Mulle heti tänne kaikki nyt - olen sen arvoinen!

(Länsi-Suomessa 10. huhtikuuta julkaistun artikkelin inspiroimana)


Kirjailija Juha Itkonen on omien sanojensa mukaan tyypillinen sukupolvensa edustaja: nelikymppinen populäärikulttuuriin syntynyt ja sen kyllästämä. 
Hänen mukaansa nykyiset nelikymppiset elävät omassa onnellisessa kuplassaan, jossa keskuksena ovat he itse! He ovat tottuneet näkemään koko maailman avoimena vain heitä varten, kaikki mahdollisuudet siinä ihan ulottuvilla, vain taivas – jos sekään – rajana. 

Hänen vanhempiensa sukupolvi on sitä "kunnollista ja kunniallista", 50-luvulla syntynyttä työteliästä väkeä. 

Nämä arvostavat perhelomia, vakituista tilipäivää ja omaa kesämökkiä, perhearkea.

Heillä ei ole unelmia, jotka ylittäisivät heidän oman elämänsä rajat.

Heidän tarmonsa ja energiansa suuntautuivat aikoinaan siihen, että saatiin perustettua perhe ja kasattua jonkin verran vaurautta.
Unelmat rocktähteydestä, itsensä toteuttamisesta ja erityisen jännittävästä elämästä eivät koskaan piinanneet heitä.

Tämä tavallisuuteen tyytyväinen sukupolvi tarjosi kuitenkin kasvualustan lapsiensa unelmille, ja nämä "hyvinvointi-Suomen" lapset ovat niitä, jotka unelmoivat nyt elämää suurempia unelmia. 

He haluavat todella kokea jotain järisyttävää, etsiä itseään ja päästä oman erinomaisuutensa juurille, toteuttaa mahdollisimman monia mielihalujaan. He ovat mielestään oikeutettuja saamaan kaiken valmiiksi eteensä – ovathan he ainutlaatuisia omana itsenään; he ansaitsevat sen, he ovat sen arvoisia.

Tavallinen todellisuus kuitenkin antaa pettymyksen. Todellisuus on liian tylsää, se tarkoittaa vastuuta, arkea, asioitten tunnollista hoitamista kaaoksen estämiseksi.

Arjessa ei ole fiktion hohtoa, sitä ei helposti saa sisällytettyä elokuvien täydellisiin juoniin eikä siitä saa revittyä extreme-kokemusta.

Aikuisuus ja vastuuntuntoisuus on tylsää. Aikuisuus on kykyä laittaa toisen ihmisen tarpeet omien edelle, ja siksi nämä oman navan nöyhtää kaivavat eivät haluaisi joutua aikuisuuden pyörään.

Vanhetessaan ja viisastuessaan ihmisen ainakin kuuluisi oivaltaa, että maailma pyörii parhaiten empatialla, toisen ihmisen tunteet ja tilanteet huomioimalla ja laittamalla omat tarpeet syrjään. 

Juuri tätä tarkoittaa myös oikeanlainen vanhemmuus.

Miten isä tai äiti, joka keskittyy koko ajan omiin tarpeisiinsa, mielihaluihinsa ja vapaan valinnan toteuttamiseen, voi olla tuki ja turva lapselle? Eivätkö nämä ole juuri niitä vanhempia, joilta sanotaan vanhemmuus olevan hukassa?

Eivätkö juuri tällaisten hedonistivanhempien jälkikasvua ole se lapsijoukko, joka ei kunnioita vanhempaa ihmistä, haistattelee opettajaa, joka ei ole tuttu auktoriteettiasetelmien kanssa (vanhemmathan ovat heille kavereita, joiden kanssa tehdään lomilla kaikkea kivaa) ja jolla on vaikeuksia asettua toisen asemaan, vaikeuksia tehdä pitkäkantoisia suunnitelmia tai seurata niitä?
Heillä on aina tylsää, he eivät innostu muusta kuin hektisistä videopeleistä, joka tuo nopean kiihtymyksen ja tunteen, että jotain tapahtuu koko ajan jossain jännittävässä toisessa todellisuudessa ja itse on päässyt siihen mukaan.
Tekemättömyys, lukeminen, piirtäminen ja muuten vain kavereitten kanssa ulkona puuhaaminen on tylsää.

He ovat niitä tulevia aikuisia, jotka pitävät maailmaamme kasassa.