle.

Lapseni syntyivät Kreikassa, ja he ovat viettäneet siellä vähintään puolet jouluistaan. Suomalaisten jouluperinteiden ja muistojen luomisen taakka oli minulle noina vuosina varsinainen kookospähkinä purtavaksi.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä kokosin enkelikellon, asettelin nostalgian herkistämin nenänpielin osaset yksitellen, enkelit, kellot, ja lähdin hakemaan eteisen laatikosta Suomesta tuotettuja pikku kynttilöitä.
Kotimme yksinkertaiset ikkunat ja raot parvekkeiden liukuovien pielissä saivat aikaan läpivedon, kun avasin keittiön oven. Kynttilät eivät olleet vielä kädessäni, kun kuulin tutun kilkatuksen: enkelikello se siellä pyöri vimmatusti kilisten ilman kynttilöitä, eikä välittänyt mitään perinteeni hartaista vaiheista! Sytytin kynttilät ja istutin lapset pöydän ääreen ihastelemaan katon heilahtelevia varjoja ja kellon kimallusta.
– Joo, no on toi ihan hauska. Me mennään nyt kattomaan taas videota.

Sukulaismies teki kuusenhakureissun vuoristoon uskollisesti joka vuosi. Valitsin kaupoista ne joulukoristeet, joissa ei ollut ylettömästi kirkkaita värejä ja blingblingiä. Vanhempani lähettivät olkipukin ja kotoisen konstailemattomia tonttukoristeita.
Tuskailin ruokareseptien kanssa, kunnes tajusin, etten itse ole koskaan edes pitänyt jouluruuista erityisemmin – ne jäivät pois perinteistä omasta tahdostaan. Joululimppuun tarvittava tumma siirappi oli kiven takana. Ratkaisuksi hoksasin sulattaa fariinisokeria vesitilkkaan. Pitihän lasten joitain suomalaisia joulumakuja saada. Eikö?
Heille joulun kohokohta taisi olla mummin lähettämä, lahjoja täynnä oleva laatikko. Se avattiin yhdessä jouluaattoaamuna, tonttulakit päässä, joulukuusen vieressä.

Kyselin pojilta heidän joulumuistoistaan, niistä peräänkuuluttamistani tunnemuistoista.
Pitkän pohdinnan ja kulmien kurtistamisten jälkeen sain vastauksia:

– No, emmä tiedä, kun ei mulla oikein joulusta sillai...mutta pääsiäisestä on!
– Ei mulla oikein mitään erityistä, kai ne lahjat laatikosta, se on kaikki niin hajanaista…

Päätin lopulta olla ottamatta stressiä, vaikka aihe mielessä onkin. Kai heille tähän ikään mennessä jotain on muistojen reppuun jäänyt joulustakin, ja jollain tavalla hekin sitä tulevat viettämään aikanaan. Elleivät, sekin on heidän ratkaisunsa.

                        Kuva: Juha Sinisalo

No kuka te tiin o?

(Julkaistu sanomalehti Länsi-Suomessa 7.huhtikuuta 2023)

Kysymyksen esitän tässä ässättömässä muodossa lähinnä koirille. Vastausta en odota, mutta oktaavia korkeampi lepertely yltiöhellässä mielentilassa pulpahtaa ilmoille kuin itsestään ryhtyessäni tervehtimään koiraa – hihnan toisessa päässä ymmärtäväisesti hymyilevä omistaja on mukana tilanteessa olosuhteiden pakosta. Hänen kanssaan juttelenkin sitten jo ihan tavallisella äänellä ja ässällisesti. On ilmoja pidellyt.

En yleensä hempeile, vaikka ihmisrakas olenkin. Edes pienet lapset eivät saa minua kirvoittamaan hellantuuteleita helposti, vaikka sympatiani ja empatiani ovatkin täysin vanhempien puolella. Siksi hyvin muistan omieni lapsuusvuodet, ja nostalgisoin heidän haparoivia uteliaita askeliaan elämän mukulakivipolkuja pitkin.

Mieluumminkin nostaisin lapsille peukkua: hyvin menee, jatka kasvamista, lykkyä jatkoon, elämä kantakoon!

Miten siis on mahdollista, että yllätin itseni – ja mieheni – kysymällä autotallin asukilta saman kysymyksen lepertelyvaihteella?

Automme on ensimmäisemme, uskollinen palvelija, yli 15 vuotta kanssamme kulkenut.
Suomeen muuttomme jälkeen kävimme tarkastamassa karttasovelluksesta tienäkymän entisestä kodistamme: siellä se vaaleansininen kaunotar oli sisäänkäynnin vieressä parkkeerattuna, kreikkalaisissa fiiliksissä. Päivitetyssä versiossa sitä ei enää näkynyt.

Se kuljetti meidän poppoomme hienohiekkaisille rannoille, huohotti (tai no, kuvittelin) suolaisen meri-ilman paahteessa odottaen sukelluksiemme päättymistä ja pomppi mukanamme kivikkoisia päällystämättömiä teitä oliivipuiden keskellä.

Se otti mukisematta kantaakseen valtavan määrän tavaraa, kun lastasimme sen piripintaan tärkeintä omaisuuttamme muuttovaiheessa. Veljeni, hänen avovaimonsa sekä esikoiseni huristelivat sillä Italian, Sveitsin, Saksan moottoriteiden kautta pohjoiseen, läpi Euroopan, tuhansia kilometrejä. Hyvin kulki kuulemma isollakin baanalla taakastaan huolimatta.

Otin kuvan autostamme sen ensimmäisessä lumisateessa. Sittemmin se on tarvinnut muutamia korjauksia ja osasten uusimisia, mutta mieleemme ei ole kertaakaan tullut kulkupelin vaihto! Kilometrejäkään ei ole kertynyt kuin kolmannes verrattuna muihin samanikäisiin, joten halusimme pitää siitä huolta.

Eräänä helmikuisena aamuna auto alkoi oireilla rankasti. Lämmitys ei toiminut lainkaan, moottori kuulosti kummalliselta ja lattialta löytyi ruskea kuramössö, varsinainen ripulipäästö!

Korjaamolle vienti tuntui sairaalaan kuljettamiselta! Moottorin purku ja osien vaihdot kuulostivat kirurgin ratkaisuilta. Sydän syrjällään kyselin väliaikatietojen perään.
Sain äitini auton käyttöön. Se oli eri värinen ja eri kokoinen kuin omani, ja useamman kerran haukoin henkeä kaupan parkkipaikalla: – Misä meijä auto o? Ko mää tähä se jäti? kunnes muistin.

Kolmen viikon kuluttua koitti päivä, jolloin potilas oli valmis haettavaksi. Ensimmäinen kotimatka tuntui oudolta, tuntuma oli ehtinyt vaihtua. Penkki piti säätää uudelleen, radion päivämäärä ja kello näyttivät tehdasasetuksia. Ai niin, tässä kohdassa tämän kytkin ottaakin… Miten toi vaihdekeppi on noin edessä… Kunnes ajoin auton talliinsa takaisin, omalle paikalleen, omaan kotiin.
Seuraavana aamuna olimme mieheni kanssa lähdössä liikenteeseen. Hän avasi autotallin oven. Tutun auton näkeminen läikähdytti sydäntä lämpimästi, ja päästin lurituksen: – No kuka te tiiiiin o?

Miehen silmien pyöritykset olivat näkemisen arvoisia.

Kaipuu horisonttiin

Olen rannalla, joka on täynnä pieniä, kiiltäviä, ison meren lähes pyöreiksi hiomia kiviä. Ne ovat niitä, joita turistit ottavat mukaan matkalaukkuihinsa kotiin viemisiksi, pesevät, öljyävät, asettelevat pieneen astiaan olohuoneen pöydälle.

Rannalla ei ole pensaita, ei puita, ei edes ruohikkoa. Sen molemmilla puolilla kohoavat kallioseinämät. Ne sulkevat minut muusta maailmasta suojaan, rauhaan omien ajatusteni kanssa.

Vedestä kosteat kivet näyttävät vilkkuvan auringon tanssista. Ne kohahtavat, kihisevät ja suhisevat joka kerta, kun laineet syöksyvät merestä syleilemään niitä, huuhtomaan niiden huolet pois, ja uudestaan, kun suolainen vesi vetäytyy takaisin äärettömään kotiinsa.

Nostan katseeni rantakivistä, siirrän käteni otsalle lipaksi, mutta joudun silti siristämään silmäni lähes kiinni. Safiiritaivaalta vauhtia ottava aurinko iskee suoraan ihooni, hiuksiini, olkapäihini, mutta se osaa olla myös ovela ja heijastaa pieniä valomiekkojaan vedestä, jopa kiiltävistä kivistä niin, ettei niitä pääse pakoon kuin pimeään luolaan. Enkä halua sulkeutua valolta juuri nyt.

Vesi on lähempänä rantaa turkoosia, vaaleansinistä, hieman kauempana ruiskukan väristä ja siellä horisontissa, juuri kasaantuvien ukkospilvien alla sinisenmustaa.

Siellä ovat unelmani, sinne vielä lähden joskus toivottamaan tervetulleiksi kylmät sateet, raekuurot ja raivoavat myrskyt, koska siellä on kotini.

Sönksövaris runoilee

 (julkaistu Länsi-Suomessa 13.2.2022)

Milloin oppisin, että vähemmän on enemmän?

Jo lapsena ajatukseni kulkivat nopeammin kuin sanani, mikä aiheutti äänteellistä sekamelskaa.
– Nii mää en ny taas saanu kyl mittä selvä sun puhestas! Isälleni olin ”sönksövaris”.
Vahva Rauman murre ei helpottanut runsasta ulosantia ja ymmärrettävyyttä muilla seuduilla. Myöhemmin matkaoppaan työssäni minun piti todella keskittyä asiaan – viiden tunnin matka Lissaboniin ei saanut muodostua painajaiseksi 50 retkeläiselle.

Mieheni tapaa sanoa, että Lenita se menee Helsinkiin Rovaniemen kautta – tosin hän käyttää kreikkalaisia kaupunkeja tokaisussaan, mutta ajatus on sama.
Kun minulta kysytään jotain, kerron asian taustan, historian ja kehityksen ja sitten vasta, kun toinen on jo poispäin lähdössä, pääsen itse asiaan ja varsinaiseen vastaukseen.

Ovathan ne taustatiedot tarpeellisia, eivätkö olekin? Yksinkertaiseen kysymykseen ei läheskään aina ole yksinkertaista vastausta.

Anne Flinkkilä tuli kerran esihaastattelemaan minua tv-ohjelmaa varten. Olin juuri paluumuuttanut ja muutosten pyörteet huimasivat päätäni. Hän kysyi:
– Miltä sinusta nyt tuntuu ja minkä takia?
Ei arvannut hän, minkä pullon aukaisi! Muutamien lisäkysymysten ja kolmen tunnin jälkeen hän hymyili silmät tuikkien:
– Kyllä tästä materiaalia saa, kun olet tuollainen puhekone.
Varsinaisessa ohjelmassakaan hänen kysymyksensä eivät olleet parilla lauseella vastattavissa. Olin inhimillinen tekijä raumaksi. Supisavolainen Ismo Apell totesi puheestani diplomaattisesti:– Noh, oha tuo erillaaaeesta…
Lapin tyttö Ursula Länsman ei kommentoinut mitenkään.

Kun Radio Ramonan toimittaja niin ikään kysyi pari kolme kysymystä paluumuutostani ja tuoreesta kirjastani, minä yritin mahduttaa viikon dokumenttisarjan asiat antiikin Kreikasta nykypäivän koulujärjestelmään pariinkymmeneen minuuttiin. Sönksövaris oli palannut.

Pulputukseni ei rajoitu pelkästään puheeseeni. Kirjoitustyylini on lukijoitteni mukaan ”hyvin värikästä, kuvailevaa, runsasta, täynnä yksityiskohtia ja mukaansa tempaavaa”. Nöyrästi kiitän ja kumarran.

Uteliaisuuttani olen astumassa mukavuusalueeni ulkopuolelle: olen liittynyt kansalaisopiston ohjatulle kirjoittamisen kurssille, jossa olen antanut vetää itseni kivireellä myös runouden maailmaan.
Runoissa pyrin supistamaan sanani olennaiseen, yksinkertaistamaan, osumaan ytimeen ilman hörhöilyä ja rönsyilyä.
Elämäni ensimmäisten runojeni säkeet olivat kokonaisen rivin mittaisia paperin laidasta laitaan. Opettelen edelleen, että pieni on kaunista, yksinkertaisuus puhdasta, ydin kirkas ja osuva.

En kuitenkaan millään muotoa voi kuvitella luovani haiku- ja tankatyylisiä, äärimmilleen yksinkertaistettuja tuotoksia. Pakahtuisin kaikista niistä sanomatta ja kirjoittamatta jääneistä sanoista, jotka lymyilisivät kieleni kannan alla, jotka kihelmöisivät sormieni päissä ja surisisivat päässäni pääsemättä vapauteen.
Tankarunoa olisi toisaalta hankala lausua sönksöttämällä.

 

JOTTAI MUUT

Ei ol kesä mimnenkä
josei sitä ol tarvin odotta
pitkä ja kylmän talve jälkken
tulevaks

haaveillu sudenkorennoist
                          vaik haraka luisteleva jäisel polul
maistan miälesäs mäkimanskaist
                          vaik kiälen pääl ei muut saa ko lumihiutale
                          eikä se ol edes makkia

Ei ol talvi mimnenkä
josei sitä ol tarvin odotta
kaike se suvisen kärvennykse jälkken
tulevaks

haikaillu raikkaitten tuulten perähä
                            vaik hiki norotta ja kirvele valmiks jo aamuste
kuvitellu miälesäs puhtai vilpossi hankki
                            vaik se ol vaa se yks ainukaine pilvehattara
                            ko siäl valkosenas seilas porottava aurinko viäres

Mullisilmä mere jääl helottamas
Jäänkilmalteine lumiukko vihreitte perunavarsitte helmois
– ja sit mää heräsi.

 Kurkistus epämukavuusalueelle

Luovuuteni on lymynnyt kiven takana pitkään. 

Aina kun olen miettinyt aihetta kirjoituksiin, kokemukseni syövän sairastamisesta, sen hoidoista, komplikaatioista, leikkauksista, kuolemankaipuusta ja kuolemattomuudesta ovat jyränneet kaikki muut ajatuksenrippeet alleen. 

Sääli. Onhan vakava sairastuminen iso asia, mutta ei se saisi peittää kaikkea muuta alleen niin pitkäksi aikaa, että inspiraation kukkaset rupsahtavat nuppuunsa ja putoavat ennen kuin ovat kunnolla päästäneet väriään näkyviin. Varsinkin, kun olen periaatteessa tällä hetkellä terve ja parannettu.
Takapiru, musta kissanpoikanen, naukuu että vuoden kuluttua on viisivuotiskontrolli... eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa.. maaauuuuuu ♫

Liityin syksyllä ohjattuun kirjoittamisen ryhmään. Kohautin olkapäitäni. Kenties saisin paljastettua itsestäni puolia, kaivettua ylös ajatuksia, joita en tietänyt tai muistanut olevan olemassa. 

Tulihan sieltä yllätyksiä! Sain aikaiseksi hyvää proosaa, jota tulen vielä käyttämään painetussa opuksessa, mutta meidät pistettiin (hei vaan Elise!) kirjoittamaan myös runoja!
En ole koskaan osannut lukea niitä tosissani. Joskus nuorena luin tanka-runoja vai mitä ne olivat. Toooosi yksinkertaisia ohikiitäviä pieniä mutta suuria ajatuksia, jotka värisyttivät herkkää teinin sydäntä.
Olisin tuossa iässä perustanut vihreän puolueen vaikka yksinäni – melkein muutuin männyn kaarnaksi hengittäessäni ja sulautuessani puihin kun hiippailin metsäkävelyillä.

Olen kirjoittanut tähän mennessä elämäni ensimmäiset neljä runoa. Teille, jotka runoista jotain tiedätte, tämä on pelkkää rääkkäystä, mutta minulle nämä ovat ensimmäiset askeleet ulos syöpäisestä maailmastani ja samalla uskaliaita hyppyjä tuntemattomaan. 

Suosikkini näistä neljästä on silkka tunnemuisto. 

Kesäaamu

Pläkä pläkä pläkä

kesäaamu ja ruskeat varpaat

hereillä ennen muita

Suussa pysyvästi metsämansikan maku

Häikäisevät timantit pistävinä soihtuina

iskevät silmiin vaaleansinisestä öljystä

Sokaistun, on pakko katsoa

Kolmipiikit tanssivat balettia

ristinmuotoisten rantakeijujen läpikuultavat siivet

välähtävät, hyväilevät

Kuuuuuuiiiik     kuuuuuuuiiiiiik    kuuuuuiiiiiiik     kuuuuiiiik

                        ka                         ka                         ka                    ka

Äänisen aallot alkavat loiskintansa takan reunalta

Puhallan kaiken ylle suuren kuplan ja suljen silmäni.

Läps ja muita outoja tapoja

 (ilmestynyt sanomalehti Länsi-Suomessa 17.tammikuuta 2021)

Mitäs syötävää me tänä jouluna laitettais? kysyin perheeltä. Olihan koronajoulu, emme voineetkaan istahtaa äitini valmiiseen perinteiseen suomalaiseen joulupöytään. Valmiiksi paistetun kinkun saisimme joululahjaksi. Nams.
Toivomuksena oli suomalaista jouluruokaa, mutta toki kreikkalaisia joululeivonnaisia myös! Joulumausteiset melomakárona kuuluivat ehdottomasti jouluun. Riisipuurosta unohtui manteli, mutta ei haitannut, kun tulossa oli kreikkalaisen perinteen mukaan vuoden vaihtumista varten leivottu vasilópita. Siinä olisi sisällä pesty ja folioitu kolikko mantelin virkaa toimittamassa.

Pääsiäisenä pöydässä pitää ehdottomasti olla lammasta. Kreikkalainen perinne vaatisi karitsan valmistamista vartaalla hiilillä tuntikausia. En uskalla edes ajatella, millaisen reaktion perinteemme ylläpitäminen saisi aikaan täällä raumalaisessa kerrostaloympäristössä. Suomalainen naapurusto ei varmasti olisi valmistautunut katselemaan telineessä pyörivää kokonaista seivästettyä eläintä, joka katsoo takaisin hehkuvasta pesästään hampaat irvessä ja kieli ulkona. Kaupastahan se liha tulee normaalisti, siisteihin paketteihin muovitettuna.
Perinteemme syntyi kompromissista: ostamme karitsan paahtopaistia ja valmistamme sen muhennokseksi kreikkalaiseen tyyliin. Kananmunat värjäämme symbolisesti punaisiksi ja leivonnaiset ovat nimeltään kulurákia.

Tilanteemme on hyvin tyypillinen monikulttuurisissa perheissä: otamme omien mieltymystemme mukaan parhaat palat molempien kulttuurien tavoista ja perinteistä, kokeilemme eri yhdistelmiä, jätämme vähiten kiinnostavat raa’asti pois ja hyvässä lykyssä luomme perinteitä.
Useasti valinnat johtuvat ihan käytännön syistä, esimerkiksi ilmastosta. Pääsiäisenä Kreikassa on jo kevät pitkällä ja lihan paistaminen ja pääsiäisaterian syöminen ulkona on kätevintä omassa puutarhassa. Suomessa taas noudetaan pajunkissat pääsiäiskoristeiksi usein paksussa hangessa rämpien. Nelituntinen lihangrillaussessio saati aterian syöminen ulkona olisi kidutusta.

Samanlainen kahden kulttuurin kattaus on meillä käytössä pienissä arjen tavoissa, eleissä ja ilmauksissa. Omaksumani vieraan kulttuurin tavat ehtivät imeytyä käytökseeni niin hyvin runsaan 20 vuoden aikana, että huomaan ne erikseen vasta, kun havaitsen kuulijani katsovan minua yhtenä kysymysmerkkinä tietämättä, miten elehtimiseeni tai ääntelyyni tulisi reagoida. Esitettyyn kysymykseen saatan ajatuksissani vastata spontaanisti naksauttamalla kieltäni kitalakeen, nostamalla kulmani korkealle ja nykäisemällä päätäni hieman taaksepäin – jättäen keskustelukumppanini vilkuilemaan minua alta kulmain: ”Niin että mitenkä se nyt meni, juu vai ei?”. Olin juuri sanattomasti viestittänyt hänelle ”ei” kreikkalaiseen tyyliin.  

Mieheni taas joskus myöntää asian hokemalla ”joo joo joo” nyökyttäen päätään alaspäin monta kertaa peräkkäin. Hyvin ei-kreikkalaista. 

Kreikkalainen toivottaa onnea uusista hankinnoista. Uudelle kodille toivotetaan ”hyvää juurtumista”, uusien kenkien ja vaatteiden ostosta onnea ja sinulle terveyttä. Kun toinen on juuri leikkauttanut hiuksensa, toivotetaan siitä onnea huikkaamalla me jiá ja antamalla läpsäytyksen kämmenellä puhtaaksi parturoituun niskaan.
Yksi pojistani käy usein parturissa säilyttääkseen hiusmallinsa. Kun hän tulee luokseni sen jälkeen, hän kumartuu hieman eteeni ja tuo niskansa näkösälle jo valmiiksi. Me jiá, läps!

Varmasti jäätte innolla odottamaan, milloin otan tavan käyttöön täällä Raumalla ihan yleisemminkin. 

Musta kissa pöydällä

(julkaistu sanomalehdessä Länsi-Suomi 14.5.2020)

Tätä kissaa ei tarvinnut nostaa pöydälle, vaan se hyppäsi sille itse, aivan kutsumatta. En osaisi kuvitella sitä oranssinkirjavana, lihavana lasagneita ahmivana, laiskanletkeänä Karvisena. Se ei ole myöskään ruskeaviiruinen maatiaiskissa, joka hyppelehtii perhosten perässä, aukoo suutaan tuvan ikkunan edessä pikkulintuja katsellessaan ja tekee tutkimusretkiä mansikkapellossa.

Se on vahva, jäntevä ja päättäväisen oloinen. Sen turkki on pikimusta, mutta ei kuin kiiltävää lakritsia vaan samean mattaista. Edes valo ei tunnu kunnolla heijastuvan siitä, vaan päivänsäteet uppoavat sen karkeaan turkkiin kuin mustaan aukkoon. 

Kissan nimi on Kuolema. Se hyppäsi keittiömme pöydälle huhtikuussa 2018. Se tosin valmisteli tuloaan jo aiemmin naukumalla oven takana, kun maaliskuussa olin huomannut rinnassani kovemman alueen ja syövän mahdollisuus hiipi ensimmäisen kerran mieleen.

Syöpädiagnoosistani tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja olen käynyt hoitopolkuni läpi lähes kokonaan – leikkauksen, sytostaatit, sädehoidon –, mutta musta kissa pysyy jatkuvasti mukana päivissä, öissä, aamuissa. Se on ollut joskus rauhallisesti sohvan nurkassa turkkiaan nuolemassa, joskus parvekkeen kaiteella. – Hyppää, hyppää!!! minä huudan. Katsotaan säilytkö hengissä vai et!
Toisella kertaa sitä taas ei silmä edes tavoita, sen läsnäolon vain aistii, tietää sen olevan jossain lähistöllä. Tietoisesti en sitä koskaan etsi.

On kuitenkin myös kertoja, jolloin se istuu keskellä rintaani, terveen ja sen poisleikatun rinnan välissä, ja tuijottaa herkeämättä silmiini, keltaisesti ja tiiviisti. Olen saattanut olla aikeissa unohtaa koko otuksen, mutta jokin pieni yksityiskohta arjessani on saanut sen hyppäämään ketterästi tietoisuuteeni uudelleen.

Se ei tunnu raskaalta eikä tukahduttavalta, mutta sen musta pitkä häntä vispaa puolelta toiselle. Aistin hermostuneisuutta ilmassa ja toivon, ettei tilanne etene, ettei kissa hyppää päin näköä.

Yleensä puhun asioista niiden oikeilla nimillä. En käytä hyväkseni eufemismejä. Hän kuoli, hän ei nukkunut pois tai jättänyt meitä, ei siirtynyt täältä ikuisuuteen tai kolkutellut taivaan portteja. Minua ei kauhistuta kuoleman ajatus sinänsä eikä aihe olisi edes hiiren kokoinen, ellei elämässäni olisi ihanaa perhettä. En tosin tee kuolemaa juuri nyt, mutta syövän sairastaminen riisti minulta unelman kuolla vanhuuteen sitten joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Vaikka olen juuri tällä hetkellä terveeksi julistettu, syöpä ja sen hoidot muistuttavat itsestään päivittäin. Edessäni on vielä suuri leikkaus ja lääkitystä useiksi vuosiksi eteenpäin. Syövän uusiutumisen mahdollisuus joko lähivuosina tai kymmenen vuoden kuluttua istuu olkapäälläni kuin ruokaa odottava musta kissanpentu. Koska se ei ole lihaa ja verta, sitä ei voi häätää lattialle hartioita ravistelemalla.

Kuoleman aihe on väkisinkin läsnä vakavan sairastumisen yhteydessä. Vähimmällä selviää, kun siihen suhtautuu yhtä luonnollisena kuin muihinkin elämän kiertokulun hetkiin. Tunteet ja tuntemukset tosin päihittävät loogisen järkeilyn mennen tullen varsinkin, kun on kyse itsestä tai toisesta rakkaasta ja läheisestä ihmisestä.

Kun musta kissa poistuu pöydältä, on valkoisten hiirten vuoro hyppiä.

Puolustuspuhe syksylle

(julkaistu osittain Länsi-Suomessa 8.joulukuuta 2019)

Me suomalaiset ja meidän neljä vuodenaikaamme.

Luonto on näyttänyt ne meille järjestyksessä, joskus vähän joustaen

päivämäärissä ja viikoissa. Eipä tuo nyt niin nökönuukaa, ellei 

vappuna pääsekään nauttimaan kevään häikäisevistä 

auringonsäteistä – tulivat tosin jalkaan nuo kevätkengät ja päälle

kevyempi kolttu kevään kunniaksi. Ymmärrystä meillä on

silti aina riittänyt, vaikka lumet ovat sulaneetkin vasta viikon, pari

vapun jälkeen.

Kesän on perinteisesti toivottu alkavan kunnolla viimeistään 

juhannukseen mennessä. Mielissä väreilevät juuri esille

pulpahtaneet vaaleanvihreät koivunlehdet, hehkeät niittykukat, 

monien rehevien kesäkuukausien odottava tunnelma. Kesän edettyä

pidemmälle luonto on yhtä juhlaa: peipon liverrystä, villiruusuja,

syreeneitä, puna-apiloita, metsämansikoita, auringon ruskettaman

ihon tuoksu. 

Syksy tuoksuu sadonkorjuulle, kellarille ja mehuille. Puut 

leiskuvat kilpaa keltaisina ja punaisina. Pilvet ovat muuttuneet 

raskaammiksi ja pulleammiksi, niiden väleistä vilkkuu silloin 

tällöin vielä sininen taivas. Vähitellen viikkojen myötä värit 

häviävät, luonto tarjoaa meille kaikki harmaan eri sävyt kuin

nukahtamaisillaan oleva sateenkaari. On levon aika, hiljentymisen

hetki. 

Käännymme sisätiloihin, sytytämme kynttilät, suunnittelemme

joulunviettoa ja mietimme, milloin saamme pysyvän lumen tuttuun

maisemaamme.

Talviteloille siistityt puutarhat, kukkapenkit ja perennarinteet ovat 

rauhoittuneet. Talvikelit kiusaavat meitä liukailla jäillään, purevilla

tuulillaan ja edestakaisin sahaavilla pakkasasteillaan. Ne antavat 

kuitenkin myös hetkiä, jolloin henkeä haukkoen ihastelemme 

koskemattomien lumihankien kimaltelevia pintoja, 

sokerihuurrettuja puiden oksia ja koristeellisia talventörröttäjiä. 

Kuka meistä ei palaisi lapsuutensa talviin kuullessaan lumen 

narinaa kenkien alla? Kuka ei katselisi lumessa leikkiviä, 

punaposkisia lapsia ilman hymynkaretta suupielissä? Suksien 

suhina, vauhdin hurma, lumitönköt lapaset. Luistimilla sirklaten tai 

jarruttaen aikaansaatu jääsuihku, jääkentän valot, palelevat

varpaat. Ne on kaikki kaiverrettu muistimme talvilokeroihin.

Onko aina niin, että pitää menettää ensin jotain, ennen kuin sitä 

osaa arvostaa? Ainakin on hyväksi, että on mihin verrata.

Elin pitkään ilmastossa, jossa ei ollut neljää vuodenaikaa. Oli 

kesä ja talvi. Jos halusi väen vängällä etsiä, sai kuviteltua myös 

jonkinlaiset siirtymävaiheet, jolloin kuivanpaahtavana polttava 

aurinko alkoi rauhoittua syyssateiden alkaessa piiskata halkeilevaa 

janoista maata. Kesä oli tuolloin kestänyt yli puoli vuotta, 

lämpötila noussut reilusti yli 30:n tiristäen kaikki mehut 

ihmispoloisesta, joka urheasti kävi töissä, kantoi täysinäisissä 

muovipusseissa ruokaostokset kotiin aloittaakseen ruoanlaiton. 

Siivotakin piti, vaikka hiki kirveli silmiä ja sydän hakkasi 

ylikierroksilla kuumuuden takia.

Haikailut ensimmäisistä sateista alkoivat kangastella mielessä 

loppukesästä. Kun lumeton talvi vihdoin tuli, ikkunoiden ja ovien 

raoista äkäisenä puhaltava jäätävän kostea tuuli pisti sytyttämään

takkaan tulen. Lattiat peitettiin matoilla, niitä ladottiin usein 

päällekkäin, limittäin ja lomittain estämään kalsean kivilattian 

kylmyys. Yöpaidan virkaa toimitti villapusero.

Kevät toivotettiin tervetulleeksi. Aurinko alkoi vihdoin 

kuivattaa koteja, puutarhoja ja teitä. Hetken saimme ihastella 

niittykukkia, puiden kukintaa, ja lintujen pesintäpuuhia, mutta jo 

muutaman viikon kuluttua villikukat olivat kärventyneet ja

puutarhan kasvit tarvitsivat taas kastelua. Kesän kuumuus hiipi 

iholle. Hikoilu alkoi.

Neljä vuodenaikaamme on suunnaton rikkaus! Ikuinen kesä olisi

kuin jatkuva juhlinta. Siitäkin pitää palautua, ladata akkuja,

rauhoittua.

Eläköön syksy, sen kaikissa harmaan levollisissa sävyissä! Sille on

vissi paikkansa vuoden kulussa.

Kaikkein paras loma

(Julkaistu Länsi-Suomessa 07.07.2019)

     Tauno viettää aina kesälomansa Suomessa. Mihinkäs sitä

 täältä? Ja minkä takia? Onnistuneelle kesälomalle riittää,

 kun pääsee mökille.

     Rantakaisikko suhisee, västäräkki keikuttaa ja tepastelee

 ihan likellä tuossa, napsii ötökän sieltä täältä. Puolipilvinen

 riittää hyvin, kala syö, sadettakin voisi ropista, mutta hyvin

 näinkin pärjätään, kun ei ole leipä pelloissa kiinni.

    – Kyllä toi Lahtisen Pera on kans yks lomalainen! Tuolla se

 hotellin altaalla vaan koko viikon pötköttelee, tilaa välillä

 juomaa allasbaarista, käy syömässä lähimmässä 

 ravintolassa...mitä lomanviettoa se semmonen on? Ei

 mitään muisteltavaa jää hänelle kyllä, mutisee Kaija-Riitta

 lomaseuralaiselleen Espanjan Aurinkorannikolla.

     He ovat lähdössä kaupunkiin leninkiostoksille, mutta

museon kautta.

    Rouva Kymäläinen ottaa osaa jokaiselle retkelle, ja iltaisin

hän valitsee sen kaikkein syrjimmässä olevan pienen

ruokapaikan, koska siellä näkyy olevan vain paikallisia. Hän 

voi vihdoinkin käyttää talven aikana opiskelemansa sanat ja

lauseet tekemällä koko ruokatilauksensa paikallisella kielellä.

    Niin jännittävää ja eksoottista! 

    Matkaoppaana juttelin aikoinani lomanviettäjien kanssa

 paljon. He kertoivat minulle hyvinkin tarkasti, miten olivat

 lomaansa viettäneet. Useimpien tarinoista kävi selväksi,

 että mitä enemmän lyhyempikin loma oli vastakohta omalle

 arjelle, sitä virkistävämpi ja onnistuneempi se tuntui olleen. 

    Kuvaamani Peran lomanviettotapa oli oikeutettu ja hänelle

 sopiva, koska hänen työnsä oli yhtä kiireistä juoksemista,

 edustamista ja puhumista. Stressinpoikanen odotti kiireistä

 miestä jokaisen kulman takana hypätäkseen tämän

 niskaan.

    Jonkun toisen arki taas koostuu verkkaisista rutiineista,

 puuduttavan staattisista työtunneista. Silloin lomahaaveisiin

 kuuluvat erilaiset retket, tutun tai vieraan kulttuurin

 kyllästämät paikat ja tunnelmat.

     Rouva Kymäläinen ei jää altaalle koko viikoksi paikalleen

 vaan kaivaa laukustaan lisää rakkolaastareita, jotta jaksaisi

 kivuta sen päivän retkellä korkealla sijaitsevaan luostariin.

 Seuraavana päivänä kun olisi se patikointi kasvitieteelliseen

 puutarhaankin. Hänen lomaltaan riittäisi muisteltavaa

 kuukausiksi eteenpäin. Sadat valokuvat pitäisi muistaa

 järjestellä katselua varten.

    Monet arvostelevat lomamatkalaisia, jotka ulkomailla

 asettuvat suosittuihin turistikohteisiin. Ne ovat lähes

 toistensa kaltaisia maasta riippumatta: ravintoloissa saa

 käteensä ruokalistan myös kotimaan tutulla kielellä, ostokset

 kauppakujilla voi tinkiä suomeksi ja eksotiikaksi riittää

 tavallista värikkäämpi kukkaloisto. – Täällä ne joulutähdetkin

 kukkivat pensaina hotellin pihalla, katsos tuota!

    Minä taas paheksun arvostelijoita. Kreikaksi tilattu

 lihavarras vuoristokylässä tai lentokentältä alkava

 omamatkailu eivät ole yhtään sen arvokkaampia

 lomamuistoja kuin kiireettömät hetket kansainvälisessä

 turistikohteessa oman hotellin parvekkeella värikästä

 lomakansaa seuraten ja meren täyttävää oranssia

 auringonlaskua katsellen.

    Lomaltasi puuttukoon stressi ja suorittaminen:

 aikataulutus, velvotteet, tiukkaan sapluunaan ahdettu

 ohjelma – ellet sitten kaipaa sellaista arjen vastapainoksi.

    Itse keskityn lomallani asettelemaan metsämansikoita

 heinänkorteen ja valokuvailemaan harakankelloja

 vastavaloon. Kaikenlainen matkustaminen Turua kauemmas

 tuo otsaani näppylöitä. Niinpä minun ei tee mieli lähteä edes

 katsomaan toista kotiani Kreikan maalle, koska matka

 tarkoittaisi vähintään 12 tunnin istumista linja-autoissa ja

 lentokoneissa. Pelkkä ajatus moisesta rääkistä saa

 istuinlihakseni maitohapoille ja ristiselkäni jomottamaan.

    Paljon kimaltavia auringonsäteitä ja värikkäitä

 perhosia itse kullekin lomalaiselle!

Empatiaa etsimässä

(julkaistu Länsi-Suomessa 3.3.2019)

Kyky tuntea empatiaa toista elävää olentoa kohtaan on ihmisyyden syvin olemus, sen mitta. Hyvyys on ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus, sanovat biologit.
    Kun empatiakyky tietoisesti nujerretaan tai siitä opitaan olemaan välittämättä, saadaan aikaiseksi hyviä sotilaita, tehokkaita saappaidensa alle tallaajia, vallanhimoisia tuhoa kylväviä diktaattoreita – tai ihan vaan somekeskusteluissa jyrkät ja ehdottomat mielipiteensä julki tuovia kanssakulkijoita. Heitä, jotka ovat aina oikeassa.

    Heidän mielestään omien ajatusten uudelleen arvioiminen ja varsinkin toisenlaisen katsantokannan ymmärtäminen on osoitus heikkoudesta. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään, joka ei mielipiteensä takana pysy!
    Vaikka moni muu olisi jo useasti perustellut, miksi on toista mieltä, kertonut esimerkkejä, esitellyt vaihtoehtoja, sanansa mittainen ihminen jyrkentää lausuntojaan entisestään kenties mitätöiden toisten erilaiset ajatustavat ja kokemukset tyystin.

    Jyrkän, erilaisen, ehkä vastakkaisen mielipiteen ymmärtämiseen tarvitaan paitsi halua ymmärtää myös empatiakykyä. Pitää pystyä ainakin hiukan, ainakin hetkeksi, asettumaan sen toisen asemaan.
    Klonksuttamaan tuokion hänen saappaissaan, haapparoimaan hänen housuissaan.
    Kaikki eivät tähän pysty tai edes halua yrittää. Joillekin moinen suvaitsevaisuus on uhka jämäkän haara-asennon menettämisestä.

    Vielä ei sentään tarvitse pelätä empatian kuolleen sukupuuttoon.
    Keskustelupalstoilta läikähtää lämmin tuulahdus joka kerta, kun joku kiittää sydämestään tuntematonta ohikulkijaa, joka on ojentanut auttavan kätensä kadulla liukastelleelle, autonsa kanssa jumiin jääneelle tai ottanut jollain muulla tavalla toisen ihmisen huomioon. 
   Tuntematon on reagoinut vaistomaisesti asettumalla tämän asemaan, tuntemalla empatiaa ja auttamalla, niin kuin hän toivoisi itseään autettavan vastaavassa tilanteessa.
   Ihmisyyttä parhaimmillaan.

   Kypsällä aikuisella on kyky nähdä asioita monelta kantilta. Hän ei koe häpeällisenä tai uhkaavana myöntää, että oma näkökanta ja ehdoton mielipide saattaakin olla tarkastamisen arvoinen.
    - No niinpä, taidat olla oikeassa, enpä ole osannut tuota ottaa huomioon, tuolla tavalla asiaa ajatella.
    Vaatii tosin hyvää itsetuntoa myöntää, että sillä omalla vahvalla mielipiteellä, jota lähes kiistämättömänä tosiasiana tuli pidettyä, ei ollutkaan sellaista betonista valettua tukevaa pohjaa kuin itse luuli.
    Jos oma minäkuva ja itsevarmuus ovat kovasti huterat ja höttöiset, ehdottoman joustamattomat mielipiteet antavat illuusion voimasta ja määrätietoisuudesta. Ne rakentavat tukipilareita, saavat sanojan (tai kirjoittajan) kuulostamaan asiansa perin juurin tuntevalta ja lausuntonsa pitkään ja hartaasti mietityltä, todistusaineistolla vahvistetulta totuudelta.
    - Kyllä jämpti on niin! Tämä on totuus, turha on muuta väittää!

    Erikseen ovat sitten ne, jotka sirottelevat suolaa arkeen ja säpinää tylsyyteen inttämällä jyrkkää mielipidettään ihan vain inttämisen ilosta, vaikka moni muu on jo loogisella analyysillään osoittanut jääräpäisen väitteen vääräksi. Hupi-inttäjällä on aina se viimeinen heitto valmiina:
    – Kyllä jokainen mielipiteensä saa sanoa, Suomi on vapaa maa!
Mitäs sitä sitten enää muuta siihen? Ilmojakin on pidellyt.