Erään kauden päätös

Äitini tunsi olevansa vastuussa jokaisen juhannuksenvieton onnistumisesta, vaikka osasikin jo jakaa tehtäviä muille – olimmehan me lapset jo aikuisia ja pystyimme osallistumaan juhannuksen valmisteluihin kunnolla. Minäkin olin nyt kerännyt hihani ensimmäiseen suomalaiseen juhannukseen 15 vuoden jälkeen.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen juhannus ilman isääni, jonka miehisillä harteilla olivat aina olleet lihojen grillaus, kalaruokien savustaminen ja muutamat muut mökkiaskareet tehtävälistan suunnitteluun osallistumisen lisäksi.
Koska isäni katseli juhannusvalmistelujamme kuvitelmiemme taivaasta, turvallisen välimatkan päästä, uskaltauduimme äitini kanssa rantamökkiä siivotessa yhteistuumin päättää lappalaiselta poroisännältä lahjaksi saadun valkoisen porontaljan päivät. 

Taljalla oli ikää runsaat viisikymmentä vuotta, ja isäni oli saanut sen rakkaalta ystävältään Juho Rauhalalta, johon hän oli tutustunut viitoittaessaan 50-luvulla Ylläs-Pallas -vaellusreittiä. Arvostettu poroisäntä oli aikoinaan kunnioittanut ystävyyttä niin paljon, että oli vaimonsa Eevin kanssa matkustanut Kittilän korkeudelta todella syvään etelään, Raumalle, ja sitä kautta Uudenkaupungin saaristossa sijaitsevalle rantamökillemme.

Valkoinen talja oli naulattu valtavilla nauloilla rantamökkimme seinään – siellä se oli ollut niin kauan kuin muistin – ja sen yläpuolelle oli ripustettu samaisen poron nukkapintaiset sarvet.

Minä itse 90-luvun tyylissäni Lappi-nurkkauksessa

Isäni ei luonnon ystävänä koskaan kerännyt täytettyjä eläimiä kotimme hyllyille tai seinille, mutta tämä lahja oli poikkeus; se vei hänet humisevien tuulten hiljaisille tuntureille ja kristallinkirkkaiden purojen kuruille. 
Taljan nukkaantuessa ja nuhraantuessa vuosikymmenien saatossa äitini oli monta kertaa ehdottanut sen siirtämistä vaikkapa mökin pihan vierasmökkiin, mutta luovuttanut vastauksen kuuluessa: 
–Kyllähän se tuossa mahtuu olemaan hyvinkin.

Viikkoa ennen juhannusta kannoimme mökin ainoasta huoneesta petivaatteita ja tyynyjä ulos tuulettumaan. Sattuikin olemaan aurinkoinen ja lempeän tuulinen päivä (joka luonnollisesti muuttui sateisemmaksi mitä lähemmäs itse juhannusta päästiin).
Lähestyessäni poronnahkaisten esineiden ja valkoisen taljan nurkkausta näin, miten valkoisia jouhikarvoja oli pudonnut sängyn päälle niin runsaasti, että nahassa oli paljaita laikkuja kuin kapisen koiran turkissa. Vähänkin hipaistessani taljaa karvoja sateli kymmenittäin lisää.
Tutkailin taljaa lähemmin. Tummanruskea pörröinen toukka mittaili jouhijuuristoa ilmeisen kotiutuneena vilkaisten minua tuimasti, kun uskalsin puhaltaa sitä päin.

–Äitiiiii! Eikö tämä nyt voisi jo lähteä täältä tämä porontalja? Ja sarvet samalla? Ja muutkin näistä harottavista, irvistävistä poronkarvamuistoista?
–No minä sitä yritin ehdottaa isällesi monta kertaa, mutten sitten inttänyt, kun tiesin, miten tärkeä se hänelle oli. Mutta tuota noin..ei kai siitä mitään harmia jos nyt... mites nämä sarvet mahtaisivat lähteä?

Hän tarttui toiseen sarveen, minä toiseen ja "tarkistimme", kuinka lujasti ne olivat kiinni ja mitenkä vahvassa kunnossa. Sarvet narskuivat lahoina ja haperina pölypilven peitossa kahtia halki. Varmistimme (siinä vaiheessa) veljeltäni, mökin tulevalta omistajalta, että muistoesineet saavat lähteä aikansa eläneinä. Luvan saatuamme jatkoimme puhdistusta.

Kun valkoinen talja vihdoin irtosi kokonaan seinästä, lennätimme sen juhannuskokkoa varten keräämäämme kasaan odottamaan sille sopivaa matkan päätä.

Juhannusaattona keräännyimme yhteen, vietimme vanhempiemme perinteen mukaisen juhannusaaton, johon kuului kokkotarvikkeiden vieminen aivan niemennokan päähän veden äärelle.
Ilma oli poikkeuksellisen tuuleton, sateetonkin, vaikka keskipäivän sateet olivat kastaneet risut tippuvan märiksi. Veljeni ponnistelut komean tulen sytyttämiseksi onnistuivat lopulta.



Poikani olivat innoissaan: oli keskiyö mutta pimeästä ei tietoakaan. Mieheni auttoi risukasan polttamisessa kuin olisi ikänsä juhannusta täällä viettänyt – haki välillä meressä viilentymässä olleen oluenkin.

Merestä nousi vaaleaa usvaa, joutsenet lipuivat rohkeasti vain muutaman metrin päässä rannalta, sukelsivat välillä hakemaan natusteltavaa.
Vastarannalta kuuluivat juhannusjuhlien bassorytmit, muiden juhlijoiden sytyttämät tulet vilkuttelivat yhteisessä ymmärryksessä meidän liekkiemme tanssille.

Tuli valkoisen porontaljan vuoro.
Se oli sateessa vettynyt, mutta seurasimme silmä tarkkana tulen kurottaessa sitä kohti ja saadessa sen höyryämään ja vihdoin kipinöimään. 
Lopulta se roihahti palamaan kunnolla roiskuttaen taivaalle paksun kipinäryöpyn ja päästäen yön rätisevään hiljaisuuteen pitkän kimeän ulinan.




Yksi kausi oli päättynyt ja toinen alkanut.

Tämä laulu kuuluu tunnelmaan... ♫ Leirinuotiolla 

Kuulitko, kun käki kukkui?

Joskus tuntuu, että olen niin kertakaikkisen saamaton oman hyvinvointini suhteen, että vielä jonain päivänä saan maksaa siitä. 

Lähes päivittäin lupaan itselleni, että no nyt kun ilmat sen sallivat, lähden ulos ja alan kunnon hikiset kävelylenkit ensin joka toinen päivä ja sitten päivittäin. Joka kerta on mukamas jotain tärkeämpää tekemistä; jotain kesken jäänyttä, joka pitäisi tehdä valmiiksi. 

Tänään helluntaina kokeilin soittaa äidilleni, josko voisin mennä vierailulle pitkästä aikaa. Äidillä oli muuta menoa sovittuna. Lähdin kauppareissulle pojan kanssa, joka tarvitsi uudet kuulokkeet huomista luokkaretkeä varten. Palasimme vartin kuluttua kotiin; eiväthän helluntaina kaupat auki olleet.

Istuskelin keittiön suuren ikkunan vieressä, josta avautui kirkkaan vihreä maisema kuin huhuillen puoleensa. Mies vihjaili, jotta voisi kyllä hyvin valmistaa porsaankyljykset ja perunat tänään. 

Tokaisin itsetuntijan äänellä, kuin kolmannesta henkilöstä puhuen:
- Ei tässä nyt enää keksi mitään tekosyitä, kyllä tuonne ulos on parasta lähteä hiipparoimaan. Otan kameran mukaan varmuuden vuoksi. 

Vaihdoin vaatteet, puin anorakin, nappasin kameran ja astuin pihamaalle. Tiesin sen siunaamalla hetkellä, että ratkaisu oli ollut oikea. Enhän minä koskaan ulos lähtöäni katunut, kunhan vain sain sen ensimmäisen liikkeen siihen suuntaan tehtyä.

Suunnitelmissani oli kävellä reippaasti. Mielessäni sinkoilivat kalorien kulutukset ja aineenvaihdunnat vilkastumiset ja päätin ottaa täyden hyödyn keväisestä ilmasta.

Pääsin naapuritalon kulmalle saakka, josta avautui kirkkaansininen järvi valkoisten koivunrunkojen takana. Jaloissani kukersivat syvän vaaleanpunaiset, lähes fuksian väriset vuorenkilvet, jotka naksahtivat mielessäni paikalleen täydellistä maisemakuvaa varten.

Siitä sen "hikilenkin" rytmi löytyi, alusta asti.

Käveskelin askel kerrallaan eteenpäin, näin koko ajan joko ruohojen tasolla tai eteeni tarjoutuvassa maisemassa sellaista värikästä, yltiömäisen kaunista ihailtavaa, jota ei voinut ohittaa ottamatta valokuvaa.

Oli rentukoita kymmenittäin ellei sadoittain, oli puhtaanvalkoisia koivunrunkoja koristautuneina lehtisalaatinvihreillä uuden uutukaisilla lehdillä, jotka kurottivat oksinensa kirkkaansinistä järvivettä kohti.
Aurinko välkähteli sokaisevasti pienen tuulenvireen synnyttämistä laineista. Kirkkaan keltaiset voikukat levisivät vihreällä nurmikolla molemmin puolin kävelypolkua. 

Kaikkien aistien saadessa ravintoa kohisemalla olin varma siitä, että oltiin lähempänä kesää kuin kevättä! Luonto oli alkanut täyttää harmaita aukkojaan huimaa vauhtia: enää ei näkynyt likaisenruskeita länttipaikkoja, ei kuivunutta heinikköä, ei pystyyn jääneitä talventörröttäjiä. Luonto oli saanut vaatteet päällensä. 

Jokainen kävelypolulla tapaamani henkilö kulki pystyssä päin, hymynkare huulilla, kuin valmiina aloittamaan keskustelun pienimmästäkin yllykkeestä. 

Kaiken tämän keskellä tapahtui se piste ii:n päälle: käki kukkui!
- Kukkuu...kukkuu...kukkuu!
Se kukkui kerran, toisen, kolmannenkin. Toinen samanmoinen vastasi järven toiselta puolelta. 

Pysähdyin kuuntelemaan ja vilkaisin jonkin matkaa takanani reippain askelin kulkevaa naista ja hihkaisin:
- Käki kukkui, kuulitko?
Hän vastasi oitis leveällä hymyllä, ja aloitimme innoissamme keskustelun kevään nopeasta etenemisestä ja kesän jälleen kerran niin yllättävästä saapumisesta.

Näin käen lentävän lähikoivuun - käkeä en ennen olekaan nähnyt luonnossa -, jossa se kukutteli taas olemassaolonsa julki.
Läheltä käveli nuorimies - asiallisen, urheilullisen, tehokkaan näköinen lenkkeilijä - ja hänkin vilkaisi puun latvaan tokaissen, että eipä juuri ollut käkeä ennen tällä järvellä kuullut.
Edelleen matkaa jatkaessani käen kukunnan otti puheeksi seuraava, sauvoilla suhisteleva vanhempi naishenkilö, jolta sain tietää, miten hän mökillänsä yleensä sen kesän ensimmäisen käen kuulee, mutta nyt käki oli tullut tänne. 

Käki oli meidän yhteinen tuttavamme, meidät kaikki yhdistävä kesän tuoja. Se näytti aukaisevan jokaisen syvimmät muistilokerot mökkikesistä, lapsuuden ulkoleikeistä, järven ja meren kimalluksesta; se poisti viimeisimmätkin esteet leppoisalle jutustelulle vieraan vastaantulijan kanssa.

Turha oli enää pyristellä vastaan ja väittää, että kevättä tämä vielä on. 
Lainatakseni vanhan kesämökkimme vinksahtanutta käkeä kellon luukussa: 
-Kukukuk...kuuu! Kuk!

Nyt on kesä! 

Tää o iha helppoo!

Nuorimies näyttää minulle paperia, jossa on punaisia, keltaisia ja oranssinvärisiä pikkuneliöitä, neliöiden sisällä kirjaimia, siellä täällä numeroita. 

Hän näyttää sen minulle kahdeksannen kerran. Joka kerta hän selittää kärsivällisesti, miten siitä voi valita itselleen tunteja, miten tunnit ja kurssit jakautuvat eri vuosille, eri kuukausille; mitä voi ottaa nyt ja mitä sitten vasta myöhemmin.

Ei ei ja ei! Minä en saa järkeeni. Kun siinä ei lue edes viikonpäiviä eikä tunteja, vain numeroita, joiden merkitys ei minulle aukea.

Nuorimies aukaisee samanmoisen sivun koko tulevalle vuodelle tietokoneen näytölle ja selittää taukoamatta, miten hänelle on tehty ohjelma, mitä kohtaa hän on muuttanut ja mihin haluaa vielä ehtiä. 

Yritän tuijottaa paperia, katsella ruutua, kuunnella; en liiku lainkaan, en puhu mitään. Toivon, että kun tarpeeksi kauan jaksan niin tehdä, nämä kuviot, värit ja merkinnät avautuisivat minulle yhtäkkiä, itsestään ja täysin selkeästi. 

Pettymyksekseni sitä ei tapahdu. Alan nähdä myös nuorenmiehen katseessa surullista epätoivoa, antautumista väistämättömän edessä. Hänen puheensa rytmi hidastuu, häipyy pikkuhiljaa väsymyksestä yksittäisiin "Katso nyt!" -tokaisuihin.

Lopulta hänen täytyy luovuttaa: "Miten sä et voi ymmärtää tätä lukiotarjotinta? Kun tää o iha helppoa kaikki, kun keskityt vaan." 

Minä, joskus olevinani niin fiksu ja filmaattinen, akateeminen filosofoija, linnunratojen tuolle puolen kurkistelija, en voi käsittää, miten joku pystyy tuntiohjelmansa rakentamaan tuolle uudelle lukiosysteemille! Miten siinä voi nähdä eri vaihtoehdot, miten siitä voi kyetä poimimaan oikeat ruudut?

"Hei! Nyt tuo ruutu muuttui harmaaksi!" minä innostun. Pieni toivonkipinä välähtää nuoren miehen silmissä ja hän myöntää: "Niin, kato kun se kurssi tuli juuri täyteen." Hän innostuu hetkeksi kertomaan siitä, miten ruudut elävät, mutta sitten muistan, että vesi kiehuu hellalla. Saan tekosyyn poistua.

"Minä ainakin haluan sitten nähdä lukujärjestyksen, mihin on merkitty päivät, kellonajat ja ruokatunnit", mutisen itsekseni ja rutistelen teepussista viimeiset aromit kuumaan veteen. 

Puhelias suomalainen

"Aurinko paistaa!" oli kerrostalossamme asuva vanhempi naisihminen hihkaissut suu hymyssä ja silmät sikkarallaan miehelleni, jonka naapurusto jo tiesi olevan ulkomailta lähtöisin. Tämä oli jäänyt odottamaan ulkorappusten eteen paluutani roskia viemästä, ja vastaili "joo" hymyn kera hyväntuulisiin kommentteihin. 
Rouva oli juuri tavannut pihapolulla minut, ja olimme vaihtaneet muutaman sekunnin aikana mielipiteitä säästä, linnuista, kukista ja jalkineista. 

Tämän sympaattisen naapurin tapaaminen kirvoitti välillämme keskustelun suomalaisten jäyhyydestä, puhumattomuudesta, kommunikaation köyhyydestä. Mitä kauemmin olimme asuneet Suomessa, sitä selvemmäksi meille oli tullut se, että suomalaisia oli kahdenlaisia: 
Kuorettomia "vanhanajan" ihmisiä ja ohuen kuoren itselleen kasvattaneita "elämän hallinnan" ihmisiä.

Kuorella tässä yhteydessä tarkoitan sitä näkymätöntä suojamuuria, jonka turvassa voi toimia ihmisten ilmoilla, ajatella, suunnitella tulevia askeliaan, keskittyä vain oman olon tuomiin tuntemuksiin. 
Tämä kuori myös laimentaa, vaimentaa ja latistaa ei vain omat suuret tunteenilmaisut vaan myös ulkopuolelta tulevat ärsykkeet, niin etteivät ne pääse kuoren sisäpuolelle kuin suodatettuina. 

Ns. vanhanajan ihmiset, joita ovat varsinkin iäkkäämmät kanssaeläjämme mutta joita on myös silloin tällöin nuorempien joukossa, eivät ole koskaan moista kuorta edes yrittäneet kasvattaa. He astelevat ulkona katsoen vastaantulijaa silmiin – mikä saattaa johtua huonosta näöstä tai sitten pyrkimyksestä tunnistamaan toinen – eivätkä väistele katsetta silloinkaan, kun joutuvat vieraiden ihmisten lähelle jonotus -tai odottelutilanteessa.
He ovat avoimia aloittamaan keskustelun aivan mistä aiheesta tahansa, kunhan itse olet ensin antanut joko eleillä tai sanoilla merkin, että olet yhtä avoin kuin he itsekin. He saattaisivat jäädä juttelemaan pitkäksikin aikaa kaupan kassalle tai jalkakäytävälle, he ovat kuin olisivat odottaneet tilaisuutta sanojenvaihtoon, he elävät ihmissuhteille ja kommunikaatiolle. 
Näitä kuorettomia ihmisiä tuntuu Suomessa olevan noin puolet. Kreikassa sanoisin heitä olevan 98% (valtion virkamiehet kuuluvat siihen 2%:iin). 

Mielenkiintoista on kuitenkin ollut huomata, että ne elämää hallitsemaan pyrkivät, joilla on ympärillään "cooliuden" mattapintainen mutta läpinäkyvä suojakuori, eivät pidä kuorestaan kiinni kynsin hampain. 
Olen tutustunut virkailijoihin, jotka hoitavat työnsä asiallisesti, tehokkaasti ja niukkasanaisesti, joiden kuori on työn takia lähes pakollinen objektiivisen asenteen ylläpitämiseksi. 
Olen tavannut niitä puhumattomia, yhteen pisteeseen tuijottavia, jonottamaan tuomittuja perheenäitejä markettien kassoilla. 
Lähes jokainen heistä alkaa avautua, pehmentyä ja lämmetä lempeän, vaivihkaisen ja hienovaraisen lähestymisen jälkeen. Lähestymisellä en tarkoita fyysistä askeleen ottamista lähemmäs – sehän saisi kuorellisen ihmisen ottamaan askeleen taaksepäin – vaan tokaisemalla ääneen kommentin jostain, mistä vaan asiasta, joka meitä kahta yhdistää. Tähän kun liitän sopivasti ystävällisen ilmeen, mikä ei tarkoita korvasta korvaan -irvistystä vaan pikemminkin silmillä hymyilyä, niin kuorellisen lihakset rentoutuvat, silmiin syttyy tuiketta, hymynkarekin ilmaantuu kuin olisi odottanut tilaisuutta pilkistääkseen. 

Suojakuoren ei tarvitsekaan yhtäkkiä rapistua palasina lattialle ystävällisen muukalaisen tapaamisen jälkeen, mutta mielenkiintoista on ollut huomata, miten pienen koputtelun tai raaputtelun tuloksena tuo kuori on valmis rakoilemaan ja ohentumaan.
Kuoret saattavat olla eri paksuisia ja eri materiaalista tehtyjä itse kullakin kuoriaisella, mutta paksut tai läpäisemättömät ovat yllätyksekseni äärimmäisen harvinaisia – myös suomalaisilla. 

Mnää ja mnuu juuren gaiken gansa nähtävän

Saapui se kiusallinen ilta sitten lopulta. Ilta, jota olin odottanut ja pelännyt samalla: olisi jännä nähdä itsensä ihan siellä oikeasti puhumassa telkkarissa suomalaisille tuttujen julkimoiden keskellä; olisi pelottavaa saada kuulla omasta suusta hyppäävät mahdolliset sammakot, änkkäävät kakistelut ja epäloogisuudet; olisi hirveätä todeta oma ulkonäkö kaikessa raadollisuudessaan, vaikka sitä niin pyrittiin valmistelemaan parhaimmilleen julkista esiintymistä varten. 
Kun arjessa suurin ulkonäön kohotus on kulmaväri ja hiusten harjaus, peilin edessä kuluu päivittäin aikaa korkeintaan kolme minuuttia. Kokovartalopeiliä kaihdan kuin ruttoa: olenhan sisäisten arvojen julistaja, ulkonäöllä kikkailu on halpamaista ulkokultaisuutta! 

Katselin itseäni tv-ruudusta. Shokki oli melkoinen. Näin kymmenen millin etäisyydeltä puuteroidun ihon korostamat tsiljoonat rypyt, näin surulliset alaspäin johtavat suupielten juonteet, näin koko ruudun täyttämän kokoni ja helttamaiset leukaperät! 
Enhän minä ole tuollainen! Se oikea minä on jossain tuon vetelän piimäkasan alla.

Katselin ohjelman valikoiden vielä toiseen kertaan nauhoitukselta. Sanat alkoivat muodostua lauseiksi ja lauseilla alkoi olla merkitys. Alkujärkytyksen jälkeen pääsin ohjelman sanoman ytimeen, aloin kuunnella muitakin osallistujia ja ymmärsin puheenvuorojen ja ajatusten koskettavan ihmisyyden tärkeintä olemusta:
Mistä minä olen kotoisin, mitä haluan elämältä, mikä ja kuka minä olen, mikä on tärkeintä, miltä tuntuu olla taas juurillaan?

Ohjelman jälkeen sähköpostini, puhelimeni ja some-viestimeni tulvivat innostuneita kommentteja. Olin ollut niin oma itseni, mutkaton, rehellinen ja luonteva.
Olin puhunut sitä kotikaupunkini murretta, joka puheessani kuuluu luontaisimmin - siitä jo vieraantuneet olivat ihastuksissaan.
Kreikansuomalaisten mielestä olin saanut ilmaistua entisen kotimaani taloudellisen tilanteen ja tavallisten ihmisten kurjuuden ilmapiirin selkeästi: "Kyllä on kumma, jos ei tuon jälkeen suomalaisille tullut selväksi, mikä tilanne täällä on!"

Mieleeni tulvi vanhoja muistoja opasajan alkutaipaleelta. Olin äärimmäisen hermostunut joutuessani katseiden ja huomion kohteeksi tervetuliaistilaisuuksissa seisoessani keskellä esiintymislavaa mikrofoni kädessä. 
Aivan ensimmäisessä "info-tilaisuudessa" vuonna 1987 minun tuli osuudessani kertoa turistisaaren kulkuvälineistä - sekä julkisista että vuokrattavista.
Olin niin lamaantunut, että tarjoilin ääni väristen kolmellesadalle lomakorvaparille rypäleen sekalaisia sanoja pyörillä kulkevista vempeleistä ja jaloinkin mentävistä etäisyyksistä tyyliin: "Busseja on!","Autojakin täällä voi vuokrata" ja "Kävelten pääsee." 
Sen nimenomaisen lomaviikon jälkeen firma sai palautetta esiintymisen ammattilaiselta, joka oli tullut kuuntelemaan oppaiden jakamaa tietoiskua. Lomaa viettänyt Jukka-Pekka Palo oli kirjoittanut: "Lenita Lehto opaskouluun!"

Vieläkin esiintymiseni voisi olla täsmällisempää, lauseet kokonaisempia ja ääntämiseni huolellisempaa. 
Enää minulle ei kuitenkaan ole hiukkaakaan väliä, missä ja keiden seurassa olen tai montako ihmistä minua kuuntelee.

Pyrin aina ilmaisemaan sanottavani rehellisesti, ilman kikkailuja, sillä tavalla kuin se "luannikkaimmin" ulos suusta tulee - aina täydestä sydämestä.

Tosin seuraavaa esiintymiskertaa  varten laihdutan 30 kiloa ja laitan teipit korvan taakse!

Inhimillinen Tekijä - Paluu juurille http://areena.yle.fi/tv/2454460

Tohlopinrannan murteenvääntäjät: Ursula Länsman Lapin Angelista, Ismo Apell Kiurujärveltä ja Lenita Lehto Raumalta.

Sanat eivät riitä kertomaan

Taas minut vetäistiin takaisin pohtimaan ja muistelemaan! Piti osata sanoa selkeästi ja tiiviisti, miten kaikki alkoi, millaista oli ja millaista on nyt.

Miten tuli lähdettyä pois kotimaasta, miten sopeuduin, millaista elämäni oikeastaan oli; mitkä olivat suurimmat vaikeudet ja mitkä ne ilon lähteet; miten asiat alkoivat muuttua ja miten ajatukset paluusta lähtivät liikkeelle?

Miltä tuntui tulla takaisin, mikä oli erilaista, mikä tuttua ja turvallista; mitä mielessä pyörii nyt, mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmat?

Päläpäläpälä käläkäläkälä...ja sitten pulpulpulpul... !

Kuuntelija oli sympaattinen, hänen kanssaan oli helppo jutella ja hänelle oli vaivatonta avautua. Ja minähän avauduin.
Yksi asia johti toiseen ja mieleen tuli kolmas taustatekijä, mikä piti ilman muuta ottaa huomioon, ennen kuin suomalainen varmasti ymmärsi, millaisista olosuhteista puhuttiin tuossa talouskriisin pesäkkeessä, joka meidät sai pelastautumaan äidin kotimaahan.

"Vaikea tulee olemaan editoijan työ, kun olet tuollainen puhekone...tai siis vuolassanainen." 

Olen tullut entistä puheliaammaksi vanhemmiten, myönnän sen, mutta tämä koko aihe, paluumuutto Kreikasta Suomeen, on niin äärettömän laaja! 
Sitä ei kuitata eikä selvitetä yhdessä tunnissa. Siihen ei anneta ymmärrettäviä selkeitä selityksiä muutamilla tiivistelmillä, koska jo pelkästään se, että Suomessa asuva Suomen kansalainen kykenisi ymmärtämään ne olosuhteet, jotka Kreikassa vallitsivat ja ymmärtääkseni edelleen vallitsevat, ovat kuin toisesta todellisuudesta, kuin "kolmannen maailman kurjuudesta", jota ei luulisi Euroopasta edes löytyvän – ainakaan noin pohjoisen suunnalta katsottuna etelään päin kiikaroiden.

On toimeentulon vaikeus: sosiaaliturva ei kata kuin harvoja onnellisia työtä tekeviä perheineen; työstään saattaa joutua luopumaan milloin vain eikä työttömyyskorvauskaan ole itsestäänselvyys. Parhaimmassakin tapauksessa se kestää vain tietyn ajan, useimmiten korkeintaan vuoden. Ja niin pois päin.

On yhteiskunnan hoidon toimimattomuus: kansalaisten tiedot eivät ole järjestelmällisesti kerättyinä tietokoneiden arkistoihin, joista ne tarvittaessa poimitaan, vaan jokainen tieto tuodaan edelleen kymmenellä leimalla varustetulla paperilla useinkin ylimielisen, tylyn ja asioitten varsinaisesta kulusta tietämättömän alipalkatun virkailijan silmien eteen. Minulle on monesti kerrottu, että Suomi ei kuulu edes EU:hun. Ja niin pois päin.

On koulujärjestelmän vanhanaikaisuus: luokat toimivat edelleen täysin opettajajohtoisesti kurissa ja nuhteessa, jos opettajalla on auktoriteettia.
Olit sitten tullut ummikkona ulkomailta tai tarvitsisit erityisohjausta, laahaudut normaalin luokan mukana, aina toisista jäljessä.
Pienikin opettajan taholta tuleva innovaatio "toisin toimimisesta" tukahtuu, koska koulut ovat  suoraan opetusministeriöön vastuussa eivätkä ministeriöt ole erityisen tunnettuja joustavuudestaan, muutoksenhalustaan tai nykyaikaisuudestaan. Ja niin pois päin.

Luin paikallislehdestämme Satakunnan erityiskasvatus ry:n hallituksen jäsenen sanat siitä, minkä tyyliseen opetukseen Suomessa pyritään:
- Opettajajohtoisuus vaihtuu yhdessä oppimiseksi, jossa oppiminen on vuorovaikutteista. Opettaja ohjaa oppimistilannetta, jossa oppilaat ovat aktiivisia toimijoita. Uudet tekniset välineet innostavat oppilaita oppimaan. 

Amen!   

Kaikki edellä mainittu on vasta tilanteen taustatekijöiden esittelyä, minkä jälkeen avautuu uusi aihepiiri: omat juuret ja niiden merkitys, oma koti, maailmankansalaisuus, perheen merkitys, koko elämän arvojärjestys, ihmisen identiteetti. Ja niin pois päin. 

Sano se kukkasin, tykitä neilikoin.

____________________________


Viime viikonloppuna meidän kreikkalaissuomalainen perheemme oli yhtä mieltä liikkeittemme tarkoituksesta. Vanhempieni merenrantamökillä oli kaadettu pihlaja. Lisäksi lähellä niemennokkaa lymyili kasa vanhoja lautoja, puusänkyjä, risukkoa, räsykköä. 
Jokainen meistä tiesi mitä tehdä: tarrasimme kiinni ja raahasimme puutavaraa aivan niemen päähän, missä rantajäätikkö oli vielä paksua. Tuuli puhalsi sopivasti lounaasta, merelle päin. 
Tuli otti kiinni viivytellen talvimärkään puuhun, mutta lopulta seisoimme kaikki puoliringissä suuren kokon ympärillä räpsytellen silmiämme, kun tuuli vaihtoi puuskittaisesti suuntaa tuoden paksun savun päällemme. 

Liekit loimusivat korkealle, kokko rätisi ja teki ympärillä olevan meren jään sumuisen väreileväksi. 
Silloin ei ollut huolia – ei ajatuksia menneestä ei tulevasta, ei kodista lähdön murheesta ei uuteen kotiin astumisesta. 

Oli tuli, vesi, maa ja ilma.

Voiko sen paremmin elämän tiivistää?

                                                   Inhimillinen Tekijä - Paluu juurille
                                                                            TV1 perjantaina 10.4. 2015 klo 22:00 
                                                                             (uusinta lauantaina 11.4. klo 17:10)
                                                   

Sinappia pakkasen kohmettamissa suupielissä

Söin lihapiirakan kahdella nakilla. Kaikki mausteet. 

Ulkona oli pakkasta, uutta lunta tuprutti pimeän taivaan täydeltä hiljalleen alas – suurilla hiutasilla ei ollut mitään kiirettä saavuttaa kaupungin mustaa asfalttia, tai edes nupulakivillä päällystettyä vanhan kaupungin katua, vaan ne nautiskelivat matkastaan tuulettomassa talvi-illassa ottaen suuntaa välillä vasemmalle, välillä oikealle. Juuri kun olivat jäämässä lehdettömän poppelin alaoksalle, ne kiepsahtivatkin viime hetkellä sen vierestä ja asettuivat vasta löydettyään mukavan paikan puisen punamultaisen aidan päältä. 

Olin lähtenyt kävelylle iltasella. Vaikka oli perjantai, kauniin ilman ihastelijoita ei ollut liikkeellä kuin kourallinen. Tassuttelin huopikkaineni ristiin rastiin kotikaupunkini puutalojen suojaamia pikkukujia näpsytellen valokuvia, jotka eivät koskaan tulisi tekemään oikeutta varsinaiselle näkymälle silmien edessä.
Valokuvat eivät vanginneet höyryävää hengitystä, eivät tallentaneet lumen narinaa saappaiden alla, eivät äänittäneet pienessä joenpahasessa uiskentelevien sorsien ynähdyksiä.

Vedin epäpukevan villapiponi syvemmälle päähän niin, että korvatkin saivat suojan pikku pakkaselta, ja jatkoin kävelyäni ohi näyteikkunoiden, joissa oli vielä satunnaisia jouluköynnöksiä koristeina, vaikka tammikuu oli jo lähestymässä loppuaan hurjaa vauhtia. Kauppiaan mielestä koristus oli varmaan niin onnistunut, ettei hän halunnut siitä vielä luopua; kannatti pitää kiinni kaupunkilaisten ostotunnelmasta viimeiseen asti. Jospa joululahjabuumia saisi pitkitettyä ainakin kuukauden nyt, kun alennusmyynnitkin olivat saaneet luottokortit taas vilkkaaseen liikehdintään. 

Muistelin teiniaikoja, jolloin lähdettiin "kartsalle" kiertämään kortteleita myös kovilla pakkasilla, koska eihän sitä tiennyt, olisiko se sillä hetkellä tärkein mielenkiinnon kohde juuri sinä viikonloppuna päättänyt tehdä samoin. 

Suurempi kortteli torille saakka oli nuorempien teinien käyttämää: sitä käveltiin ympäri, ympäri, ympäri. Jotkut jäivät talojen ovisyvennyksiin katselemaan, kun toiset kiersivät ja kulkivat ohi - ja pysähtyivät juttelemaan jos olivat tuttuja tai puoliksi sellaisia. Jälkimmäiset vain, jos olivat keränneet tarpeeksi rohkeutta tavalla tai toisella. 
Kun pakkanen alkoi turruttaa varpaat tönköiksi, piti lähteä taas liikkeeseen kierrokselle, jolloin seuraavat pysähdyshetkeä kaipaavat saivat tilaisuuden pysähtyä hetkeksi. 

Kun olimme saaneet tarpeeksemme seurustelusta, oli jo myöhäinen iltayö, ja piti valmistautua kävelymatkalle kotiin. Sitä ennen piti kuitenkin käydä nakkikioskin kautta keräämässä voimia. Minun teiniaikanani niitä oli kaupungissa useita, ja yleensä jokainen valitsi omalle kotimatkallensa sopivimman kioskin. Nakkeja tuskin kukaan enää niistä osti, vaan suosikkeja olivat "porilainen", "ananashampurilainen" "hotdog", "makkaraperunat" ja – "lihapiirakka kahdella nakilla". 

Tänä pakkasen kipristyttämänä iltayönä mieleeni juolahtivat kaikki ne viluiset kiertelyillat ja nakkikioskit, ja kuin varkain askeleeni veivät sille ainoalle kioskille, jonka tiesin olevan olemassa sen hetkistä kaipaustani varten. 
Kioskin lasiluukku oli vedetty kiinni, koska muita nälkäisiä ei ollut sen lähettyvillä. Ei itse asiassa edes samalla kadulla. Olin ainoa.
Koputin luukkua, pyysin lihapiirakan kahdella nakilla, kaikilla mausteilla. Minulta tosin tarkistettiin, haluaisinko paistettua vai raakaa sipulia. Sitä en muistanut tapahtuneen aikaisemmin. 
Ruokani käärittiin kevyesti paperiin, kun olin ilmoittanut syöväni sen tässä ja nyt, paikan päällä. 

Irtauduin lihapiirakkani kanssa kioskin läheltä, loittonin vähän syrjään kioskin lipan varjoon, kääntelin ja katselin annostani nostalgian vallassa. Se höyrysi kuumana pakkasilmasta säikähtäneenä. 
Haukkasin ensimmäisen palan – se oli todellakin liian kuumaa, mutta viileni sillä siunaaman hetkellä, kun vedin talvista ilmaa suupielestä sitä viilentämään. Nakki naksui, kurkkusalaatti sopi makujen sinfoniaan juuri niin kuin muistinkin, ja hamusin sekaan ketsupin ja sinapin kostuttamaa jauhelihatäytettä. 
Sormet lämpenivät lihapiirakkaa kaksin käsin pidellessäni, silmäni olivat puoliummessa – makuelämys oli täydellinen! 

Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo kolmisenkymmentä vuotta. Luultavasti en odota aivan niin kauaa ennen seuraavan lihapiirakan ostamista. 

Rauman vanhan kaupunginosan lumoissa

Suomistuminen syvenee

Telkkarista loppui yksi lukemattomista ruokaohjelmista taas kerran. Valmiiksi tulivat katkarapu-tsuit-tsait-härpäkkeet ja nami-nami-mum -leipäset. Päätin minäkin käväistä köökin puolella huikopalaa etsimässä.

– Ai tossa olis tota makkaraa, pitäisköhän, ettei pahane... ja tossa on vielä jäljellä... eikö se kelvannut muille, minä otan...

Kipaisin hakemassa parvekkeen pakkasasteista kirjaimellisesti jääkylmän oluen ja asettelin sen lautasesta yläviistoon oikealle, heti lasin viereen ja istuin murkinoimaan. 
En kuitenkaan saanut keihästettyä ensimmäistä palaa vielä haarukkaan, kun vilkaisin kokoon kyhämääni ateriaa, ja hörähdin ääneen: lautasella oli monta viipaletta mikrossa lämmittämääni lenkkimakkaraa, niitten lomassa harmonisesti aseteltua sinappia ja ketsuppia, iso annos perunasalaattia ja yllättävää vihreää väriä antamassa viisi viipaletta kurkkua. 
Lautaselle nojasi kaks voilla siveltyä hapankorppua. 

Ei voi olla totta! Minusta oli tullut suomalaisempi kuin suomalaiset nykyään ovatkaan! Olin suomistunut suomettareksi, kumisaappailla kulkijaksi, kuusenkannon kaatajaksi! Ja lauleskelin kreikkapoikiani ohimennen suohon.

Kyl tämä niin pal kauhja o! 

Otin suomalaisen olusen, kynsäisin lenksusta kiinni, vedin napakasti:
– Pssssiiiuuuhhh! se sanoi.
Minä vastasin: – Ei muuta ku syömään.

                   _______________


Talven pyörre on ottanut poikani haltuunsa. Heille on avautunut täysin uusi maailma, johon kuuluu ennen kokemattomia asioita lähes päivittäin. 

Pari heistä vein jääkiekko-ottelua katsomaan – opettaja oli lahjoittanut lippuja joululahjaksi. Vein heidät hallin lähelle. Sinne he taapersivat muitten sinikeltalakkisten raumalaisten Lukko-fanien sekaan ja minulle tuli outo olo...

Ensimmäisten isojen lumisateitten jälkeen, kun ikkunasta toiseen juoksu ja lumikinosten ihastelu vaati jo käytännön jatkotoimia, toin heille salaperäisen houkuttelevan näköiset vempaimet kaupasta: ne näyttivät lyhyiltä surffilaudoilta, niissä oli käsikahvat molemmin puolin. 
– Onko noi nyt sellaisia liii-liuu-luiiikkaa...mitä ne on? kysyi yksi pojista. 
– On. Nämä ovat sitä varten, että nämä viedään mäen päälle, sitten näitten päälle istutaan ja näillä liu´utaan mäkeä alas. Liukureita. Menettekö kokeilemaan?

Alustoja pyöriteltiin käsissä, käänneltiin, katseltiin kuvioita. He laittivat ne lattialle, menivät päälle maaten, selällään, istualleen...näyttivät vähän epäluuloisilta. 
Lopulta he päättivät pukea itsensä "sipuleiksi" (kreikkalaisten termi, joka tarkoittaa monta kerrosta vaatetta päällekkäin. toim.huom.), ottivat liukurit ja lähtivät ulos testiajolle. 

Ilta hämärtyi nopeasti ja puolentoista tunnin kuluttua aloin katsella ikkunasta. Ne menivät sinne lähelle järveä... mutta olin antanut ohjeet olla niillä paikoilla, missä muutkin lapset laskevat mäkeä. Ja olihan heillä puhelin mukana. 

He tulivat vihdoin! Koko kerrostalo varmaan kuuli valtavat jalkojen tömistelyt ja naurut ja vilkkaat keskustelut. Ovikello pirisi ja aukaisin oven: kaksi loistavasilmäistä, aivan punaposkista poikaa siellä oli pyrkimässä sisälle. He olivat lumikerroksen kuorruttamia edelleen niin, että kiekaisin voimalla: 
– EEEeiiii saa tulla sisälle ennen kuin olette pudistelleet lumet pois vaatteista! 
He menivät, tulivat takaisin ja kertoivat kilpaa, kuinka MAHTAVAA se kaikki oli ollut! Kuka oli antanut lumipesun ja kuka oli kaatunut ja ja sitten me vaan mentiin makaamaan siihen lumeen ja se oli ihan lämmintä ja pehmeää ja meinasin nukahtaa ja mennään huomenna taas uudestaan! 

Kyl tämä niin pal kauhja o!

Älylliset puhelimet saapuivat taloon

Tätäkö se nyssitte on?

Eilen kaikki kolme poikaamme saivat jokainen ensimmäisen kännykkänsä (10-, 12- ja 16-vuotiaat) eikä ihan mitä vaan kännyköitä vaan oikein älylliset sellaiset, joita itse en osaisi edes käyttää (joo joo, naurakaa vaan!).
Veljekset pääsivät samaan aikaan koulusta, joten kävin heidät hakemassa autolla ja menimme suoraan liikkeeseen – tätä oltiin suunniteltu ja odotettu pitkään! Tunnelma autossa oli kihisevän jännittynyt; tuore puutöistä saatu haava, nälästä kurnivat vatsat ja urheilutunnin väsymys haihtuivat kuin savu ilmaan sitä tehokkaammin mitä lähemmäs elektroniikkahapatusten mekkaa päästiin. 
Merkkivalinnat – äidillä oli painava taloudellisuuteen perustuva sanansa sanottavana – oli tehty jo kuukausia sitten, joten nyt oli sen viimeisen silauksen vuoro: laitteiden lunastaminen ja sopimusten tekeminen. Sekään tosin ei käynyt tuosta vain, koska en ole kiiruiltani ehtinyt elää vielä Suomen maassa kahta vuotta... hittolainen, että pitäisi tästäkin nootti lähettää jonnekin. 
  
Vihdoin saapui se hetki, jolloin pojat pääsivät aparaatteinensa kotiin asti: laukut, kengät, päällysvaatteet tekivät jonoa lattialla sinne, minne he olivat päättäneet keskittää isoveljen johtaman hätäkokouksen puhelinten eloon herättämistä varten.
Lähdin pakoon maitokauppaan odottamaan asioiden selkiintymistä.

Se ilta oli erilainen. 
Kukaan ei huudellut ruuan perään; kipin kapin tulivat ruokapöytään ja kipin kapin lähtivät taas puhelimiaan tutkimaan jokainen. Talossa vallitsi ihastuneiden hihkaisujen värittämä ihmeellinen rauha. Itse näppäilin miniläppäriä, mies istui isomman koneen taakse katsomaan kreikkalaista urheiluohjelmaa; pojat olivat ehtineet laittaa perheenjäsenten puhelinnumerot talteen, ottaa jokaisesta hirveät sekatukkakuvat (myös äidistä) ja kävivät nyt videopuhelua huoneesta toiseen toistensa kanssa, välillä jopa samassa huoneessa.
Lopulta he tulivat jokainen olohuoneeseen sukeltamaan pelien maailmaan: makasivat sängyllä, sohvalla, lattialla; rötköttivät nojatuoleissa lomittain, vierekkäin, selällään, mahallaan; pelasivat hiljaisuuden vallitessa ajoittain pelejä vertaillen.

Me vilkaisimme koneittemme yli toisiamme mieheni kanssa ja kävimme huolestuneen mutinakeskustelun siitä, josko tulemme tulevaisuudessa viettämään näin kaikki vapaa-aikamme vai oliko tämä nyt vain alkuinnostusta. 

Aamulla pojat lähtivät kouluun, mutta saivat määräyksen jättää puhelimet kotiin. Asiaa helpotti se, että ne saattoi nyt laittaa lataukseen koulutuntien ajaksi, jolloin niitten kimppuun päästäisiin taas heti kotiin tultua.
Poikien kotimatka sujuu tänään takuuvarmasti ennätysajassa.

Jouluidentiteetti hakusessa

Tip tap ja töppeti töp! 

Joulu on taas ovella, mutta sehän on tiedetty jo kuukausia sitten. Lokakuusta asti olemme tehneet suunnitelmia pikkujouluista, niihin "loihdittavista" herkuista ja ostettavista lahjoista, mikäli lehtiin on uskominen.
Marraskuun alusta joulun hiipivä hyökyaalto on suurentunut, vahvistunut ja ujuttanut kuohujaan kaikkiin arkipäivän päätöksiin ja sytyttänyt värikkäitä ja värittömiä lamppuja koteihin, kaduille ja kauppoihin. Joulupukin pallonenäiset kasvot kurkkivat jokaisen ilmaisen ja maksullisen jakelun etusivulta, takasivulta ja siltä väliltä. 
Joulun hyöky on kirkkaanpunainen ja sillä on takuuvarmasti valkoiset vaahtopäät pipona. Joulu saattaa hukuttaa sinut, ellet ole varautunut pelastusvälineillä. 

Jouluun ei tarvitse suhtautua näin dramaattisesti, mutta tältä minusta on tuntunut tänä syystalvena. 

Olin jo ehtinyt kasvaa ulos, totuttautua pois joulun viettämisen rutiinista suomalaiseen tyyliin Kreikassa viettämieni vuosien aikana. Siellähän vuoden tärkein juhla on pääsiäinen, ja vaikka kreikkalaistenkin kauppojen näyteikkunat pukeutuvat valovälkkeiseen jouluasuun jo marraskuun puolella, ihmeköynnösten ja kukkivien ruusujen välistä parvekkeelle valotikkaita pitkin kipuava puna-asuinen joulupukki on ehdottoman koominen.

Kreikan suvustamme suurin osa söi jouluaattona vielä niukkaa kasvisruokaa paastonajan mukaisesti, ja vasta joulupäivänä he kokoontuivat yhteen grillaillen porsaan- ja lampaankyljyksiä ja syöden ja juoden vapaan seurustelun merkeissä. Erityisiä jouluruokia ei perinteeseen kuitenkaan kuulunut, enkä itsekään nähnyt vaivaa opetella tekemään itse suomalaisia jouluruokia - en niistä koskaan ole edes erityisemmin pitänyt; olen niitä arvostanut vain perinteen takia.

Kunnon mausteinen - ja terästetty - glögi oli kylmässä Kreikan talvessa paikallaan. Se oli ainoa, joka lämmitti kunnolla hyytävässä kosteudessa, joka tunki yksinkertaisten ikkunoiden raoista ja parvekkeen liukuovien alta kaikkialle kotiimme. Varsinkin viimeisinä vuosina kerrostalomme patterit olivat lämpimät ensin kaksi tuntia aamulla ja kaksi illalla, seuraavana vuonna ei enää sitäkään, joten ruumiinlämmön tasasi takan edessä istuminen - ja glögi. On siinä oma viehätyksensä, kun kohmeisin käsin, kaksi villapuseroa päällekkäin, seisoo kyhäämässä kokoon tuota ihmejuomaa, kaataa sen suureen tummaan keramiikkamukiin ja alkaa siemailla sitä takan äärellä, oliivipuuhalkojen loimutessa varpaiden ulottuvilla. 

Tein viime viikolla glögiä täällä uudessa kodissamme. Sen lämpötila on peräti 22 astetta, joten haahuilemme lyhythihaisissa paidoissa ja nukumme ikkunat auki, jotta pystymme elämään arkeamme hikoilematta. 
Tein glögiä, tein toisenkin kerran parin päivän kuluttua varmistuakseni siitä, ettei sille todellakaan ole tarvetta näissä lämpötiloissa. Se ei saanut aikaan muuta kuin sen, että minun piti mennä viilentymään parvekkeelle, vetämään henkeä. 
Seuraavaksi aion nauttia glögiä ulkotiloissa. Olen tilannut lumisateen nautinnon ajaksi.

Koska olen siis tottunut viettämään joulua ei-perinteisesti jo 20 vuoden ajan, minua eivät hetkauta stressit sen seitsemän sortin valmistuksesta eivätkä lahjojen valinnan vaikeudesta. Itse emme lahjoja koskaan lapsille ostaneet nimenomaan jouluksi – hankimme mahdollisuuksien mukaan tarpeellista tavaraa kun oli tarvis.
Äitini Suomesta lähettämän paketin avaaminen oli jouluaattoaamun kohokohta, joten täälläkin pyrimme jättämään sen toivotuimman tavaran hankinnan jouluksi. Poikani eivät kuitenkaan ole tottuneet ylenpalttiseen tavarapaljouteen edes jouluna, joten he odottavat sen yhden, toivotuimman lahjan saamista.Tänä jouluna se on oma älypuhelin jokaiselle - kenelläkään heistä ei ole vielä ollut edes tavallista kännykkää, joten tämä siirtää heidät valovuosia eteenpäin entiseen verrattuna. 

Saattaisin viettää oman jouluni aivan hyvin matalalla profiililla ilman kuusta, ilman tonttuja ja valoja. Tunnen kuitenkin olevani velkaa lapsilleni joulumuistot, joista he voivat keskustella ja joita muistella sitten, kun ovat aikuisia miehiä omine perheineen. 
Haluan viedä heidät viettämään yhteistä jouluiltaa äitini luo perinteiseen joulupöytään, jotta heillä on joskus kerrottavaan omille lapsilleen "talvi-iltojen tarinoita" siitä, miltä tuntui muuttaa Euroopan eteläosasta pohjoisen perukoille ja miten suomalaista joulua vietettiin.

Heillekin saattaa joskus avautua Sylvian joululaulun henki.

Hei! Siellä sataa LUNTA!

Voi että sitä on odotettu! 

Kotona Kreikan Agriniossa lunta nähtiin tasan kerran, mutta siitä on aikaa niin monta vuotta, että pienin pojista ei sitä edes muista enää.

Agrinion kaupunki sijaitsee maan lämpimimmillä seuduilla, mutta tällä tuhatluvulla yhtenä hyytävän kylmänä talvipäivänä sade tipahteli veden sijasta lumihiutaleina. Se tosin suli lähes sillä samalla siunaaman hetkellä, kun oli maahan asti päässyt, mutta kodissamme kaikuivat silloin lasten riemuhuudot kuin paloaseman hälytyssireenit! LUNTA!
Pienin taapersi vaippoinensa parvekkeelle muitten vanavedessä tietämättä yhtään, mistä moinen häly johtui, mutta osasi laittaa kielensä pitkälle ulos suusta isoveljiensä esimerkkiä seuraten, kun nämä olivat juosseet ulos katsomaan valkoista ihmettä ja pyydystämään tähtikuvioisia hiutaleita kielellään. 

Kolmisen vuotta sitten tulimme joulua viettämään Suomeen ensimmäisen kerran, tosin vain viikoksi. Vaikka lunta oli sadellut kiitettävästi joulukuun alussa, jouluviikolla sitä oli näkösällä enää vain rippeitä siellä täällä, kuten usein käy. Lumisateen ihmettä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja yhtenä päivänä sitä satoikin kituliaisina annoksina, mutta kuitenkin sen verran, että pojat syöksyivät ulos raapimaan valkoista pehmeyttä kaiteilta ja kivien päältä niin, että saivat aikaan jonkinkaltaisen lumipallon. Toivat sen äitini kauhuksi sisälle valokuvan ottoa varten. 

Kuvattavaksi tuotu lumipallo jouluna 2011

Sittemmin vanhin poikani kävi kahdesti luokkaretkellä toisella puolella Kreikkaa, jossa oli maassa ollut märkää nuoskalunta, mutta joka näytti kuitenkin tosi eksoottisen jännittävältä valokuvissa. Pikkuveljet katselivat niitä kateellisena.

Nyt Suomeen tultuamme ilmassa on sanattomana haaveena leijunut toive talven tulosta ja suomalaisen lumisateen ja lumen näkemisestä ja kokemisesta.

Päivät kylmenivät asteittain. Vietin taksvärkkipäivää ysiluokkalaiseni kanssa mummonmökissä, jonka puutarhaan äitini oli keksinyt pojalle työtä. Iltapäivällä lähtöä tehdessämme alkoi taivaalta leijailla juuri ja juuri havaittavaa puuterinkevyttä huituvaa. 
– Lunta! Ulkona sataa lunta! huusi poika, eikä malttanut tulla kuistilta sisälle.
Lähdimme ajamaan halki maaseudun takaisin kaupunkiin, ja hiutaleet tuntuivat tulevan suoraan kohti auton etuikkunaa. Poikani tuijotti herkeämättä harmaita peltoja, jotka hänen mukaansa näyttivät nyt ihan eri näköisiltä, kun "satoi lunta". 
– No ei tuo nyt oikein lumisadetta vielä ole, tollasta vaaleaa huituvaa, mutisin puoliääneen hymynkare suupielessä. 
– Äiti, kyllä nyt sataa lunta, poika vakuutti.

Höytyvät vahvistuivat illan mittaan ihan oikeiksi tähtikuvioisiksi lumihiutaleiksi, ja kaikki kolme poikaa poukkoilivat ikkunasta toiseen tekemässä tilannearviota maiseman valkoisuuden asteesta, nenät lytistettyinä ikkunaan.
Heidän riemukseen sade jatkui, ilta pimeni ja valkoiset hiutaleet tihentyivät katulamppujen alla näkyväksi verhoksi. 

Nuorin pojista alkoi iltayhdeksältä pukea talvivaatteita päälleen ja ilmoitti menevänsä "vähän pihalle". Syy oli selvä: lunta oli jo sentti maassa, sitä oli kaikkialla, ja se oli vastustamaton! 
Sieltä ulkoa hän näytti suurta lumipalloa minulle, joka olin tullut keittiön ikkunaan yleisöksi. Hän nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle kuin voitonmerkin. 

Seuraavana päivänä suosittelin koulumatkan tekemistä kävellen, mutta keskimmäinen, se rämäpäisin, oli vakuuttunut, että pärjäisi pyörällä – oli niin tylsää kävellä, matka edistyi liian hitaasti jalkaisin ja sitäpaitsi aurausauto näkyi siivoavan teitä.
Kotiin palattuaan hän kertoi kaatuneensa pyörällä kerran menomatkalla ja toisen kerran tulomatkalla. Sanoi menevänsä kävellen seuraavana päivänä...

Koulun jälkeen ohjelma oli selvä: kouluvaatteilla ulos pihalle lumisotaan. Vaatteet olivat märät joka tapauksessa ja aikaa oli sopivasti ennen ruoan valmistumista. 

Siinä keittiössä hääräillessäni vilkaisin välillä pihalle: kreikkapoikani näyttivät nyt hyvin suomalaisilta.